Image

Chisu laittaa poptähden uransa syväjäädytykseen – nyt hän puhuu musiikista, epäonnistumisesta ja tulevaisuudesta

Chisu laittaa poptähden uransa syväjäädytykseen – nyt hän puhuu musiikista, epäonnistumisesta ja tulevaisuudesta
"Chisun soihdun voin antaa Behmille, jonka koen sielunsiskoksi, koska hänkin tekee dramaattisia biisejä”, Chisu sanoo.
Julkaistu: 29.6.2022

Levy-yhtiön rennoksi pinnistetty neuvotteluhuone huhtikuisessa Kampissa: sohva, pari nojatuolia, jalometallilevyjä seinällä, työskentelyyn tarkoituksenmukaisesti liian pieni kahvipöytä, jolla kahvitermos, kuppeja ja hedelmäkori. Suoritettuaan selvästi koronanjälkeisen halauskierroksen Warnerin työntekijöiden kanssa huoneeseen pyrähtää 156-senttinen ja 40-vuotias nainen, jolla on yllään urheilullinen oloasu, käsissään tukku MUJIn kasseja ja tuopinkokoinen levänvihreä smoothie.

Vaikka hän sanoo iloisesti ”Moooi!” ja säteilee kevättä, nämä ovat jäähyväiset. Ainakin toistaiseksi.

Vuoden 2022 aikana Chisu (alias Christel Roosberg) pistää pakettiin viisi albumia ja 14 vuotta kestäneen uransa. Tai tarkemmin sanottuna hän jäädyttää sen karboniittiin samalla tavalla kuin Han Sololle kävi Imperiumin vastaiskussa. Kevään Chisu on kiertänyt omillaan, kesällä on iso kimppu festivaalikeikkoja ja kaiken päättää Tavastialla marras–joulukuun vaihteessa sarja keikkoja, joilla Chisu aikoo omien sanojensa mukaan tuoda Hartwall- areenan Helsingin perinteikkäimpään rockklubiin. Syksyn aikana tulossa on vielä single tai kaksi, mutta sen enempää uutta musiikkia ei ole luvassa.

Mutta miksi ihmeessä pidetty ja suosittu artisti tekee näin? Edustaako tämä 2000-luvun pop- ja rockkulttuuria, jonka ihanteiden mukaan tähdet haluavat myös tarjota yleisölleen tarinaansa lopun? Vai onko koko juttu vain alkuvuodesta pyöreitä vuosia täyttäneen artistin ikäkriisin ilmentymä?

”Totta kai pohdin numeroita myös”, Chisu sanoo. ”En niinkään pelkää, että olen liian vanha tekemään asioita, mutta olen nähnyt ja kokenut niin paljon, etten saa enää samanlaista rushia asioista. Toisaalta neljäkymmentä on siinä mielessä oikein hyvä ikä, että vielä on aikaa syntyä uudelleen. Jos jäisin tekemään musiikkia Chisuna, vaarana voisi olla katkeroituminenkin.”

Vaikka Chisu on ohjannut omaa popuraansa tässä maassa poikkeuksellisella omaehtoisuudella ja päättäväisyydellä, hän on silti ilahduttavassa määrin sama nainen kuin 15 vuotta sitten. Hän nostaa jalat syliinsä kuppimuotoisessa nojatuolissa ja puhuu kaikesta veikeän pidäkkeettömästi. Kun Chisu sortuu niin sanottuun artistipuheeseen, sanomaan asioita joita muusikon odotetaan sanovan ja jotka on sanottu jo miljoona kertaa, hän säestää niitä itseironisella naurahduksella tai elehtimisellä, jota on vaikea paperille siirtää. Hän myös yhä sanoo ”tiätkö” hämmentävän usein.

Chisun mukaan popmusiikin tekeminen on vaikeimpia taiteenlajeja juuri siksi, koska se ei saa olla liian vaikeata. Pop on taidetta, jonka perusaineksia – rytmillisiä, melodillisia, soundillisia, tekstillisiä; kasa kuluneiksi rakastettuja rakennuspalikoita studion leikkikehässä – käytetään uudelleen ja uudelleen, lainataan ja kierrätetään. Kun sitä on tehnyt jo viiden albumin verran, tulee yhä vaikeammaksi löytää uusia ja kiinnostavia tapoja keksiä Chisun hahmo ja sen esittämä musiikki uudelleen. Chisun vertaaminen Madonnaan on liioittelua, kuten aika lailla minkä hyvänsä vertaaminen Madonnaan, mutta jokaisella albumillaan hän on pitänyt huolta siitä, että artistikuvaan on ilmestynyt jotakin uutta, uusi ryppy tai uusi paljetti.

Vaikka Warnerille ajaessa radiosta tulleet David Guettan ja Cledosin kappaleet olivat tänä aamuna Chisusta kuulostaneet todella hyviltä, popmusiikin teko on myös omasta henkisestä tilasta kiinni. Siitä, näkeekö maailman harmaana vai vaalean­punaisena. Writer’s blockit ovat hirveitä hetkiä, silloin hän pelkää kadottaneensa supervoimansa, vaikka siitä ei tietenkään ole kyse vaan elämän tavallisista nousu- ja laskuvesistä.

”Kun katson, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu ja miten taidemaailma on muuttunut viimeisessä kymmenessä vuodessa, Chisu alkaa tuntua kalkkikselta”, hän toteaa.

”Olen kierittänyt artistia nimeltä Chisu ties missä taikapölyssä ja leivinjauheessa, mutta tuntuu että ideat alkavat loppua sen suhteen. Silti haluan olla yhä musantekijä, toimia antennina muille, mutta itse voin ryhtyä vaikka fashion designeriksi, arkkitehdiksi, visual designeriksi – tai lentoemännäksi. Chisun soihdun voin antaa Behmille, jonka koen sielunsiskoksi, koska sekin tekee dramaattisia biisejä.”

Tämän haastattelun Chisu antaa, koska hän kokee olevansa yleisölleen sen velkaa. Ja hänen yleisönsä on monipäinen hydra: jotkut sen lonkerot tulevat kesällä Iskelmä Myyrmäkeen katsomaan artistia samoille festareille kuin Kaija Koota ja Erika Vikmania, toiset taas parveilevat Provinssiin, jonka muita pääesiintyjiä ovat Deftones ja Opeth.

Nojatuoliin käpertynyt Christel Roosberg painottaa, ettei ole olemassa Chisua ilman yleisöä. Yhdessä he ovat parisuhde, jonka liitto on artisti nimeltä Chisu. Eikä parisuhteesta ole soveliasta vain ghostata itseään haihduksiin. Siksi on syytä kerrata, kuinka hän on tähän pisteeseen päättynyt.

Mikään ei tule tyhjästä, mutta alkuvuodesta 2008 Chisu tuntui ilmaantuneen sieltä. Pienikokoinen ja heleä-ääninen nuori nainen oli harrastanut nyrkkeilyä teini-iässä samoilla leireillä kuin Eva Wahlström mutta sitten hurahtanut elokuvamusiikin kautta elektronisiin soittimiin. Hänen ei tarvinnut sentään rakentaa syntetisaattoreitaan itse, kuten Kraftwerkin 70-luvulla, mutta aivan yhtä lailla yksin hän luovi tiensä laitteiden maailmaan.

Kun Chisun esikoislevy Alkovi (2008) ilmestyi, toimittajat hämmästelivät, että tässä oli naisartisti, joka oli aivan itse studiossa väsännyt käytännössä kaiken albuminsa musiikin. Popin kentällä kun oli totuttu siihen, että konevelhot olivat aina miehiä, jotka sitten saattoivat pestata kauniin nuoren naisen antamaan kappaleilleen äänen ja kasvot. Se, että Alkovin äänimaailman takana olikin Chisu itse, oli kuin kaksisuuntainen taikatemppu, jossa taikuri vetää silinterihatustaan kaniinin sijasta itsensä.

Alkovi on sellainen harjoituslevy, että tuntuu kuin pikkusiskoni olisi tehnyt sen”, Chisu sanoo nyt.

”Minulle koneiden käyttö on aina ollut luonnollista siitä saakka, kun opettelin käyttämään niitä. Sitä on aina mystifioitu, joten halusin madaltaa varsinkin naisten kynnystä ryhtyä tekemään elektronista musiikkia. Ei se ole sen kummempaa kuin vesivärien käytön opiskelu, kuin ryhtyisi maalaamaan noita viinirypäleitä tuossa hedelmäkorissa pöydällä. Onhan taiteen tekemisessä mystiikkaa, mutta ennen kaikkea se vaatii konkreettisia tekoja, tiätkö? Ei keijukaiset kenellekään niitä biisejä tuo.”

Chisu kertoo arvostavansa Alkovissa tekemisen iloa ja sitä, että hänen nuorempi versionsa uskalsi julkaista sen. Vastaanotto oli kautta linjan positiivinen, mutta silti häntä satutti Soundissa julkaistu yhden tähden arvostelu, jossa kriitikko Arttu Tolonen piti albumia sekä raskaana kuuntelukokemuksena että M. A. Nummista huonompana lastenmusiikkina. Samaan aikaan esikoislevynsä julkaissut Jippu saattoi soittaa hänen albumiaan haukkuneelle kriitikoille, että mitä helvettiä, mutta Chisun reaktio oli erilainen.

”Se oli oppimisen paikka”, hän sanoo nyt.

”Ajattelin aluksi, että nyt olen tehnyt levyn, eikö kaikki ole happy? Sitten suutuin, että jos ootte näin ilkeitä, en sitten tee musiikkia enää. Miten sitten suu pannaan! Lopulta hyväksyin, että joskus kaikki ei vaan tykkää susta, minkäs teet.”

Alkovi kuitenkin osoittautui parhaaksi mahdolliseksi laukaisu­alustaksi Chisun uralle. Sen teko opetti häntä rakentamaan soundimaailmoja ja Mun koti ei ole täällä kasvoi niin isoksi hitiksi, että sen sekä levy-yhtiölle että Chisulle tuoma raha mahdollisti kakkoslevyn tekemisen ja vapautti hänet duunistaan vaateliikkeessä. Hittikappale tunnettiin mutta ei Chisua, joka sanoi voineensa sekoilla studiossa rauhassa ajattelematta, mitä häneltä odotetaan, koska kukaan ei pitänyt häntä vakavasti otettavana artistina. Hän ottaa toisenlaiseksi vertailukohdaksi Vestan, jonka esikoislevystä pitivät kaikki ja jolle siksi oli hyvin vaikeata tehdä jatkoa.

Ahkera keikkailu sai Chisun myös tutustumaan soittajiin ja samalla perehtymään rockin historiaan, joka oli itseoppineelle artistille suurin osin vierasta.

”Ennen Alkovia olin erakkotyyppi, joka aina toivoi, ettei kukaan tulisi mun kotiin”, hän sanoo.

”Sitten keikkaillessa huomasin, miten kivaa on olla bändissä. Samassa heräsin Bob Dylaniin ja beatnik-runoiluun. Huomasin, että ahaa, on tällainenkin tyyli kuin rautalanka, mites minä voisin sitä käyttää omassa musiikissani. Johnny Cash ja suomalainen iskelmä, voisiko niitä yhdistellä, miksi ei?”

Tältä kasvupohjalta versoi kakkoslevy Vapaa ja yksin (2009), jolla kaikkinainen varovaisuus oli tiessään. Sen kappaleet, kuten Kerrasta poikki ja Sama nainen, ammensivat iskelmästä, laulelmasta ja rillumareista vailla huolen häivää siitä, soitettaisiinko niitä Uudenmaankadun silloisissa trendipaikoissa. Miehistä viis! ei ollut enempää tai vähempää kuin Härmän oma I Will Survive, ja jotta se ei jäisi kenellekään epäselväksi, huutomerkki kappaleen nimessä oli välttämättömyys. Baden­Badenin kaltaisten kappaleiden naiivismi vahvisti vaikutelmaa Chisusta eräänlaisena outsider-artistina, joka ei yritä peitellä kokemattomuuttaan sanoittajana takertumalla kliseisiin vaan tekee siitä käyntikortin sanomalla mitä haluaa.

Vapaa ja yksin oli levy, jonka ilmestymisen jälkeen tapahtui paljon. Mutta ensiksi ei tapahtunut juuri mitään. Ensimmäiset singlejulkaisut eivät kiinnostaneet ketään, ja albumikin alkoi myydä toden teolla vasta keikkojen myötä. Mutta kun pyörät lähtivät pyörimään, albumi myi 68 000 kappaletta. Se oli paljon jopa maailmassa, jossa ihmiset vielä ostivat levyjä.

”Se oli hauskinta aikaa historiassani”, Chisu muistelee. ”Kaikki vain tapahtui naps naps naps. Keikkamyyjä vaihtui, joten keikkoja tulikin entistä enemmän, ja niillä näki kuinka yleisössä ihmisillä syntyi monta valoa, että ai toi on se Chisu. Kun se nousi listaykköseksi vasta 46. viikolla ja meillä oli sillä viikolla Ankkarockissa keikka keskiyöllä, joka sekin oli viime hetkellä buukattu, tuntui kuin Roselta Titanicissa, I’m on top of the world! Voitaisko tehdä tästä elokuva, tiätkö?”

Chisun menestys 2010-luvun alussa myös kivesi tietä sitä seuranneelle naisartistien armadalle: Aurora, Emilia, Ellinoora, Evelina, Viivi, Vilma Alina… kuulostaa nimipäivä­kalenterilta mutta hyvin voisi olla hittiradion soittolistaa. Chisu itse ujostelee edelläkävijän manttelin ottamista – hän sanoo Maija Vilkkumaan, Jonna Tervomaan ja Nylon Beatin tasoittaneen hänelle tietä – mutta juuri noihin aikoihin alkoi esille tulvia naislaulajia, joista kaikkien oli sallittua pitää.

Nykypopissa naislaulajalle on sallittua sellainen liikkuvuus yli kuulijoiden kuppikuntien, jollaista miesartistin on vaikea saavuttaa. Kunhan kappaleet ovat kyllin hyviä, esimerkiksi Sannin tai Vesalan kappaleista voivat innostua niin iskelmäfanit kuin rokkijätkät ja hipsterit. Mieslaulajan on vaikea jongleerata teiniyleisön ja rokkipoliisien välillä, sillä ennemmin tai myöhemmin pallot putoavat johonkin lokeroon, josta niitä on vaikea onkia pois. Kaunis nainen laulamassa siitä, kuinka sydän särkyy, on yhtä universaalia kuin ukkosmyrsky tai merenranta, sitä on kaikenlaisten kuulijoiden sallittua ihastella.

Ilmiö ei ole vain suomalainen, sillä Lana Del Reyn ja Taylor Swiftin kaltaiset artistit ovat keränneet niin heterogeenisen yleisön, että sellaisesta popin laidunmailla käyskentelevät mieslaulajat voivat vain haaveilla.

”Minä ja samaan aikaan tullut Jenni Vartiainen oltiin reilusti naisia”, Chisu sanoo. ”Ei yritetty olla rokkiäijiä, jotta saataisiin huomiota kredujengiltä, laitettiin vaan enemmän vaalean­punaista ja enemmän huulipunaa. Meissä kaikissa on sekä maskuliinista että feminiinistä energiaa, mutta miesten on paljon vaikeampi tuoda jälkimmäistä esille. Sosiaalisissa tilanteissa naisellisesti käyttäytyvälle miehelle sanotaan helposti, että oot vähän outo, mee pois. Kuitenkin kiinnostavimpia ovat minusta juuri feminiiniset miehet, kuten David Bowie, Lenny Kravitz tai Robert Smith.”

Rockmusiikin historiassa kakkosalbumin tekoa pidetään yleensä vaikeana prosessina, sillä esikoisen kappaleita on saatettu hautoa ja hioa vuosia, kun taas toinen albumi tehdään usein kiireessä ja paineessa, jota aiheuttaa joko menestys tai sen puute. Chisulla hankalimmaksi tehdä osoittautui kuitenkin kolmas albumi Kun valaistun (2011), jota äänittäessään hän yhtä aikaa tavoitteli taiteellista kasvua ja entistäkin suurempaa myyntiä.

”Se oli tosi kivulias prosessi, kun oli kuitenkin aika vähän kilometrejä alla”, hän sanoo nyt.

”Silloin on helppo seota omaan mieleen, kun koko ajan ajattelee, kuka on ja mitä tekee. Sille levylle olisi pitänyt antaa vuosi lisää, sillä nyt viime hetkellä vielä pudotin siltä pois kappaleita, joista tuli myöhemmin hittejä levyn kakkosversiolla. Levy-yhtiössä naurettiin, että et sitten halua näitä hittibiisejä levyllesi? Myöhemmin se kolmen lisäbiisin ekstraversio näytti selloutilta, ihan kuin olisin suunnitellut jo ennakkoon rahastusmielessä sen, vaikka alun perin halusin albumille vain yhdeksän kappaletta.”

Popmusiikissa tähden ura voi olla lyhyempi kuin ammatti­urheilijan, ja siksi olympiadi voi merkitä kokonaisen sukupolven vaihtumista. Tämän Chisu huomasi kun hän äitiyslomansa jälkeen palasi Warnerille uusien demojen kanssa. Palaute kuului, että ihan kivoja biisejä mutta eikö soundi ole hieman vanhanaikainen. Sinä aikana kun Chisu oli asunut ”perunaa ja makaronilaatikkoa -maailmassa”, kuten hän itse pienen lapsen äitiyttä kuvaa, poplistojen huipulle olivat nousseet Aviciin ja Skrillexin kaltaiset nimet, ja muutenkin dj:t olivat vallanneet laulajatähtien aikaisemmin omanaan pitämää tonttia.

”Sinä aikana oli tullut myös Instagram, ja olin että mikä ihmeen tarinaosio?” Chisu nauraa.

”Olin aluksi uhmakas: en varmasti ota itsestäni selfietä ja laita mihinkään. Mutta samalla tuli tunne, että olen taantunut, musta on tullut järkäle. Sitten tulin päättäväiseksi: fuck it, minä teen tällaisen levyn, sanoi kuka mitä hyvänsä.”

Tästä päättäväisyydestä syntyi Polaris (2015), jota monet pitävät Chisun parhaana albumina. Siinä hän sukeltaa suomalaiseen mystiikkaan ja kansanperinteeseen mutta ilmentää sitä modernin elektronisen popmusiikin ja paikoin myös taidepopin keinoin. Polariksen suuret ja melankoliset ajattomuuteen tähtäävät tunnelmat kuulostivat hieman samalta kuin Taiskan Haltin häiden kaltaiset 70-luvun eeppiset iskelmät nykypäivän tuotantotempuilla toteutettuna. Alun perin tarkoitus oli ollut tehdä intiimi ja vähäeleinen albumi, mutta kun Chisu löysi itsensä ahtautuneena studioon 30-henkisen Ylioppilaskunnan laulajien kuoron kanssa, oli ilmeistä ettei näin käynyt.

Polaris vaikutti suurelta statementilta artistilta, joka on liian leikkimielinen esittämään suuria statementeja vakavin kasvoin. Kolikon kääntöpuoli oli, että jos popmusiikissa jotakin ei odoteta, sitä ei välttämättä myös sankoin joukoin osteta. Tämän Chisu tajusi kunnolla vasta lähtiessään kiertueelle ja huomatessaan, ettei keikkapaikan edessä ollutkaan enää jonoa, vaikka lavallenousuun oli vain puoli tuntia.

Alkovin aikoihin soitin 30 ihmiselle harva se päivä”, Chisu kertoo ja hörppää radioaktiivisen värisestä smoothiestaan. ”Katsoin, että nyt on taas Pertti ja Kaisa ja Martta paikalla, sanoin, että tulkaa lähemmäksi, ettei salissa kaiu. Mutta Polariksen aikaan tuli tunne, että mä olen ihan huono. Kukaan ei enää tykkää musta, kaikki oli siirtyneet katsomaan Sannia. Kohtalon ivaa oli, että ihan samaan aikaan ilmestyi Me Naisten haastattelu, jossa oli nostoksi valittu se, kun sanoin, etten tiedä, miltä tuntuu epäonnistua. Ja sitten keikkapaikoilla itkin, että I’m a failure.”

Albumin jälkeen tapahtui kaikenlaista: ero ja rakastuminen muun muassa PMMP:ssä ja Magenta Skycodessa vaikuttaneeseen Jori Sjöroosiin (mennessään naimisiin he molemmat muuttivat sukunimensä Roosbergiksi) herättivät Chisussa halun syöksyä seuraavalla albumilla omien sanojensa mukaan suoraan konehelvettiin muun muassa Grimesin ja John Hopkinsin inspiroimana. Tuloksena syntynyt Momentum-albumi (2019) oli kulmikas, futuristinen ja epäluonnollinen mutta silti paikoin melodinen: se oli albumi, jonka Björk olisi voinut tehdä, jos islannitar enää olisi ollenkaan kiinnostunut elektronisesta popmusiikista.

Viimeistään sitä seuranneella kiertueella Chisu havahtui yleisönsä erilaisuuteen: Momentumin materiaali istui loistavasti Sidewaysiin ja Flow’hun, mutta maalaisilla kesäkyläfestareilla sille oli vaikeampaa löytää kaikupohjaa. Keikkuessaan lavalla Lady Gagan mieleen tuovissa asuissa Kaarinan Saaristo Openissa Chisu ymmärsi olevansa kiitollinen siitä, että hänellä oli takataskussaan Sama nainen, Baden-Baden ja monta muuta laulua, joita juuri nämä ihmiset olivat saapuneet kuulemaan.

”Vein ennen koronaa Jorin yllätyksenä katsomaan U2:sta Madridiin”, Chisu kertoo. ”Jori on maailman suurin Bono-fani, ja minä toivoin koko keikan ajan vain, että please soittakaa Where the Streets Have No Name. Se oli hieno keikka, mutta kun se jäi soittamatta, olin kauhean pettynyt. Ajattelin, että minä en voi tehdä tätä samaa yleisölleni.”

Momentum-kiertueella Chisussa alkoi myös itää ajatus, ettei hän voi enää jatkaa tällä tavalla. Että kun ympyrä oli sulkeutumassa, miksi taistella sitä vastaan, parempi oli itse vetää viiva umpeen. Oli aika heittää hyvästit vanhoille biiseille, joiden ajatteleminen vanhoina tuntui jo itsessään väärältä, olivathan ne hänen kirjoittamiaan.

Suomen popbisnes on siinä mielessä huono peli, että se on helppo pelata loppuun. Chisu on soittanut lähes kaikilla niillä lavoilla, joilla poptähti voi täällä soittaa, kahminut palkintoja ja vieraillut Vain elämää -ohjelmassa – joka on kotimaisen musiikin Rock and Roll Hall of Fame – jo kaksi kertaa. Kaiken hän on saavuttanut musiikkinsa kautta, ilman mainitsemisen arvoisia kohuja tai skandaaleja, sillä yhdestä lettikampauksesta syntynyt keskustelu kulttuurisesta omimisesta kertoo enemmän ilmapiiristä kuin Chisusta itsestään.

Vuonna 2011 ilmestyneessä Image-haastattelussa Chisu sanoi vain osittain – mutta kuitenkin osittain – vakavissaan pelkäävänsä maailmanloppua, koska silloin olimme vuoden 2012 kynnyksellä, jonka Meksikon muinainen maya-kansa oli ennustanut historian lopuksi. Mutta miten Chisu suhtautuu tulevaisuuteen nyt, kun meillä on paljon enemmän ihan oikeita syitä pelätä Ilmestyskirjan neljän ratsumiehen ilmaantuvan horisonttiin?

”Olen äärimmäisen herkkä ihminen, joten työkuntoisena pysyäkseni minun täytyy säästää itseäni näiltä asioilta”, hän huokaisee.

”Kun Afganistanissa annettiin talibanien palata valtaan, olin aivan rikki kolme päivää. Ukrainan sodan tilannetta tsekkaan pari kertaa viikossa, sillä ei minun tarvitse joka päivä tietää kaikista raakuuksista. Ja olen hyväksynyt sen, että voin vain seurata tilannetta, minä en pysty sitä ratkomaan. Rahaa olen kyllä lahjoittanut, ja yritän olla empaattinen joka suuntaan.”

Päivätasolla Chisua työllistää kolmen lapsen uusperhe, jossa 7-vuotias Cara on hänen oma lapsensa edellisestä liitosta. Tytär on huolestunut äitinsä uran lopettamisesta, sillä hänelle on ajoittain valttikortti, että äiti on Chisu.

”Kun Cara on monta kertaa kysynyt, miksi lopetan, olen sanonut sille, että haluan tehdä vähemmän töitä”, Chisu kertoo. ”Se aina näyttää siltä kuin ei ihan ymmärtäisi sitä. Sitten seuraavana päivänä se mankuu, että miksi olet äiti aina puhelimessa, ja silloin vastaan, että tämän takia mä lopetan.”

Tulevista tekemisistään Chisu ei vielä osaa tarkemmin kertoa, sillä lopettamisen tarkoitus on juuri pyyhkiä pöytä puhtaaksi, jotta näkisi, mitä sille voisi sitten asettaa. Hänellä on Jorin kanssa yhteinen yritys 11 ONES, josta he haluavat rakentaa luovan kulttuuria tekevän yrityksen, johon kerääntyisi heidänlaisiaan tyyppejä eri aloilta tekemään omia juttuja. Ajatus firmasta syntyi Pariisissa Place des Vosges -puistossa, jossa he olivat juomassa roseeviiniä. Tai oikeastaan me juotiin samppanjaa, Chisu tunnustaa, mutta roseeviini kuulostaa paremmalta.

Chisu sanoo haaveilevansa, että heitä olisi yrityksessä lopulta 11 ihmistä, mutta siihen on vielä pitkä matka, sillä toistaiseksi he ovat julkaisseet vasta Jori Sjöroosin soolo­levyn, LiAURORAn eepeen ja tehneet ROOS + BERG –nimellä yksityiskeikkoja.

”Tiedän kyllä, että tällaisia yrityksiä on perustettu monta kertaa”, Chisu naurahtaa omille puheilleen. Toistaiseksi 11 ONES on vielä vauvayritys, mutta hänen mukaansa suunnitelmia suurempaan on. Ensimmäinen toimikausi tuotti hieman tappiota, mutta Chisu sanoo heidän sinä aikana luoneen perustaa tuleville hankkeille.

Vielä Chisu haluaa kuitenkin vielä puhua yleisöstään ja sen merkityksestä hänen tuotannolleen. Hän sanoo, ettei esikoislevyn jälkeisiä kappaleita olisi olemassa ilman kuulijoita.

”Kun rupean kirjoittamaan biisiä, ajattelen että mitähän vaikka tuo Samuli tuossa haluaisi kuulla”, hän selostaa.

”Kun kuvittelen kuulijan vastapäätä, se tuo informaatiota tilaan ja inspiroi, tiätkö? Ja kaikki palaute inspiroi, kun somessa ihmiset avautuu, mitä kappaleet ovat niille merkinneet tai että jokin biisi sai jonkun ymmärtämään, että sen täytyy jättää puolisonsa. Siksikin ne ansaitsevat kuulla sen, ettei Chisulta ole tulossa tämän jälkeen uutta musiikkia kuin ehkä joskus 10–15 vuoden päästä, jos silloinkaan.”

Haastattelun lopuksi Chisu haluaa soittaa vielä juuri valmistuneen singlen Mun kulta. Hän kaivaa laukusta pienen ilmankostuttimen näköisen soittolaitteen esille ja näppäilee kappaleen soimaan. Kun Jenni Vartiaisen kappaleet mieleen tuova suurieleiseksi yltyvä poplaulu lähtee soimaan, Chisu katsoo hymyillen etäisyyteen, kuten poptähden kuuluukin silloin kun hänen musiikkinsa soi huoneessa. Kahden minuutin kohdalla musiikki katkeaa, sillä laitteen akku on lopussa.

Kaikki kun päättyy aikanaan.

Tyyli: Mikko Vainio / @2pintaa. Meikki ja hiukset: Miika Kemppainen.

Trenssi: Maison Margiela / CM-44 Store, kauluspaita Gucci, ruutushortsit Gant, college Raf Simons / CM-44 Store, farkkushortsit: Maison Margiela / CM-44 Store, saappaat: Marni / CM-44 Store, aurinkolasit: Dsquared2 / Proud Optiikka, Custom made -hatut: Johnny’s got Hattitude.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »