Nainen lukee Lontoon Camden Townissa kahvilan ikkunapöydässä Caitlin Moranin Naisena olemisen taitoa. Kirjailija Moran kävelee ohi eikä voi mitenkään ohittaa tätä ihanaa tilannetta, jossa pääsee tuottamaan fanilleen elinikäisen muiston. (Hänen esikuvansa tässä asiassa on näyttelijä Bill Murray, joka saapuu kutsusta kuolevaisten syntymäpäiville, polttareihin ja karaokeseurueisiin.)

Moran koputtaa ikkunaan. Nainen katsoo häntä hämmästyneenä. Moran osoittaa kirjaa, sitten kasvojaan: se olen minä! Nainen ei ymmärrä, Moran jatkaa esitystä: minä minä minä.

Tilanne muuttuu kiusalliseksi. Moran jatkaa matkaa, mutta odottaa, että ihan hetken kuluttua onnesta kiljuva nainen juoksee perässä. Näin ei tapahdu.

Toki on tapahtunut monta kertaa.

Caitlin Moran on Britanniassa tunnettu renessanssinero: kirjailija, kriitikko, kolumnisti, tv-kasvo, koomikko, Twitter-kuningatar ja uudenlainen feministi-ikoni, jonka ansiosta feministeiksi julistautuvat nekin, jotka eivät tienneet sellaisia olevansa. Viime vuonna Moran valittiin yhdeksi maan vaikutusvaltaisimmista naisista.

Se on kohtalainen suoritus kahdeksanlapsisen työväenperheen esikoiselta, joka jäi koulusta pois 11-vuotiaana.

Pientalot muodostavat pitkiä punatiilisiä, viktoriaanisia muureja, joiden suojissa elävät ja hoitavat puutarhojaan keskiluokkaiset, valkoiset pohjoislontoolaiset omistusasujat. 

Yhden muurin päässä asuu entinen köyhä Caitlin Moran, joka ei yritä yhtään näyttää rikastuneelta.

Hänen hiuksensa on värjätty kaksiväriseksi kuin haisunäädällä, ja näätä on kätketty punaisen villapipon alle. Moran on pukeutunut lappuhaalareihin ja maihareihin. Tässä talossa ei riisuta kenkiä ovella, koska sukat menisivät likaisiksi. Olohuoneen nurkassa on kissanhiekka-astia ja sohvalla kahden kissan kokoinen, sekarotuinen Clothy Stars, joka on laihdutuskuurilla ja masentunut.

”Eläinlääkäri tarjosi Valiumia lääkkeeksi. Minäkin olen pärjännyt ilman, joten kissakaan ei saanut”, Caitlin Moran sanoo.

Moranin kirjallinen tuotanto – ja asema – perustuvat suurilta osin siihen, että hän on tehnyt omasta elämästään taidetta ja esimerkin.

Moranin läpimurtokirja, 2011 julkaistu Naisena olemisen taito oli eräänlainen feministinen self help -opus ilman naistutkimuksen teoriaa tai kehotuksia muuttua.

Moran kirjoitti, miten ärhäkkä feministi tarvitsee isot kalsarit pakaroiden väliin porautuvien stringien sijaan ja että karvanpoistamiseen käytetty aika on pois vallankumouksen suunnittelusta. Hän kertoi myös nuorena tehdystä abortista, joka  ei tuntunut pahalta tai kaduttanut.

Kirjaa on myyty puoli miljoonaa.

Moran huomasi jo ”nolona nuorena”, että mitä vain voi sanoa, kunhan sen sanoo hauskasti.

”Juominen oli hyvä harjoitusalusta. Parin drinkin jälkeen puhuin kaikesta, ja se vaikutti olevan muiden mielestä hauskaa. Löysin taianomaisen maailman, missä juttuni eivät olekaan noloja.”

Keväänä julkaistu Näin minusta tuli tyttö ammentaa samasta nuoruuden lähteestä, mutta on kaunokirjallinen. Kirjassa masturboidaan jo ensimmäisellä sivulla, mutta itsesaastuttaja on perinteisestä runkkauskirjallisuudesta poiketen teinityttö, jonka elämä vaikuttaa kovasti kirjailijan omalta. 

Sosiaalisessa mediassa Moran tarkkailee muita. Hän liittyi Twitteriin ensimmäisten joukossa, ja tviittejä on kertynyt 83 000. Kun Madonna palasi tauolta Brit Awardsin lavalle punamustassa korsetissaan ja viitassaan, Moran kirjoitti: 

Hän ei selvästikään ole katsonut Ihmeperhettä. ”EI VIITTOJA!”

Surullinen Madonnan puolesta. Voi kun hän lopettaisi esityksensä huutoon ”vittu, perseeseeni sattuu”. Olisi rohkeaa.

Tällaisina hetkinä ajatukseni ovat niiden toimittajien luona, jotka viimeistelivät Brits-juttunsa, ennen kuin Madonna kaatui.

Haluaisin tietää, mitä Madonnan pukuhuoneessa tapahtuu nyt. Huutoa? Itkua? Puoleen väliin juotu viinapullo?

Ei ollut todennäköistä, että Caitlin Moranista tulee ihminen, jota siteerataan. Ehkä tehdastyöläinen, sellaisen vaimo, yksinhuoltaja.

Hän syntyi 1970-luvun puolivälissä työväenluokkaiseen perheeseen, jonka mahdollisuudet nostaa elintasoaan olivat mitättömät. Isä oli nivelrikon takia työkyvytön, ja perhe eli sosiaalituilla kunnan vuokra-asuntoalueella – niin kuin kolmannes Keski-Englannissa sijaitsevan Wolverhamptonin asukkaista. 

Caitlin Moran siirtyi koulusta kotiopetukseen 11-vuotiaana, koska hippiperheen mielestä koulu oli epäsopiva. Lasten tulevaisuus ei tosiaan näyttänyt hääppöiseltä. 

Wolverhampton oli ollut yksi teollisen vallankumouksen menestyjiä kivihiilikaivoksineen ja polkupyörätehtaineen, mutta teollisuuden kulta-ajat alkoivat olla takana.

Vuonna 1979 työväenpuolue oli ollut pitkään vallassa, mutta maassa oli miljoona työtöntä. Kun konservatiivit ja Margaret Thatcher pääsivät valtaan ja alkoivat vähentää hiilikaivoksia, kaivostyöläiset aloittivat kuuluisan vuoden kestäneen lakkonsa. Pian työttömiä, lähinnä kaivos- ja tehdastyöläisiä, oli viisi miljoonaa.

Tätä kaikkea seurattiin kiihkeästi myös Moranien kotona. Vanhemmat kannustivat lapsia lukemaan, mutta kotiopettajiksi heistä ei ollut. 

Lapset viettivät päivänsä television edessä katselleen komediasarjoja. Erikoisen opetussuunnitelman seurauksena heistä kehittyi verbaalisia neroja.

 ”Työväenluokka kehitti huumorin”, Moran sanoo.

”Rikkaiden ei tarvitse olla hauskoja. He voivat olla kaikessa rauhassa mulkkuja, koska heillä ei ole ongelmia. Köyhät joutuvat ahtautumaan keskenään pieneen tilaan ja tulevat toimeen vain huumorin avulla. Ilman sitä he tappavat toisensa.” 

Moran pitää itseään vasta perheen neljänneksi hauskimpana lapsena. Kaikkein hauskin on hänen siskonsa Caroline, jonka kanssa hän on kirjoittanut tutunoloisesta työläisperheestä kertovan tv-sarjan Raised by Wolfes. Jimmy, aloitteleva koomikko, on toisiksi hauskin, Jean kolmanneksi.

”Putoan humalassa seitsemänneksi. Jotkut sisaruksistani ihmettelevät, miten olen voinut pärjätä niin hyvin.”

Joku Wolverhamptonissa saattoi ajatella samaa koko katraasta. Moranin perheen lapsille kävi kuitenkin ennustusten vastaisesti. Kaikki paitsi vanhin menivät yliopistoon. Hän halusi vain kirjoittaa.

Moran voitti 13-vuotiaana kirjoituskilpailun ja julkaisi 14-vuotiaana nuortenromaanin. Kohtalo sinetöityi, kun hän löysi kirjaston musiikkiosaston, ja Melody Maker alkoi julkaista hänen arvioitaan.

Nuori kriitikko kirjoitti kuin ”kyyninen, keski-ikäinen mies”. Se oli ajan henki. Teinityttö Moran halusi kirjoittaa paremmin eli hauskemmin ja ilkeämmin kuin yksikään mies.

 ”Vietin kaksi vuotta Darth Vaderina, vaikka yritin vain olla Han Solo.” 

Käännekohta oli, kun Moran toivoi kritiikissään erään bändin jäsenten kuolemaa. Hänen kriitikkokollegansa Peter Paphides, josta myöhemmin tulisi hänen aviomiehensä, kysyi, menikö vähän yli.

Moran ymmärsi, ettei hänen tarvitse olla ”legendaarinen, vaan omalaatuinen.” Hän pyysi mahdollisuuksien mukaan anteeksi kaikilta, joita oli pilkannut.

Kiltteydestä tuli tapa katsoa maailmaa.

”Ihmiset ovat seksistisiä, rasistisia ja homofobisia ironisesti, mutta se on vielä pahempaa kuin todellinen seksismi ja rasismi, koska sanoja pääsee pälkähästä. Sillä, onko joku oikeasti mulkku tai vain olevinaan mulkku, ei ole mitään eroa.”

Ura ei loppunut pimeän puolen jättämiseen. Moran saattoi muuttaa 18. syntymäpäivänään Lontooseen kolmen makuuhuoneen asuntoon Morrisseyn taloa vastapäätä. Rähjäisiä ja hauskoja työväenluokan räkänokkia notkui kaikkialla.

Aurinko paistoi aina. 

”Naapuripubissa kävivät Oasiksen, Blurin, Sueden ja Manics Street Preachersin jäsenet. Hengailin rocktähtien kanssa, ryyppäsin, kirjoitin pitkiä artikkeleita ja matkustelin ympäri maailmaa.”

Se oli 1990-luvun puoliväliä, jolloin työväenliike näkyi erityisen paljon populaarikulttuurissa. Brittipop oli suurimmillaan ja Trainspottingin tyyppiset elokuvat superhittejä. Työväenpuolue nousi pitkän konservatiiviputken jälkeen valtaan, ja sen pääministeri Tony Blair oli seksikäs.

”Enää Lontoossa ei asu työväenluokkaa”, Moran sanoo. 

Britannian keskiluokka on kasvanut ja vaurastunut, ja taide on sen tekemää. 

”Ymmärsin vasta äskettäin, että historiassamme oli vain lyhyt hetki, kun kaltaiseni tytöt saattoivat menestyä. Maamme oli saavuttanut koulutuksen, terveydenhuollon ja kehittyvän työväenluokan, kunnes 1980-luku pilasi kaiken. Jäljelle jäi pieni ikkuna, josta tuli työväenluokan sankareita: pääministereitä, kirjoittajia ja poptähtiä, ja nyt se alkaa olla mennyttä.”

Moran haluaa palauttaa työväenluokan arvoonsa. Hän kertoo olevansa erityisen ylpeä Raised by Wolfista, jonka perhe ei ole ”päihdeongelmainen ja sivistymätön vaan syö hyvin, käyttää pitkiä sanoja, puhuu taloudesta ja on hauska”.

Moran ei ole katunut vuosiin sitä, ettei mennyt itse yliopistoon, mutta 21-vuotiaana hän suri parin viikon ajan sitä, että vanha kunnon opiskelijaelämä jäi väliin: opiskelukavereiden kanssa halvan viinan juominen ja naiminen.

”Sitten tajusin, että olen juonut ilmaista viinaa 18-vuotiaasta asti, pannut poptähtiä ja saanut kirjoituksistani 1 000 puntaa arvosanan sijaan. Lopetin itsesäälin.”

Vaikka Moran on valittu julkkiksena brittiläiseen tapaan yliopiston kunniajäseneksi, hän tuntee olonsa yhä epämukavaksi ”hienomman väen” seurassa. Hän isottelee heille puhumalla virtsatieinfektioistaan ja marginaalisista bändeistä.

Moran on yksi luokkaretken voittajista, mutta pitää itseään entistä radikaalimpana ja vasemmistolaisempana.

”Luokkasota on voimissaan”, hän huutaa keittiössään, joka aukeaa hänen huolellisesti hoitamaansa kaupunkipuutarhaansa.

Työväenluokan sankaritar Caitlin Moran on esimerkki, jota on 2010-luvulla vaikea seurata, paitsi siinä toisessa tärkeässä asiassa.  

Laita käsi housuihisi. Kokeile, onko sinulla vagina. Haluatko määrätä siitä itse? Onneksi olkoon, olet feministi.

Tämä on Caitlin Moranin feministitesti, jolla hän haluaa osoittaa, että kaikkien naisten pitäisi tunnustautua feministeiksi.

Hän edustaa käytännönläheistä, vahva nainen -feminismiä, jonka ymmärtämiseen ei vaadita akateemisia ansioita. 

Yksi feministisen debatin aiheita on perinteisesti se, millaista oikeanlainen feminismi on ja kuka sitä edustaa. Keskustelu on taas ajankohtainen, kun feminismistä on tulossa Moranin, näyttelijä Emma Watsonin ja Patricia Arquetten kaltaisten julkkisten ulostulojen ansiosta valtavirtaa ensimmäistä kertaa aatteen historiassa.

Joidenkin mielestä feminismin valtavirtaistuminen vie aatteelta tehoa: Jos valtarakenteita ei ymmärrä, mikään ei muutu, paitsi ehkä yksilön omassa elämässä. Voiko vaatia sukupuolten tasa-arvoa ja jäädä hoitamaan lapsia vuosiksi kotiin?

Moranin mielestään feminismi ei ole akateeminen tai poliittinen vaan kulttuurinen liike, joka kasvaa suureksi vain, jos mahdollisimman monet naiset tukevat sitä.  

”Maailmassa on noin 3,3 miljardia naista, jotka elävät hyvin erilaista elämää. Kukaan ei voi kirjoittaa yhtä feministiraamattua.”

Jos nuori Caitlin Moran suututti poppareita, tämä vanhempi suututtaa misogyynejä. Moran kertoo saavansa vihapostia melko vähän, koska yrittää välttää konfliktia kirjoittamalla feministisistä aiheista ”lähestyttävästi, pörröisesti ja ihanasti”.

Kesällä 2013 Caitlin sai kuitenkin 15 uhkausta tunnissa. 

Englannin pankki oli päättänyt vaihtaa 1800-luvulla vaikuttaneen filantrooppi Elizabeth Fryn kuvan viiden punnan setelissä Winston Churchillin, ja feministiaktiivi Caroline Criado-Perez aloitti kampanjan miesten seteli-invaasiota vastaan (sen seurauksena Jane Austenin kuva päätettiin painaa 10 punnan seteliin).

Kansalaisten vastaanotto oli murskaavaa. Criado-Perez sai tappouhkauksen tunnissa. Moran ryhtyi puolustamaan häntä monen muun lailla Twitterissä ja joutui itse vihan kohteeksi. Joku uhkasi työntää miekan hänen vaginaansa. Lapset uhattiin tappaa ja talo polttaa.

”Se oli hämmentävää tunneterrorismia.”

Moran pääsi ongelmasta blokkaamalla parisataa seuraajaansa. Kävi ilmi, että uhkailijat olivat parikymppisiä äidin helmoissa asuvia harmittomia nuorukaisia.

Silti monet feministit jättivät tapauksen takia sosiaalisen median kokonaan.

Caitlin Moran ei. Hänen mielestään sosiaalinen media on naisille tärkeä kanava tuoda päivänvaloon tabuja ja salaisuuksia, joita ei ole edullista säilyttää. Hän uskoo, että sosiaalinen media, vasta taaperoikäinen, muuttuu vielä kesymmäksi. Tviitti toimii kuin 140 merkin ammus, joka ammutaan adrenaalipäissään eteenpäin.

”Joka tapauksessa olin Twitterissä ennen kaikkia näitä mulkkuja ja aion pysyä siellä.”

Vallankumous kiristää ärhäkänkin feministin niskalihaksia, ja Moranin on riennettävä junalla Camden Towniin kiropraktikon naksauteltavaksi.

Asiakassuhde on kestänyt vuosia.

Moran aikoo jatkaa feminististä vaikuttamista, mutta politiikka tuskin on hänen tiensä, vaikka maassa  puuhataan nyt feministipuoluetta Ruotsin tapaan. Vaikutusvaltaa on näinkin, britit ovat aina kuunnelleet tähtiään. 

Moranin missiona ei ole muuttaa miesten luomaa maailmaa, koska ”he ovat saaneet aikaan myös The Beatlesin, kuuraketit ja internetin”. Moran haluaa sen rinnalle uuden maailman, joka on naisten luomus.

”Antakaa naisille muutama vuosi. Sitten voimme kisailla X-Factorin tyyliin siitä, kumman maailman haluamme.” ■