Apu

Brexit - itseaiheutettu kriisi

Brexit - itseaiheutettu kriisi

Britit äänestivät menneisyyden haavekuvia, mutta tulevaisuus jäi auki, kirjoittaa Markus Leikola.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat James Veysey / Camera Press / Lehtikuva
Mainos

Britannia on maa, joka on täynnä historiaa. Ehkä hieman liikaakin, koska politiikassa olisi tärkeämpää päättää tulevasta kuin menneestä. 

Juhannuksena äänestettiin kuitenkin jostakin sellaisesta, jota ei ole tulevaisuudessa eikä varsinkaan tänä päivänä. Viime kädessä voiton korjasi haikailu menneen imperiumin päiviin ja tappiolle jäi moderni tasa-arvoinen valtioiden välinen yhteistyö. 

Suomalaiset voivat perustellusti kysyä, tarvitseeko unioni sellaisia maita, jotka eivät ole valmiita kuuntelemaan myös meikäläisiä viittä miljoonaa. Varsinkin kun vaihtoehtoja valtioiden rauhanomaiselle yhteistyölle ei ole – ellei sitten toista eurooppalaista imperiumin haikailijaa, Putinin Venäjää, pidetä vaihtoehtona.

Ymmärtääkseen brittien ulkopoliittista ajattelua pitää mennä miltei sata vuotta taaksepäin. Ensimmäinen maailmansota päätettiin Versaillesin pakkorauhaan, jossa Saksaa nöyryytettiin niin, että katkeruuden siemen jäi itämään Hitlerin myöhemmin korjattavaksi sadoksi.

Keskeinen syy tähän virhearviointiin oli sodan ratkaisuksi tulleen Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin kokemattomuus kansainvälisestä politiikasta ja eurooppalaisten valtioiden välisistä jännitteistä. Hän luuli, että rauha neuvotellaan neuvottelupöydässä ja ylläpidetään Kansainliitolla.

Niinpä kun seuraavassa maailmansodassa USA:a johtanut Franklin D. Roosevelt solmi jo sodan kuluessa epäpyhän aseveliliiton Josif Stalinin kanssa, molemmat ymmärsivät, että samalla solmittiin myös rauhan rakenteita, sodan vielä kestäessä. Vaikka rautaesirippu laskeutui sen seurauksena Euroopan ylle, tuo rauha on ollut kestävä.

Sen sijaan Teheranin, Jaltan ja Potsdamin huippukokousten kolmas osanottaja, Britannian pääministeri Winston Churchill keskittyi turvaamaan imperiumin etuja vastustaen siirtomaiden itsenäistymistä – turhaan, kuten tiedetään. Hänen edeltäjänsä Neville Chamberlain jätti Puolan kohtalon Hitlerin huomaan ja Churchill myi puolalaiset Stalinille. Nyt kun Britannia heittää puolalaiset siirtotyöläiset ulos, he voivat perustellusti kokea tulleensa petetyiksi kolmannen kerran.

Ei tällainen valtio ole koskaan suuntautunut vakavasti eurooppalaisen integraation kehittämiseen. Voi olla EU:n onni, että Brexit-äänestyksessä kävi kuin kävi. EU:hun kohdistuu nimittäin niin monenlaisia paineita: sen pitäisi yhtä aikaa olla USA:n ja Kiinan veroinen sisämarkkina ja tiukasti näiden kanssa taisteleva kauppablokki ja samalla kuitenkin lillukanvarsiin asti demokraattiseen päätöksentekoon venyvä instituutio. Jostakin syystä Natoon tai YK:hon ei koskaan kohdisteta samanlaisia syytöksiä demokratiavajeesta, vaikkei niillä ole minkäänlaisia parlamentteja.

Ero on siinä, että eurooppalaisuus on myös aate ja ihanne, sellainen jota saa samalla kertaa rakastaa ja vihata, jolta on lupa ja velvollisuus odottaa mahdottomia.

Seuraako Brexitistä sitten muutospaineita EU:lle? Varmasti niitäkin, mutta tuskin mitään uutta. Muutospaineet ovat olleet EU:n arkea parikymmentä vuotta. Jäsenmaiden poliitikot joutuvat silti miettimään tarkemmin, miten he puhuvat Euroopasta. Onko se vain byrokratiaa Brysselissä vai myös omien kansalaisten halvempia kännykkähintoja, opiskelijavaihtoa, lyhempiä passijonoja ja kaikkea sellaista, josta kenties saamme aiempaa konkreettisen esimerkin, kunhan nähdään mitä ilman Britannia jää.

opulismi on näennäisesti helpompi tie, mutta vasta Brexit näyttää, ettei poliitikkojen, jotka eivät nouse populisteja vastaan myös puolustamaan yhteistyön saavutuksia, käy yhtään sen paremmin.

Myös Britannialle itselleen eron hinnasta tulee valtava, osittain sen vuoksi, että kukaan ei tarkkaan tiedä mitä nyt tapahtuu eikä voittaneella puolella ole mandaattia, jolla käyttää saamaansa valtaa.

Ei-puolen keulakuva voi vain levitellä käsiään. Näyttää siltä, että konservatiivipääministeri David Cameronin lisäksi myös oppositiojohtaja, työväenpuolueen Jeremy Corbyn saa lähtöpassit. Skotlannin ero paljon EU:ta vanhemmasta unionista on todennäköinen, eikä Pohjois-Irlannin kohtalosta uskalla veikata sitäkään vähää.

Britannia astuu suurimpaan kriisiinsä sotien jälkeen, aivan itse aiheutettuun. 

Menetetty teollisuus ei palaa takaisin ja köyhimmät kärsivät eniten. Brittiläisen yhteiskunnan luokkaluonne tulee korostumaan, eikä muuta maailmaa saada unohtamaan selän kääntöä rohkealla Bondilla, neuvokkaalla Harry Potterilla, herttaisella neiti Marplella tai edes kaiken kestäneen kuningatar Elisabetin suosiolla.

Brittiläisestä imperiumista ei ensi vuonnakaan ole jäljellä kuin Kansainyhteisön urheilukisat ja edelleenkin eniten siirtolaisia tulee – tässä järjestyksessä – Kiinasta, Intiasta, Puolasta, USA:sta ja Australiasta, vaikka puolalaisten määrä vähenisikin. Terrorismin torjunta on aiempaa hankalampaa, Britannian painoarvo aiempaa pienempi, mutta syntipukki jokin muu kuin Bryssel.

Kuka Valkoiseen talon valtiaaksi nouseekaan, hänkin joutuu lentämään Lontoon yli Brysseliin, sillä EU pysyy talousmahtina vikoineen päivineen.

Mitä Britannian sitten pitäisi tehdä? Aivan ensimmäiseksi se voisi vaikka säätää itselleen perustuslain, jota ilman se on ylpeillen sanonut pärjäävänsä. Eipä tuo haittaisikaan; kansanäänestyksistäkin voisi säätää jotakin, ja samalla miettiä millainen maa se haluaa olla uudella vuosituhannella.

Imperiumien lisäksi improvisaation aika on ohi – vaikka tai koska politiikka on edelleen mahdollisen taidetta ja taide käy käsi kädessä taidon kanssa.

teksti Markus Leikola

Julkaistu: 1.7.2016