Apu

Unto Hämäläinen: Kirkko ja valtio ottivat yhtä aikaa digiloikan, mutta loikka lähti taaksepäin

Unto Hämäläinen: Kirkko ja valtio ottivat yhtä aikaa digiloikan, mutta loikka lähti taaksepäin
Miten omaiset mahtavat selvitä paperisodasta, jos yhtäkkiä kuolen? Onnistuuko virkatodistukseni hankkiminen helsinkiläisestä seurakunnasta yhtä mutkattomasti kuin muinoin Viitasaarella? Ei sinne päinkään, kirjoittaa Unto Hämäläinen kolumnissaan.
Julkaistu: 16.11.2021

Olin juuri täyttänyt kuusitoista ja tarvitsin henkilöllisyystodistuksen. Olimme keväällä 1970 lähdössä luokkaretkelle Leningradiin, ja rajalla piti henkkarin olla kunnossa.

Menin Kolarin kuvaamoon. Kuvaaja neuvoi, miten pitkät hiukset tuli kammata, jotta kuva kelpasi todistukseen.

Kuvaamosta kiipesin portaat Viitasaaren kirkkoherranvirastoon, jota paikkakuntalaiset kutsuivat Vatikaaniksi. Kanslisti Sanna Jaakkola tarkisti henkilöllisyyteni kyselemällä äidin, isän, vaarin ja mummun syntymävuodet, jotka osasin luetella. Jaakkola lehteili paksuja kirkonkirjoja, naputti mekaanisella kirjoituskoneella virkatodistuksen ja löi leiman paperiin.

Virkatodistus kädessä kävelin valtion virastotaloon. Nimismiehen kanslisti täytti kaavakkeen, johon liitti klemmarilla kuvat ja virkatodistuksen ja lupasi henkilöllisyystodistuksen olevan parin päivän päästä valmis. Asiointi vei aikaa alle tunnin.

Henkkari oli elämäni ensimmäinen tunnistautumisasiakirja. Vallesmanni Matti Lehtisen allekirjoittama pieni kortti kävi kutsunnoissa, yliopiston pääsykokeissa ja sisäänkirjautumisessa, opintolainan nostossa ja monissa nuoren miehen riennoissa. Kuvasta tunnisti, sillä kortin haltija oli vuosikausia babyface, lapsellisen näköinen vielä oman lapsensa kanssa.

”Helsingin seurakuntien keskusrekisteristä joudutaan nykyisellään odottamaan virkatodistusta jo kahdeksan viikkoa.”
Juha Rintamäki, kirkkoherra, Helsingin seurakuntayhtymän johtaja

Entäpä nyt, 51 vuotta myöhemmin? Olen siinä iässä, että pitää ryhtyä miettimään elämäni viimeisten tunnistautumisasiakirjojen hankkimista. Aihe on karu, mutta tarpeen selvittää ajoissa.

Miten omaiset mahtavat selvitä paperisodasta, jos yhtäkkiä kuolen? Onnistuuko virkatodistukseni hankkiminen helsinkiläisestä seurakunnasta yhtä mutkattomasti kuin muinoin Viitasaarella ja pystyykö valtio toimittamaan minusta perikunnalle aika yksinkertaiset asiakirjat kohtalaisen nopeasti?

Ei, ei sinne päinkään.

”Helsingin seurakuntien keskusrekisteristä joudutaan nykyisellään odottamaan virkatodistusta jo kahdeksan viikkoa”, tunnusti Helsingin seurakuntayhtymän johtaja, kirkkoherra Juha Rintamäki sosiaalisen median kirjoituksessa, jonka hän julkaisi marraskuun alussa.

Taustalla vaikuttaa kirkon sisäinen uudistus. Kirkonkirjojen pitoa siirretään paraikaa alueellisiin keskusrekistereihin.

”Käsissä on virkatodistuskatastrofi, jonka seurauksista joutuvat kärsimään lukuisat ihmiset, jotka yrittävät esimerkiksi perunkirjoitukseen saada asianmukaiset virkatodistukset”, Rintamäki kirjoitti ja mainitsi vielä, että Espoossa odotusaika on kaksikymmentä viikkoa.

Valtion puolella asiat eivät ole sen paremmin. Seurasin vierestä, miten viime vuonna perustettu Digi- ja väestötietovirasto toimi rutiininomaisen asiakirjan käsittelyssä. Kaikki kesti ja tökki. Samaa sanovat monet muut, jotka ovat asioineet uuden viraston kanssa. Odotusajat ovat kuukausia, ja ilman valtion antamia todistuksia perikuntien asiat eivät etene.

Kirkko ja valtio ottivat yhtä aikaa digiloikan, mutta loikka lähti taaksepäin. Uudistukset junnaavat välivaiheessa ja synnyttävät ruuhkia, joiden purkamiseen saattaa kulua vuosia.

Digiloikan onnistumista odotellessa pitää pysyä hengissä, jos suinkin voi.

6 kommenttia