Bosmanista Diarraan – 30 vuotta oikeustaistelua pelaajien asemasta: "Jokainen eurooppalainen ammattipalloilija on kiitollisuuden velassa"

Aitio julkaisee Vieraskynä-osioon lähetetyn kannanoton. Vieraskynä-osio on avoin urheilukeskustelulle ja perustelluille näkökulmille.

Euroopan unionin (EU) tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännössä on yksi ratkaisu, joka on kenties tunnetumpi kansalaisten keskuudessa kuin mikään sitä aikaisempi tai myöhempi ratkaisu. Tämä ratkaisu on tietenkin belgialaista jalkapalloilijaa Jean-Marc Bosmania koskeva EUT:n tuomio asiassa C-415/93.

Tähän tuomioon viitataan yleisesti Bosman-päätöksenä ja sen antamisesta tulee 15. joulukuuta 2025 kuluneeksi 30 vuotta. Bosman-päätös on paitsi tunnettu EUT:n ratkaisu myös merkityksellisin urheilua koskeva ennakkoratkaisu pelaajien oikeudellisen aseman kannalta Euroopassa. Se muutti perusteellisesti eurooppalaista jalkapalloa – ja urheilun siirtosääntöjä laajemmin.

Kansainväliset urheilujärjestöt, kuten jalkapallossa Kansainvälinen jalkapalloliitto (FIFA) ja Euroopan jalkapalloliitto (UEFA) sekä jääkiekossa Kansainvälinen Jääkiekkoliitto (IIHF), ovat itse ja kansallisten jäsenlajiliittojensa kautta säätäneet palloilulajien kilpailutoiminnan pelisäännöt ilman julkisen vallan suoraa ohjausta itsemääräämisoikeuteensa eli ns. urheilun autonomiaan vedoten. Kuitenkin niin Suomen kuin EU:n oikeuskehys ovat aina asettaneet tälle autonomialle rajat erityisesti silloin, kun urheilun sääntely vaikuttaa työntekijöiden oikeuksiin ja sisämarkkinoiden toimintaan.

Juuri tähän jännitteeseen autonomiaa korostavan urheilun ja vallitsevan oikeusjärjestelmän normien välillä Bosman-päätös iski kolme vuosikymmentä sitten.

Bosman-päätöksen merkkipäivän kunniaksi on syytä avata sen historiallista merkitystä ja vaikutusta pelaajien aseman kehittymiseen niin Suomessa kuin Euroopassa.

Bosman-päätöksen keskeisin sisältö ja merkitys

Jean-Marc Bosman oli tähän riita-asiaan liittyvien tapahtumien alkamisen aikoihin 25-vuotias ammattijalkapalloilija, jonka sopimus RFC Liègen kanssa päättyi vuonna 1990. Bosman olisi halunnut siirtyä ranskalaiseen USL Dunkerque -nimiseen seuraan, mutta siirto kariutui, koska RFC vaati sen hyväksymiseksi palloilulajeissa silloin tavanomaista siirtokorvausta, jonka määrä oli nelinkertainen RFC:n itse aikoinaan Bosmanista maksamaan korvaukseen nähden.

Bosmanille tämä oli katastrofaalinen tilanne, koska hän menetti ansaintamahdollisuutensa ja hänen aiempi seuransa käytännössä omisti hänet, vaikka hänen sopimuksensa sen kanssa oli jo päättynyt. Bosman, kuten lukuisat pelaajat häntä ennen eri palloilulajeissa, pohti itsekseen, miksi tai millä perustein pelaajat kuuluvat seuroille tai ovat seurojen omaisuutta vieläpä heidän sopimustensa päättymisenkin jälkeen?

Toisin kuin suurin osa pelaajista häntä ennen, Bosman ei hyväksynyt aikaisemman seuransa toimintaa. Sen sijaan Bosman haastoi ensin RFC:n ja lopulta UEFA:n Belgian tuomioistuimeen, josta asia lopulta eteni EUT:hen eli silloiseen Euroopan yhteisöjen tuomioistuimeen.

Bosman joutui reilut viisi vuotta kestäneeseen oikeustaisteluun, jossa yksittäisen pelaajan seurasiirtoriidasta kasvoi koko eurooppalaista urheilumarkkinaa ravisuttanutperiaatteellinen kysymys.

Riidan merkityksestä kertoo kaiken se, että UEFA:n kaikki 49 kansallista jäsenliittoa julkaisivat FIFA:n tuella marraskuussa 1995 avoimen kirjeen, jossa varoitettiin seurasiirtokorvausjärjestelmään puuttumisen vaaroista ja nähtiin mahdollisena, että Bosmanin kannan menestyessä EU:n jäsenmaat jäisivät jälkeen jalkapallon kehityksestä.

UEFA ja Belgian jalkapalloliitto tarjosivat Bosmanille myös marraskuussa 1995 yli miljoonaa euroa siitä, että hän olisi luopunut asiansa ajamisesta (Iltalehti 6.3.1996, s. 39).

Bosman ei taipunut tällaisenkaan ehdotuksen edessä, eivätkä UEFA:n ja FIFA:n uhkailut horjuttaneet EUT:n harkintaa asiassa, vaan pitkän prosessin päätteeksi EUT ratkaisi asian Bosmanin hyväksi.

EUT vahvisti Bosman-päätöksessään, että sopimuksensa päättäneestä pelaajasta ei saa vaatia siirtokorvausta ja että EU-kansalaisten määrälliset rajoitukset joukkueissa rikkovat työntekijöiden vapaata liikkuvuutta silloisen Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 39 artiklan ja nykyisen EU:n toiminnasta annetun sopimuksen (SEUT) 45 artiklan vastaisesti.

Käytännössä tämä tarkoitti, että pelaajasta tuli aidosti vapaa työntekijä sopimuksen päätyttyä, seurat eivät enää voineet kontrolloida pelaajaa korvausvaatimuksilla, ja kansalliset kiintiöt EU-pelaajille todettiin laittomiksi. Bosman-päätös muutti pysyvästi sen, miten palloilulajien pelaajasopimuksia sekä pelaajien seurasiirtoja ja työmarkkina-asemaa Euroopassa tarkastellaan.

Suomessa Bosman-päätös otettiin vastaan uhkana. Tuomion antamista seuraavan päivän Iltalehden artikkelissa asiaan ottivat kantaa niin jääkiekon kuin jalkapallon kotimaiset vaikuttajat ja päätöksentekijät (Iltalehti 16.12.1995, s. 77).

Jääkiekon SM-liigan silloinen toimitusjohtaja Urpo Helkovaara näki Bosman-päätöksen vaarantavan seurojen palkanmaksukyvyn ja kansainvälisen kilpailukyvyn sekä muodostavan siten vakavan uhan koko suomalaiselle jääkiekkoilulle.

Jokereiden silloinen omistaja Hjallis Harkimo oli näkemyksissään positiivisempi. Hän koki, että pelaajien siirtokorvauksista luopuminen vapauttaisi pelaajamarkkinoita ja tekisi pelaajahankinnasta helpompaa.

Jalkapallon puolella Suomen Palloliiton kilpailupäällikkö Esa Furuholmin mukaan ulkomaalaisten pelaajien määrä tulisi lisääntymään Suomessa ja jopa koko joukkue voisi olla EU-kansalaisista koostuva.

Jalkapallon silloisen pelaajayhdistyksen juristi Mika Palmgren myönsi Bosman-päätöksen olevan seuroille taloudellisesti raskas todeten kuitenkin, että Bosman-päätöksestä seuraava muutos ei olisi seuroille merkittävä, koska harva seura siihenkään asti oli perustanut varainhankintaansa siirtokorvauksien varaan. Palmgren myös totesi tuolloin, että Bosman-päätöksen myötä suomalaisten jalkapalloilijoiden ulkomaalaisissa sarjoissa määrä tulee kasvamaan.

Lajiliitoille (FIFA, UEFA, IIHF sekä niiden kansalliset jäsenliitot) sekä eurooppalaisille ammattilaissarjoille ja seuroille Bosman-päätöksen hyväksyminen ja sen myötä niiden sääntöjen sekä käytäntöjen muuttaminen kesti vuosia. FIFA sai virallisesti muutettua siirtojärjestelmänsä oikeaan suuntaan vasta 2000-luvun alussa.

Suomessa jääkiekon SM-liiga kipuili vastaavalla tavalla Bosman-päätöstä vastaan usean vuoden ajan pitämällä jääräpäisesti kiinni siirtokorvauksista kotimaisissa seurasiirroissa (Iltalehti 14.10.1996, s. 21).

Tilanne äityi jopa niin vakavaksi, että jääkiekkoilijoiden pelaajayhdistys (Suomen Jääkiekkoilijat ry) pyysi kilpailuvirastoa tutkimaan jääkiekkoilun siirtokorvauksia elo-syyskuussa 2000 (Iltalehti 29.8.2000, s. 31).

Tämä tutkinta ei lopulta edennyt, kun mainitut osapuolet pääsivät jonkinlaiseen sopuun asiassa ja SM-liiga luopui siirtokorvausten vaatimisesta.

Bosman-päätöksen jatkumo

Nyt 30 vuotta myöhemmin voidaan todeta se, että suomalaisessa tai eurooppalaisessa palloilussa pelätyt uhkakuvat Bosman-päätöksen vaikutuksista eivät toteutuneet. Palloilulajien ammattilaissarjat tai seurat eivät ajautuneet taloudellisiin vaikeuksiin, vaan niiden käytössä pelikausittain oleva rahamäärä on vähintäänkin kymmenkertaistunut pitkälti Bosman-päätöksen myötä tapahtuneen pelaajamarkkinoiden vapautumisen seurauksena.

Suomalaiset ja muutkin eurooppalaiset pienseurat kilpailevat edelleen ja ajoittain menestyvätkin pelaamissaan ammattilaissarjoissa. Pelaajista käydään entistä kovempaa kilpailua, mikä on nostanut heidän ansiotasonsa ohella urheilun sponsorointi-, varainhankinta- ja mediatuloja, sekä kasvattanut liiketoimintamahdollisuuksia ennennäkemättömällä tavalla. Tämä kaikki on parantanut tuotteen eli pelin laatua jokaisessa eurooppalaisessa palloilusarjassa.

Suomalaisille pelaajille Bosman-päätös avasi Palmgrenin ennakoimalla tavalla ovet entistä paremmin muiden EU-maiden kovempiin palloilusarjoihin, ja niissä on pelannut huomattavan paljon enemmän suomalaisia kuin 1990-luvun alussa. Tämän seurauksena Suomen maajoukkueet ovat menestyneet jääkiekossa ja jalkapallossa paremmin 1990-luvulta lähtien. Tätä kehitystä tuskin olisi tapahtunut ilman Bosman-päätöstä.

Bosman-päätös ei myöskään jäänyt yksittäiseksi historialliseksi poikkeukseksi, vaan siitä alkoi vakaasti oikeuskäytännössä edennyt kehitys, jonka seurauksena ammattipelaajien oikeudet ovat selventyneet huomattavasti 1990-alkuun verrattuna.

EUT:n käytännössä suomalaisittain mielenkiintoinen Bosman-päätöstä seurannut ratkaisu oli siirtoikkunoiden kannalta työntekijöiden vapaata liikkuvuutta tarkentanut Jyri Lehtosen asiassa C-176/96 vuonna 2000 annettu ratkaisu. Tällä ratkaisulla EUT täsmensi, että kansalliset tai liittokohtaiset siirtomääräajat voivat olla EU-oikeuden mukaisia, jos ne ovat urheilullisesti perusteltuja (kilpailun tasapuolisuuden ja sarjan eheys) eli kaikki kilpailua rajoittavat säännöt eivät ole kiellettyjä Bosman-päätöksen perusteella.

Suomalaisessa oikeuskäytännössä merkityksellisin Bosman-päätöstä seurannut oikeustapaus on Joni Lehdon ja Turun Palloseuran välistä pelaajaoikeuteen ja siirtokorvauksen maksamiseen liittynyttä riitaa koskenut Turun hovioikeuden 2.5.1997 antama lainvoimainen ratkaisu No 1288 asiassa S 96/1085, jossa todettiin pelaajaoikeuksista aikoinaan perityt siirtokorvaukset Suomessa lainvastaiseksi.

Lehdon tapauksessa Turun käräjäoikeus ja myöhemmin Turun hovioikeus vahvistivat, että TPS:llä ei ollut pelaajaoikeuteen perustuvaa oikeutta seuran entiseen junioriin ja sopimuksettomassa tilassa olleeseen Lehtoon ja siitä syystä TPS:llä ei myöskään ollut oikeutta periä siirtokorvausta Lehdon siirtymisestä Rauman Lukkoon.

Viimeisimpinä Bosman-päätöksen aloittamaa ratkaisulinjaavahvisti ratkaisevasti EUT:n lokakuussa 2024 antama Diarra-ratkaisu (C-650/22), jossa arvioitiin pelaajien asemaa ja pelaajasiirtoja koskevien sääntöjen yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa.

Tapauksessa oli kyse ranskalaisesta jalkapalloilijasta Lassana Diarrasta, joka joutui vuonna 2014 sopimusriitaan venäläisen Lokomotiv Moskova kanssa. Seura purki sopimuksen vedoten pelaajan sopimusrikkomukseen, minkä seurauksena Diarra määrättiin yhteisvastuullisesti vahingonkorvausvastuuseen.

Tämän vuoksi hän ei saanut kansainvälistä siirtotodistusta (International Transfer Certificate, ITC), eikä voinut pelata kaudella 2014–2015, vaikka hänellä oli voimassa oleva sopimustarjous belgialaiselta Charleroilta.

Juuri tähän asetelmaan, jossa pelaajan oikeus liikkua vapaasti törmäsi urheilun sisäiseen sääntelyyn, EUT otti nyt periaatteellisen ja kauaskantoisen kannan. Diarra-ratkaisu vahvisti, että urheilun erityisluonne ei oikeuta rajoittamaan työntekijöiden vapaan liikkuvuuden eikä kilpailuoikeuden suojaa ilman suhteellisuusperiaatteen mukaista tapauskohtaista arviointia.

Tuomioistuin korosti lisäksi, että urheilujärjestöillä ei ole valtiollista mandaattia työntekijöiden suojeluun, eivätkä ne voi oikeuttaa sääntelytoimia pelkästään niin sanotun legitimate objectives -doktriinin perusteella, ellei kyse ole aidosta ja perustellusta yleisestä edusta.

Tässä yhteydessä viitattiin myös EUT:n vuoden 2023 joulukuussa antamiin ratkaisuihin International Skating Union (C-124/21) ja European Superleague Company (C-333/21). Diarra-ratkaisussa on oikeudellisesti kyse Bosman-päätöksen tavoin historiallisesta ennakkopäätöksestä, joka muuttaa pelaajasiirtoja koskevan sääntelyn perustaa koko Euroopassa samalla tavoin kuin Bosman-päätös kolme vuosikymmentä aikaisemmin.

Näiden EUT:n ratkaisujen keskeinen viesti on yksiselitteinen. Yksikään urheilujärjestö ei voi syrjäyttää EU:n tai sen jäsenvaltioiden lainsäädännössä taattuja perusoikeuksia eikä käyttää sääntelyvaltaa ilman velvollisuutta noudattaa oikeudenmukaisia menettelytapoja. Diarra-päätös muodostaa siten selkeän jatkumon Bosman-päätökselle. Molemmissa tapauksissa on ollut kyse työntekijän vapaasta liikkuvuudesta ja urheilun sisäisen sääntelyn yhteensopivuudesta EU-oikeuden kanssa.

Diarra-päätös menee kuitenkin Bosman-päätöstäkin pidemmälle, sillä siinä arviointi ulottuu myös tilanteisiin, joissa pelaaja ei ole vielä vapaa sopimuksestaan, vaan käyttää oikeuttaan purkaa sen.

Tässä mielessä Diarra-päätös on Bosman-päätöksen nykyaikainen vastine ja samalla sen oikeudellinen syvennys. Diarra-päätös alleviivaa, että pelaajat ovat EU-oikeuden näkökulmasta työntekijöitä, joilla on oikeus tasapuoliseen kohteluun, tehokkaaseen oikeussuojaan ja vapaaseen liikkuvuuteen muiden työntekijöiden tavoin myös tilanteissa, joissa he purkavat pelaaja- eli työsopimuksiaan.

Bosman ei ole vain historian merkkipaalu

Bosman ei ole vain tunnettu historian merkkipaalu, vaan se on yhä koko eurooppalaisen urheiluoikeuden peruskivi. Sen vaikutukset näkyvät edelleen pelaajasopimusten rakenteessa, agenttijärjestelmässä, siirtojärjestelmissä, FIFA:n ja UEFA:n sääntelyvallan rajoissa sekä työoikeuden ja urheilun välisessä suhteessa. Diarra-päätös osoittaa, ettei kyse ole menneestä historiasta, vaan aktiivisessa ja edelleen käynnissä olevasta murroksesta urheilun sääntelyjärjestelmässä.

Vaikka Bosman-päätöksen oikeusohjeet ovat olleet voimassa jo 30 vuotta, niiden täysimääräinen vaikutus suomalaisessa jalkapallossa tai jääkiekossa ei ole vieläkään toteutunut. Yhä kamppaillaan työsuhteen ja urheilijasopimuksen oikeudellisesta luonteesta, pelaajien vakuutusturvasta, sopimusten päättämisiä koskevista säännöistä sekä pelaajayhdistysten asemasta työmarkkinaosapuolina. Bosman- ja Diarra-päätökset yhdessä muistuttavat yhdestä perusasiasta. Urheilija on työntekijä, ei omaisuutta eikä siirtokoneiston väline.

Historiallinen rinnastus Bosman- ja Diarra-päätösten välillä tekee näkyväksi sen, että järjestelmät, jotka perustuvat hierarkkiseen ja yksipuoliseen sääntelyyn ilman kollektiivista sopimista tai perusoikeussuojan todellista toteutumista, eivät ole enää oikeudellisesti hyväksyttäviä.

Tilanne on suomalaisessa juniori- ja amatööripalloilussa, etenkin jalkapallossa ja jääkiekossa, vieläkin karumpi. Lapsia, nuoria ja aikuisiakin estetään lajiliittojen seurasiirtosäännöillä oikeudettomasti harrastamasta siinä seurassa, jossa he haluavat harrastaa.

Tämä tehdään rajaamalla ns. vapaat siirtoajat varsinaisen kilpakauden ulkopuolelle ja edellyttämällä siten kesken kauden tapahtuville seurasiirroille vanhan seuran lupaa, jota ei lähtökohtaisesti myönnetä ainakaan ilman merkittävää taloudellista korvausta.

Tämä on usealla perusteella ml. Bosman-päätöksen oikeusohjeilla oikeudellisesti kestämätöntä. Jos sopimuksettomat ammattipelaajat ovat vapaita siirtymään toiseen seuraan myös kesken kauden, niin millä perusteella sopimuksettomien juniori- tai amatööripelaajien seurasiirtoja voidaan rajoittaa kesken kauden?

EUT:n viesti on ollut Bosman-päätöksestä alkaen yksiselitteinen. Lajiliittojen sääntelyä on uudistettava perusoikeuksia kunnioittavaksi, läpinäkyväksi ja oikeudellisesti kestäväksi. Urheilun sisäinen autonomia ei enää oikeuta poikkeuksia työntekijöiden suojasta.

Bosman-päätös avasi oven tälle kehitykselle ja Diarra-päätös pakottaa lajiliitot sekä seuratkulkemaan siitä alkanutta tietä edelleen eteenpäin kohti entistä perusoikeusmyönteisempää työelämää myös urheilussa. Enää ei ole kysymys siitä, muuttuuko järjestelmä – vaan siitä, kuinka nopeasti se pakotetaan muuttumaan.

Jean-Marc Bosmanille, Lassana Diarralle ja heidän tavoin asiansa tuomioistuimiin vieneille yksittäisille urheilijoille näiden oikeusprosessien käyminen on ollut aina hyvin raskasta, eivätkä he ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta.

Jokainen eurooppalainen ammattipalloilija on kuitenkin isossa kiitollisuuden velassa näille rohkeille ja periksiantamattomille esikuville, jotka raivasivat tietä kaikkien pelaajien oikeuksien puolesta.

Matti Huhtamäki

Asianajaja, Veljekset Huhtamäki Asianajotoimisto Oy, toiminut Suomen Jääkiekkoilijat ry:n asiamiehenä

Jyri Paasonen

Oikeudellinen asiantuntija, Jalkapallon Pelaajayhdistys ry