Image

Debatti: ”Kirkon julkis­oikeudellinen asema häviää 20 vuodessa” – Tapio Luoma, Harry Anttila ja Rebekka Naatus kommentoivat väitettä

Debatti: ”Kirkon julkis­oikeudellinen asema häviää 20 vuodessa” – Tapio Luoma, Harry Anttila ja Rebekka Naatus kommentoivat väitettä
Miltä näyttää kirkon tulevaisuus Suomessa? Loimme väitteen ja pyysimme kommenttipuheenvuorot.
Julkaistu: 29.11.2021
Arkkipiispa Tapio Luoma (vas.), entinen pappi ja nykyinen ateisti Harry Anttila ja helsinkiläisen Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö Rebekka Naatus.
Toimivat rakenteet ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on elämä niiden sisällä.
Tapio Luoma

Tapio Luoma

Arkkipiispa

En usko, että kirkkomme julkisoikeudellinen asema häviää 20 vuodessa. Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaikeaa – kuka olisi 1980-luvun lopulla arvannut, mitä seuraavat 20 vuotta tuovat? Nykyjärjestelmän purkaminen ja uuden rakentaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Kun nykymalli syntyi satakunta vuotta sitten, Suomi ja kirkko olivat toisenlaisia kuin nyt. Yhteiskunta on monimuotoistunut ja kirkon rooli siinä ohentunut. Avainkysymys on kuitenkin sama: mikä palvelee parhaiten kirkon jäseniä ja muita suomalaisia?

Julkisoikeudellinen asema ei ole ainoa eikä maailmanlaajuisesti yleinen tapa ratkaista kirkon paikka yhteiskunnassa. Se ei ole kirkolle itseisarvo vaan ratkaisu, joka on osoittautunut toimivaksi. Moneen muuhun malliin verrattuna kirkko voi sen puitteissa palvella ihmisiä monipuolisesti.

Siksi vaikkapa kirkon jäsenmäärän laskusta suhteessa koko väestöön ei yksin ole muutostarpeen mittariksi. Suomen ortodoksinen kirkko on vähemmistökirkko, mutta se on kulttuurisesti merkittävä ja sillä on ollut julkisoikeudellinen asema yli 100 vuotta.

Jäsenmäärästä riippumatta on kysyttävä, millainen järjestely palvelee tarkoitustaan, miten muutokset toteutettaisiin ja mitä vaikutuksia niillä olisi – hautaustoimeen, väestökirjanpitoon, kulttuuriperinnön vaalimiseen ja laajemmin yhteiskuntaan. Millainen Suomen evankelis-luterilainen kirkko olisi virkavastuusta vapaana mutta yhä maan suurimpana uskonnollisena yhteisönä?

On mahdotonta varmuudella tietää, mikä on 20 vuoden päästä paras tapa järjestää kirkkomme asema. Niin tai näin, se ei ole kirkon kohtalonkysymys. Toimivat rakenteet ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on elämä niiden sisällä.

Nykyään yhteiskunta vihkii tasa-arvoiseen avioliittoon, mutta kirkko sai poikkeusluvan jatkaa homoja syrjiviä vihkimisiään. Edes virkamieslaki ei siis koske pappeja samalla tavalla kuin muita.
Harry Anttila

Harry Anttila

Entinen pappi, nykyinen ateisti

Kirkolla ei ole halua tai kykyä kantaa julkisoikeudellisen asemansa vastuuta.

Kirkon rooli on edelleen kovin valtiokirkollinen. Evankelis-luterilainen kirkko mainitaan jo perustuslaissa, ja sen asema on myös itsehallinnollinen. Kirkkolain käsittelyssä valtiovalta toimii vain kumileimasimena.

Kirkolla on lisäksi erikoisia vapauksia. ”Kristillisistä arvoista” puhuva kirkko on vaatinut itselleen poikkeuksen muun muassa yhdenvertaisuuslakiin ja tasa-arvolakiin. Myöskään hallintolakia tai lakia viranomaisten toiminnan julkisuudesta ei sovelleta suoraan kirkkoon. Ja – tämä on erityisen noloa – kirkon jumalan kunniaa puolustetaan rikoslaissa (”jumalanpilkkapykälä” eli uskonrauhan rikkominen).

Lainsäädännön tuoma asema kelpaa kyllä, mutta jos jokin laki uhkaa rajoittaa uskonnollisia syrjiviä käytäntöjä, se ei kirkolle sovi.

Juuri niin kävi avioliittolain uudistamisen yhteydessä. Vaikka vihkiminen on kirkon omankin opin mukaan ”maallinen” asia, silti siitä yhtäkkiä tuli uskonnon­vapauden puolustuskysymys. Kirkko vastusti mutta jäi onneksi vähemmistöön. Nykyään yhteiskunta vihkii tasa-arvoiseen avioliittoon, mutta kirkko sai poikkeusluvan jatkaa homoja syrjiviä vihkimisiään. Edes virkamieslaki ei siis koske pappeja samalla tavalla kuin muita.

Kirkon toiminnan normipohjaksi sopisi paremmin yhdistyslaki. Lain alussa todetaan: ”Yhdistyksen saa perustaa aatteellisen tarkoituksen yhteistä toteuttamista varten. Tarkoitus ei saa olla lain tai hyvien tapojen vastainen.”

Mutta lepokitka on aina suurempi kuin liikekitka. Nykyisen tilanteen säilymistä kannattavat äänestävät ahkerammin kuin muutosta haluavat, ja siksi eduskunta on konservatiivisempi kuin kansa. Muutospaine kasvaa kuitenkin kokoa ajan. Juuri nyt on mahdollista allekirjoittaa kansalais­aloite elämänkatsomustiedon opiskelun sallimisesta kaikille peruskoulussa ja lukiossa. Kansanedustajat: milloin uskallatte?

Yhteiskunnan järjestäytymisasiat eivät ole hengellisen elämän ydintä. Kirkon tulee ja se voi siunata ihmisiä, parisuhteita ja elämää. Avioliitto on sille tarpeeton taakka.
Rebekka Naatus

Rebekka Naatus

Helsinkiläisen Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö (mielipiteet omia)

Ranskan pedofiliakohun keskellä voi todeta, että evankelis-luterilaisen kirkon (ja sen ohessa myös ortodoksikirkon) ja valtion tiivis suhde Suomessa on ollut kaikkien etu.

Kirkon käytännöt eivät ole meillä voineet elää samalla tavalla omaa elämäänsä kuin niissä maissa, joissa valtio ei paljon kirkon perään huutele.

Kun kirkon painoarvo on suuri, on viisasta, että valtiovallalla on osaltaan mahdollisuus valvoa sen tekemisiä.

Suomessa tämä yhteistyö on sujunut hyvin. Valtio on sekä lainsäädännön että oikeusjärjestelmän näkökulmasta pitänyt selvän eron uskonnonvapauden ja niin sanottujen maallisten asioiden välillä. Ja maallisissa asioissa kirkko on ollut samalla viivalla muiden kanssa.

Kirkon rooli on kuitenkin pienentynyt – ja suunta jatkuu sellaisena. Vaikka luterilainen perinne näkyy suomalaisessa kulttuurissa yhä vaikkapa elämän siirtymäriiteissä ja vuodenkiertoon liittyvissä juhlissa, sen painoarvo vähenee koko ajan. Ja tradition ohentuessa myös jäsenmäärä pienenee.

Suomen evankelisluterilaisen ja ortodoksikirkkojen olisi järkevää toimia ennakoiden ja alkaa itse sopeuttaa elämäänsä ja toimintaansa muutokseen. Parinkymmenen vuoden päästä niillä ei ole nykyisenkaltaista julkisoikeudellista asemaa.

Luterilainen usko perinteineen on siinä vaiheessa yksi muiden joukossa mitä tulee uskonnonharjoittamiseen. Ja sen tulee asemoida itsensä sen mukaisesti.

Valmistautuminen kannattaa aloittaa helpoimmasta mutta samalla myös kiireisimmästä päästä eli vihkioikeudesta luopumisesta. Yhteiskunnan järjestäytymisasiat eivät ole hengellisen elämän ydintä. Kirkon tulee ja se voi siunata ihmisiä, parisuhteita ja elämää. Avioliitto on sille tarpeeton taakka.

Tällä kertaa debattipalstalla tavataan vierailevat kirjoittajat.

Kommentoi »