Digitaalisuus on renki, eikä isäntä – Se pitäisi muistaa myös koulussa
Kun lapsen tietokone hajosi, hän teki kaikki koulutehtävät kännykällä. Kun hän joutui pitkälle sairauslomalle, ei etäyhteys ollut mahdollinen, kirjoittaa vastaava päätoimittaja Iina Artima-Kyrki.
On suoranainen ihme, jos nykyään ei vähintäänkin kerran päivässä kuule, miten tekoäly mullistaa elämämme. Tätä ennen hoettiin kymmenen vuotta pelkkää digimurrosta. Ja kyllähän se tosiaan meidän monen arjen mullistikin.
Kahdeksannen luokan talvella lapsen koulun tietokone hajosi. Se oli korjattavana parisen kuukautta. Ja koska koulu on jo aikaa sitten siirtynyt digiaikaan, piti sillä välin tehtävät koulussa ja kotona tehdä kännykällä. Puhelimella hän siis naputteli esseet ja teki myös kuvaamataidon kotitehtävät, koska digi.
Viime syksynä lapsi joutui ison leikkauksen takia olemaan viisi viikkoa pois koulusta. Koulu ei lukuisista pyynnöistä huolimatta pystynyt järjestämään etäyhteyttä, niin että lapsi olisi voinut kotona osallistua opetukseen kuuntelemalla tunnit. Koululla ei ole tähän lainsäädäntöä eikä käytäntöjä. Ei enää, vaikka koulu siirtyi pandemian aikana etäopetukseen yhdessä yössä ja opetusta jatkettiin etänä kuukausitolkulla.
Työelämässä viimeiset neljä vuotta on etäyhteyksien avulla pystytty hoitamaan valtava määrä palavereita ja työtehtäviä. Voisin luetella miljoona asiaa, jotka on nykyään helpompi hoitaa digitaalisesti. Sen takia myös koulun on oltava tiiviisti mukana muutoksessa ja huomioitava se kaikessa opetuksessa.
Mutta digitaalisuus ei ole itseisarvo. Digiä on turha työntää joka paikkaan, jos siitä ei ole mitään apua. Sen pitää lähtökohtaisesti palvella meitä ihmisiä. Tämä on selvästi vielä koulumaailmassa osittain uusi asia. Ja nyt siihen päälle pukkaa vielä tekoäly.
