Apu

Juha Hurmeen essee: 60 miljoonaa vuotta sitten kuolivat dinosaurukset, tai suurin osa niistä – jäljelle jääneiden viestiä voi kuunnella metsässä

Juha Hurmeen essee: 60 miljoonaa vuotta sitten kuolivat dinosaurukset, tai suurin osa niistä – jäljelle jääneiden viestiä voi kuunnella metsässä
Pikimusta korppi on skandinaavien kuoleman jumalan, Odinin, lintu ja tunnuseläin. Korpin maine kalmanlintuna voi suomensukuisillakin olla tätä perua, Hurme kirjoittaa.
Julkaistu: 8.5.2022

Pu-pu-pu-pu-pu-pu-pu. Pu-pu-pu-pu-pu-pu-pu.

Se näyttää kirjoitettuna hölmöltä, mutta kuunneltuna maalis-huhtikuisella öisellä hiihtovaelluksella salaperäisimmältä ja kauneimmalta musiikilta. Pari kertaa olen päässyt kuulemaan tyynellä kelillä kuutamoisessa metsässä tämän ainutlaatuisen konsertin.

Pu-pu-pu-pu-pu.

No, nyt se loppui, matka voi taas jatkua. Suksien rahinaa hangella, oman hengityksen kohinaa, kuusen oksasta putoavan lumitaakan humpsahdus.

Pu-pu-pu-pu.

Pakko pysähtyä ja hiljentyä kuuntelemaan sauvoihin nojaten ja miettien, että on maailma ihmeellinen paikka.

Pu-pu-pu-pu-pu-pu-pu-pu-pu-pu.

On kuin muuten niin vaitonainen yö saisi oman äänen. Ääni, silkkaa musiikkia, herkänvahva minimalistinen teema täydellisenä soitinnuksena, kantautuu kevyesti kilometrienkin päähän.

Kaikki oikeissa metsissä käyneet tietävät, että luonnontilaisen metsän akustiikka kepittää tasapäistetyn ja ruokotun puupellon akustiikan.

Pu-pu-pu-pu-pu-pu-pu-pu.

Solistina on helmipöllö, jolla on suuret silmät ja viisas pöllönnaama. Kuitenkin se näyttää hölmistyneeltä: mitä te ihmiset oikein pelleilette? Laji oli vielä 1950-luvulla Suomen runsaslukuisin petolintulaji, mutta on nykyisin taantunut silmälläpidettäväksi.

Syy on sama kuin muillakin metsälajeilla: vanhat, elinympäristöksi kelpaavat metsät ovat kadonneet. Lähes kaksi kolmasosaa Suomen metsistä on alle 80-vuotiaita. Yhtälö on selkeä: mitä enemmän laji tarvitsee vanhaa metsää, sitä kehnommin sillä menee.

Pu-pu-pu-pu-pu-pu.

Helmipöllöllä on laulussaan maailman tärkein viesti. Sen laulu on soidinääntelyä, rehellinen ilmoitus halusta lisääntyä ja jatkaa elämää.

Nykyisin asia voidaan tulkita niin, että se on poliittista musiikkia, protestilaulu oikeudesta pöllönarvoiseen elämään, joka on vakavasti uhattuna.

Helmipöllöt ovat dinosauruksia, jotka selvisivät liitukauden lopulla 65 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneesta sukupuutosta.

Vanha kansa veti mutkat suoraksi ja otaksui, että öiseen aikaan kuuluva helmipöllön puputus oli jänisten ääntä.

Tämä oli klassinen virhepäätelmä, kun lintu pysyi visusti näkymättömissä, mutta pupujussit piirtelivät jälkiään keväthankiin. Vanha kansa oli väärässä, niin kuin melkein kaikissa muissakin asioissa. Ei tosin aivan kaikissa.

Nykyisin tiedetään, että helmipöllöt ovat dinosauruksia, jotka selvisivät liitukauden lopulla 65 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneesta sukupuutosta.

Dinoja ovat kaikki muutkin linnut varpusista strutseihin. Vain pieni populaatio lintujen esivanhempia selvisi rytäkästä, koska maailman nykyiset 9 000 lintulajia, selviytyjien jälkeläiset, ovat suhteellisen samankaltaisia.

Eläimet, myös linnut, näkevät, kuulevat ja tuntevat asioita, joita omat aistimme eivät tavoita. Linnut näkevät ultraviolettia ja niiden höyhenistössä on uv-kuviointeja. Petolinnut pystyvät seuraamaan myyrän, herkkupalan, pissan uv-jälkeä. Ihminen on yksi kehnoimmin haistavista eläinlajeista, ja koronavirus riisti monilta sen lopunkin vähän.

Monilla lintulajeilla on selvästi parempi hajuaisti kuin ihmisillä. Ne pystyvät havaitsemaan lajin sisäisiä sukulaisuuden asteita pelkän hajuaistimuksen avulla.

Korpilla on jonkinlainen mielen teoria – kyky ymmärtää, että muilla yksilöillä on oma tietoisuus, tuntemukset ja aikeet.

Eläimillä on varustepakissaan nippu meille täysin vieraita kykyjä. Maan magneettikenttien suunnan aistiminen on eläinkunnassa maalle, meriin ja ilmatilaan levinnyt kyky. Linnut ja vaeltajakalat käyttävät taidokkaasti sisäistä kompassiaan, mutta tätä kykyä on jaettu myös nisäkkäille lehmiä myöten. Jotkin kyyhkyslajit osaavat aistia alueellisia eroavaisuuksia Maan painovoimakentässä.

Tietoisen ja tiedostamattoman välisten rajojen piirtely on yksi luonnontieteiden suurista kysymyksistä. Ihminen ei ole ainoa eläinlaji, jolla on tietoisuus. Kaikilla nisäkkäillä ja linnuilla on sen sorttisia aivojen ja hermoston rakenteita, jotka synnyttävät tietoisuutta, tunteita ja intentionaalista toimintaa.

Varislinnuilla ja osalla papukaijoista on tietoisuuden älyllisten osa-alueiden evoluutio kehittynyt erityisen pitkälle. Ne kilvoittelevat älliasioissa tasatahtiin ihmisapinoiden, delfiinien ja norsujen kanssa, jotka ovat nisäkkäiden fiksuimmasta päästä.

Korppi ja kea, joka on Uuden-Seelannin vuoristossa elävä papukaijalaji, ovat eläinkunnan huomattavia älykköjä. Niiden käyttäytyminen on avoin järjestelmä, eli suurin osa siitä, mitä aikuiset yksilöt puuhaavat, on niiden omakohtaisen oppimisen tulosta.

Äärimmäisen uhanalaisen kean erityisala on jekkujen tekeminen ihmisnaapureilleen. Myös kotoinen korppimme on kiinnittänyt älykkyydellään ihmisen huomion jo aikapäiviä sitten.

Juhlallisesti ronkkuva korppi, tuttavallinen eräkaveri, osaa jäljitellä kaikenlaisia ääniä. Se osaa käyttää erilaisia esineitä työkaluina ja hillitä itseään, mikäli kärsivällisyydestä on luvassa hyötyjä.

Korpilla on jonkinlainen mielen teoria – kyky ymmärtää, että muilla yksilöillä on oma tietoisuus, tuntemukset ja aikeet. Korppi kykenee symboliseen ajatteluun ja osaa suunnitella tulevaa.

Edellä esitetyt asiat eivät siis ole kansanuskomuksia, vaan kehittyneen eläintieteen viime aikoina selville saamia asioita. Mutta myös muinaisilla eläjillä oli käsitys linnun poikkeuksellisesta viisaudesta. Sen vuoksi he uumoilivat, että korppiyksilö saattoi elää ronkutella satoja vuosia. Vanhuus oli yhtä kuin viisaus yhteisöissä, joissa pitkä ikä oli harvinainen ilmiö.

Todellisuudessa, eli luonnossa, korppi voi saavuttaa reilun parinkymmenen vuoden iän. Se pariutuu iäksi ja verkostoituu tiiviisti sukulaistensa ja tuttavapiirinsä kanssa.

Korppi on nykyeläintieteen mukaan yksi empatiaan taipuvista eläinlajeista. Itämerensuomalaisen muinaisrunouden maailmassakin korpille annettiin murheen käsittelyn tärkeitä tehtäviä.

Ihmisen kokemusmaailman juuret ovat eläinkunnassa ja yhteisissä esiesivanhemmissamme. Osa perimistämme ominaisuuksista on pullistunut evoluutiopolkumme varrella täysin uusiin mittasuhteisiin. Sellainen on meidän ihmisolentojen tuikitärkeä venyminen empatiaan, eli muiden elävien ja tuntevien olentojen asemaan asettuminen.

Empatia on ollut lajimme menestyksen salaisuuksia jo evoluutiomme alkuvaiheissa. Se on virittänyt meidät yhteistyökykyisiksi ja pannut vauhtia kielen kehittymiselle sekä kerryttänyt kulttuuria eli selviytymisen välineistöä.

Lajillamme on yhä ylivoimaisen kehittynyt kyky ymmärtää muiden ilot, surut ja kärsimykset. Se antaa ainutlaatuiset mahdollisuudet auttaa hädässä olevia, olivat nämä sitten ihmisiä tai eläimiä tai metsiä.

Korppi on nykyeläintieteen mukaan yksi empatiaan taipuvista eläinlajeista. Itämerensuomalaisen muinaisrunouden maailmassakin korpille annettiin murheen käsittelyn tärkeitä tehtäviä.

Korppia pyydettiin kantamaan ihmispolon huolet pois kalattomiin lampiin. Muinaislaulaja muistutti korppia, ettei se vahingossa vie hänen huoliaan kalallisiin vesiin, koska silloin kaikki kalat huolestuvat, särjet stressaavat ja ahvenet alakuloistuvat.

Myös tauteja ja kipuja on manattu korpin kitaan. Näissä parannusloitsuissa korppi on joko vaivojen ja vitsauksien loppusijoituspaikka, tai sitten sitä pyydetään viemään sairaudet niin pitkälle ja varmaan paikkaan, etteivät ne enää pääse vaivaamaan ihmisiä.

Itämeren seudun muinainen ihminen turvautui korppiin silloin, kun omat voimat ja taidot eivät riittäneet. Korppi oli samaanin ja tietäjän, eli noidan, apueläin. Kun tietäjä tarvitsi ihmiskehonsa rajat ylittäviä keinoja, hän muuntautui hahmoeläimekseen tai laittoi apueläimensä asialle.

Kristinuskomus selitti korpin kadotetun sieluksi. Parvi tämmöisiä lepattajia saattoi joukolla kerääntyä toivottamaan uutta syntistä tervetulleeksi helvettiin hautajaisten yhteydessä.

Myös naapurimme antoivat korpille erityisaseman uskomuksissaan. Pikimusta korppi on skandinaavien kuoleman jumalan, Odinin, lintu ja tunnuseläin. Korpin maine kalmanlintuna voi suomensukuisillakin olla tätä perua.

Keskiajalta alkanut kristinuskon vaikutus on tummentanut korpin ansioluetteloa. Korppi eli kaarne on mainittu Mooseksen kirjoissa aika monen muun lajin ohella saastaisena, syömäkelvottomana eläimenä:

”Näitä te kauhistukaat linnuista, eikä teidän niitä pidä syömän, sillä ne ovat kauhistus: kotka ja luukotka ja kalakotka; kokkolintu, ja harakka lainensa, ja kaikki kaarneet lainensa; strutsi, pääskyinen, louve ja haukka lainensa; huhkaja, merimetsäs ja hyypiö; yökkö, ruovonpäristäjä ja storkki; haikara ja mäkihaukka lainensa, puputtaja ja nahkasiipi.”

No, eipä noita minunkaan mielestäni kannata syödä.

Kristinuskomus selitti korpin kadotetun sieluksi. Parvi tämmöisiä lepattajia saattoi joukolla kerääntyä toivottamaan uutta syntistä tervetulleeksi helvettiin hautajaisten yhteydessä.

Paljon mukavampi on saamelaisten arvelu korpin ja suden saumattomasta yhteistyöstä. Sen mukaan joka sudella on oma korppinsa, sudenkaarne, joka seuraa sutta läpi sen elämän ja varoittaa raakkumalla, jos ihmispeto lähestyy. Vastapalvelukseksi susi tarjoilee korpille saaliistaan haaskaherkkuja.

Kuulostaa reilulta diililtä.

Juha Hurme

Kirjoittaja on retkeilevä kirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja pohtii, mitä kaikki ihmeellinen luonnossa havaittu kertoo meistä ja historiastamme.

Kommentoi »