Image

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Ambient-mestariteos kutsuu kadottamaan itsensä yössä

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Ambient-mestariteos kutsuu kadottamaan itsensä yössä
Coil-yhtyeen uudelleen julkaistun Musick to Play in the Dark -levyn passiivinen voima puhuttelee pandemia-aikana.
Julkaistu: 11.3.2021
Yksi aikamme vitsauksista on, että kaikkea ajatellaan hyödyn tai yksilötason hyvinvoinnin kautta. Ei tarvitse kuin avata päivän lehti, kun jo hukkuu neuvoihin siitä, miten syödä paremmin, miten välttää työuupumus, mihin sijoittaa rahansa... Täysin päinvastaisen ajattelutavan voi löytää brittiläisen vuosina 1982–2005 toimineen Coil-yhtyeen musiikista. Coil otti vaikutteita muun muassa William Blaken mystisestä taiteesta sekä okkultisti ja taiteilija Austin Osman Sparen rituaali- ja kaaosmaagisesta ajattelusta. Spare esitti, että kaiken kontrollointi vie väistämättä konfliktiin. Vain se, mikä tapahtuu alitajunnassa, on merkityksellistä luomisen kannalta.
Kokeellista musiikkia tehneen Coil-yhtyeen universumi koostuu miltei pelkästään tällaisesta antautumisesta alitajunnalle: mystiikasta, naurusta, itseinhosta, seksuaalisesta hillittömyydestä ja kadotukseen joutumisen kokemuksista. Yhtyeen vaikutus kuuluu nykyambientissa, taidepopissa ja kokeellisessa musiikissa. Musiikki toimi välineenä tajunnantilan muutokseen, mutta äärikokemus ei ole väline nautintoon tai edes valaistumiseen vaan päämäärä itsessään.
Bataille tarkoittaa meditaation, rakastumisen, rituaalin, erotiikan tai muun vastaavan tapahtuman aikaansaamaa ekstaasia, jossa subjekti menettää rajansa ja nautinnon sekä kärsimyksen tyyppiset jaottelut lakkaavat olemasta.
Coilin äärimmäisyyden tavoittelussa ei ole kyse edgelord-henkisestä esoterianörtteilystä, jossa heitellään koko ajan mahdollisimman kontroversiaaleja viittauksia silkasta transgression ja kohahduttamisen halusta. Yhtye menetti ystäviään aidsille, ja taudin vaikutukset näkyvät sen nihilistisessä seksikäsityksessä.
Äärimmäisyyden tavoittelua voisi lähestyä myös Coiliin vaikuttaneen filosofi Georges Bataillen sisäisen kokemuksen käsitteen kautta. Sillä Bataille tarkoittaa meditaation, rakastumisen, rituaalin, erotiikan tai muun vastaavan tapahtuman aikaansaamaa ekstaasia, jossa subjekti menettää rajansa ja nautinnon sekä kärsimyksen tyyppiset jaottelut lakkaavat olemasta.
Kokemus ei lopulta kasvata ymmärrystä vaan vie ”ei-tiedon yöhön”, joka lisää hämmennystä entisestään. Vuonna 1999 ilmestynyt Musick to Play in the Dark uudelleenjulkaistiin viime vuoden marraskuussa. Samoihin aikoihin ilmestyi suomenkielinen käännös Sisäisestä kokemuksesta, joka noteerattiin yllättävän näkyvästi suomalaisessa mediassa.
Ehkä vuoden 2020 absurdi pysähtyneisyyys sopi filosofialle, joka päästää irti järkeilystä ja sukeltaa päistikkaa kohti selittämätöntä. Bataille muistuttaa, ettei sisäinen kokemus ole mitään autuasta nirvanaa, jossa ollaan yhtä kaiken kanssa, vaan siihen liittyy aina ahdistus, ja lopulta se väistämättä muistuttaa kokijaa kurjuudestaan ja vajavaisuudestaan.
Yhtye itse väitti, että se eli pitkään maskuliinista energiaa tavoittelevaa aurinkovaihetta, mutta Musick To Play in the Dark aloitti kuuvaiheen, jota määritelee hitaampi tahti ja passiivinen, pohdiskeleva sävy. Levy alkaa kuvauksella MDMA-laskujen tuomasta seksinhimoisesta tärinästä ja uupumuksesta. Swimming squidlike and squalid/This bright moon is a liquid/The dark earth is a solid/This is moon music.
Musiikissa on meditatiivista, toisinaan krautrock-vaikutteista toisteisuutta. Sen passiivinen voima puhuttelee pandemia-aikana, jota luonnehtii traumaattisuus, väsymys identiteettityöhön ja kollektiivinen epävarmuus tulevaisuudesta.
Musiikki kuulostaa luihin ja ytimiin asti kylmältä, kuin käden työntäminen lumihankeen pakkasyönä, salakavalalta kuin täysikuu, joka valvottaa taivaalla. Levyä on vaikea kuvailla muuten kuin negaation kautta. Musick to Play in the Dark on ambient-musiikin mestariteos, mutta se ei ole herkillä melodioilla kuulijaa sivelevää elokuvamusiikkia tai minimalistista äänitapettia suoraan Spotifyn etätyösoittolistalta.
Musiikissa on meditatiivista, toisinaan krautrock-vaikutteista toisteisuutta, jonka pinta rikkoutuu jatkuvasti. Sen passiivinen voima puhuttelee pandemia-aikana, jota luonnehtii, niin kuin kulttuurikriitikko Kyle Chayka kirjoittaa New York Times -lehdessä: ”desire for nothingness”, traumaattisuus, väsymys identiteettityöhön ja kollektiivinen epävarmuus tulevaisuudesta.
Your whole life is a cold slow shock, todetaan levyn päättävässä valveunista kertovista A Dreamer is Still Asleep -kappaleessa. Kun kuuntelen Musick to Play in the Darkia yön tunteina, tuntuu kuin siihen olisi latautunut pimeitä energioita, joiden kanssa olisi syytä olla varovainen. Silti haluaisin päästää nuo energiat valloilleen.
Iida Sofia Hirvonen on toimittaja, joka on kirjoittanut kymmenen vuotta musiikista ja joka silti pitää sitä vaikeimpana aiheena.
Coil: Musick To Play in the Dark (1999, Uudelleenjulkaisu marraskuu, 2020).
Kommentoi »