Jos festivaalin ”ongelmallinen” sponsori ei miellytä, laskun maksat sinä
Taiteen markkinaehtoistuminen avaa kentän ”cancel-kulttuurille”, kirjoittaa Oskari Onninen.
Entinen reppumatkailija Riku Rantala fiilisteli vastikään Instagramissaan bisnesluokassa lentämistä – koska ei ole enää nuori, mutta tarvitsee rahaa. Kyseessä oli Finnairin luottokortin mainos. Special price only for you, nyt saat myös alekoodin Flow-festivaalin vip-alueelle, jota Finnair sponsoroi.
Pian ilmastoaktivisti Niklas Kaskeala kysyi Instagramissaan, voiko lentoyhtiö toimia ”vastuullisen” festivaalin sponsorina.
Postaus lähti viraaliksi, ja kävi kuten käy. Noin päivän ajan, melko lailla täsmälleen tekoälyllä luotujen Gaza-kuvien ja Wille Rydmanin eroamisvaatimusten välissä saattoi paheksua vähän Finnairiakin – ennen kuin piti lentää taas bailaamaan Eurooppaan tai mainostaa kaverin uutta ravintolaa tai omaa kirjaa.
Festivaali ei reagoinut asiaan ensin mitenkään. Lopulta se piilotti kaikessa hiljaisuudessa Finnairin logon sponsorilistastaan. Vip-alue kantaa yhä lentoyhtiön nimeä.
”Hyökkäys tehosi. Yhtiö veti pois miljoonan punnan rahoituksensa brittiläisiltä kirjallisuustapahtumilta.”
Financial Times julkaisi viime viikonloppuna laajan jutun taidesponsoroinnin ongelmista. Sillä saralla Britannia on maailman huippua: brändinimiä on tapahtumissa ja palkinnoissa, ei vain festivaaliteltoissa.
FT:n juttu käsitteli maan suurinta kirjallisuusfestivaalia Haytä, jonka pääsponsori oli skotlantilainen rahoitusyhtiö Baillie Gifford. Toukokuussa joukko kirjailijoita kävi sitä vastaan, omistihan se niin fossiiliyhtiöitä kuin Israelia tukevia yhtiöitä.
Hyökkäys tehosi. Yhtiö veti pois miljoonan punnan rahoituksensa brittiläisiltä kirjallisuustapahtumilta.
Samoihin aikoihin pankkijätti Barclays lopetti useiden suurten musiikkifestivaalien sponsoroinnin. Kymmenet artistit olivat kieltäytyneet esiintymästä, koska Barclaysin asiakkaiden joukkossa oli israelilaisia sotateollisuusyrityksiä.
Aiemmin maan kulttuuriväki on raivonnut niin suuria kulttuuri-instituutioita rahoittanutta öljy-yhtiö BP:tä kuin Booker-palkinta sponsoroinutta Man-investointirahastoa vastaan.
”Riski huonosta julkisuudesta on saanut perinteiset ”filantroopit” varpailleen, eikä ainakaan teknologiajäbiä kiinnosta kuulemma tukea kulttuuria.”
Baillie Giffordin tapaus oli kuitenkin poikkeus. Se sai FT:n kysymään, kuka enää voi sponsoroida ketään?
Rahoitusyhtiöksi firma on puhtoinen. Kampanjaa johtaneen Fossil Free Books -ryhmittymän mukaan sen ”ongelmalliset” omistukset olivat bensiiniä myyviä supermarket-ketjuja ja verkkokauppajätti Amazon, jossa myös boikottiin osallistuneet kirjailijat myyvät kirjojaan.
Yhteys sotateollisuuteen liittyi siihen, että yhtiö omistaa maailman arvokkainta yhtiötä, mikrosirujätti Nvidiaa samoin kuin kaikki, joilla on Amerikka-indeksiä rahastotilillään.
FT:n haastattelemat kulttuuritoimijat ja lahjoittajat ovat huolissaan siitä, mihin boikottiaalto johtaa. Riski huonosta julkisuudesta on saanut perinteiset ”filantroopit” varpailleen, eikä ainakaan teknologiajäbiä kiinnosta kuulemma tukea kulttuuria.
”Sydäntäsärkevässä spektaakkelissa” on vain häviäjiä, sanoo Bookerin nykyinen pääsponsori, teknologiasijoittaja Sir Michael Moritz. Ehkä raha vähenee. Ehkä se siirtyy taiteen salaisempaan ja vähäisempään tukemiseen.
Eräs kirjallisuusfestivaalijohtaja painottaa, että jos ei sponsoreilta, raha kerätään lipunhinnoissa. Yhä harvempi voi osallistua tapahtumiin, lopputulos on Pyrrhoksen voitto.
”Ainakin Elokapinan on hyvä tietää, että Kone toimii myös Israelissa.”
Suomen koekenttä markkinarahoitteiselle kulttuurille ovat juuri musiikkifestivaalit. Ne ovat bisnes, suhdanne- ja sääherkkä sellainen. On syynsä sille, että Flow on näyttänyt jo vuosien ajan jättimäisiltä messuilta, joihin on tuotu hieman siirtonurmea.
Mikrokohujakin on nähty, ja ne ovat liittyneet nimenomaan yritysvastuun esittämiseen. Provinssi ja Atria riitelivät talvella festivaalin vaatimuksesta ottaa ylimääräinen provisio liharuokien myynnistä. Pari vuotta sitten Flow vaihtoi teltan nimeä ja kaljasponsoria viime hetkellä, kun joku muistutti Heinekenin Venäjä-yhteyksistä.
Meno keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa on ollut oletetun kovaa.
Samoin on vain ajan kysymys, että hylätystä apurahahakemuksesta kitkeröitynyt Instagram-taiteilija alkaa mesota kotimaisten säätiöiden omistuksista. Ainakin Elokapinan on hyvä tietää, että Kone toimii myös Israelissa.
Britanniassa aktivistien suuri toive on julkinen raha, jota ei kuitenkaan ole luvassa. Päinvastoin, jopa Birminghamin suurkaupunki pohtii paraikaa kirjastojensa myymistä talousongelmiensa vuoksi.
Suomessa nimenomaan taiteen runsas julkinen rahoitus on toiminut rauhoittavana elementtinä kapitalismin, aktivismin ja sosiaalisen median ristiaallokoissa.
Siksi taiteen markkinaehtoisuutta peräänkuuluttavien, varsinkin poliitikkojen, olisi hyvä miettiä, mitä he todella haluavat. Sillä jos leikkaa kulttuurin rahoitusta, edistää väistämättä samalla ”cancel-kulttuuria”.
