Toimittaja Billy Ball menetti poikansa ja joutui sen jälkeen maalitetuksi – Näin rokotevastaiset verkkoyhteisöt piinaavat internetin käyttäjiä

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Vuonna 2020 Yhdysvaltain Länsi-Virginian osavaltiosta kotoisin oleva mies päätti olla perumatta kiitospäivän suunnitelmiaan, vaikka maassa levisi tuolloin yksi tappavimmista koronapandemian aalloista. Mies oli kirjoittanut Facebookiin jotain epämääräistä siitä, kuinka hän ei uskonut median ”narratiiviin”. Vuotta myöhemmin, juuri ennen joulua, hänen vaimonsa kuoli koronaan. Hän julkaisi taas Facebookissa ja pyysi ihmisiä rukoilemaan lastensa puolesta, koska heillä oli edessään murheellinen joulu ilman äitiä.

Tässä vaiheessa joku, kenties yksi miehen kavereista, otti kuvakaappaukset näistä kahdesta eri julkaisusta ja toimitti ne Herman Cain Award -nimiseen Facebook-ryhmään, jossa ryhmän ylläpitäjä jakoi kuvat sekä linkin miehen profiiliin. ”Kommentointi on sallittua [ja] hänen sivunsa on enimmäkseen julkinen...” joku kirjoitti. Tämä merkitsi sitä, että ryhmän jäsenet saattoivat ryhtyä maalittamaan miestä. Kyseisen ryhmän jäsenet, kuten myös samanmieliset ihmiset samannimisellä Reddit-foorumilla, keskittyivät haukkumaan ”covidiootteja”, eli ihmisiä, jotka kuolivat koronaan kiistettyään ensin taudin olemassaolon tai vähäteltyään sen mahdollisia haittoja. Ryhmä on nimetty Teekutsuliikkeestä tutuksi tulleen Herman Cainin mukaan, jolle kävi juuri näin.

Ryhmän jäsenillä on tapana vierailla vainajien sivuilla ja kirjoittaa sinne kommentteja, kuten ”Another one bites the dust!” ja ”lUoNnOlLiNeN vAsTuStUsKyKy”, tai postata nauruemojeja tai vaikkapa meme, jossa Yoda toteaa ”Aluksi, hän hölmöili. Lopulta, hän ymmärsi.” Eräs mies vastailee vainajan ystävien ja perheenjäsenten vanhoihin kommentteihin kirjoittamalla: ”Et rukoillut riittävästi. Hän on kuollut. Mikset rukoillut enemmän?” tai ”Lähetit vain kolme paria rukoilevia käsiä. Jeesus laskee ne Facebookissa. Muut lähettivät neljä paria.” Tällaisten kommenttien näkeminen saattaa järkyttää, tai ehkä olet nähnyt kaiken jo ennenkin. Jos on viettänyt huomattavasti aikaa internetissä kolmen viime vuoden aikana, näiltä kommenteilta on tuskin voinut välttyä – ja se jo sinällään on järkyttävää.

Jotkut Facebook-ryhmän aktiivisemmista jäsenistä ylläpitävät Google Docs -asiakirjaa, johon on listattu kaikki ryhmään jaetut profiilit syyskuun 2021 jälkeen. Listaan lisättiin tämän vuoden toukokuussa sen 3 595. profiili, joka saattaa olla myös viimeinen, koska uusia ei ole sen jälkeen lisätty. ”On entistä hankalampaa löytää ihmisiä lisättäväksi”, selittää Rick Salvatoriello, joka vieraili aiemmin säännöllisesti Herman Cain Award -ryhmässä. ”Ehkä se tarkoittaa sitä, että he ovat kaikki kuolleet. Ehkä se tarkoittaa sitä, että sana on levinnyt ja ihmiset tietävät, että jos aikoo julkaista tällaisia juttuja verkossa, sinut löydetään ja joudut tekemisiin tämän porukan kanssa. En tiedä.”

Vaikka Herman Cain Award olisikin tullut tiensä päähän – kuivunut kokoon samassa kuussa kuin Maailman terveysjärjestö julisti Covid-19-viruksen aiheuttaman terveyshätätilan päättyneeksi – sen henki viipyy yhä internetissä. Pandemian alkamisesta on kulunut jo yli kolme vuotta, mutta jäljelle on jäänyt omituisia verkkoyhteisöjä ja niiden karmivia rituaaleja: somesivustoja, kuten Herman Cain Award, tai aihetunniste #DiedSuddenly (#KuoliÄkillisesti), jonka avulla salaliittoteoreetikot vääristelevät perhetragedioita ja käyttävät niitä ”todisteina” rokotteita vastaan, tai kokoelma viraalivideoita, joissa erimieliset ihmiset raivoavat toisilleen. Keskustelu sosiaalisessa mediassa kävi kiivaana jo pandemian alkuvaiheessa, mutta rokotusten jälkeinen ilmapiiri on kenties vieläkin pahempi: internetin mahdollistamaa poliittisen vahingonilon sekamelskaa, jota tartuntamäärien viimeaikainen kasvu tai jälleen uuden kiistanalaisen presidentinvaalikauden alku ei ainakaan helpota. Jos haluamme ymmärtää, miten tällainen käyttäytyminen on yleistynyt aivan tavallisilla verkkoalustoilla – ei internetin pimeissä syövereissä, vaan Facebook-kavereiden keskuudessa – meidän on keskusteltava niiden ihmisten kanssa, jotka käyttäytyvät näin.

Kun toimittaja Billy Ballin kuusivuotias poika kuoli tammikuussa aivoturvotuksen seurauksena, mies kirjoitti The Atlantic -lehdessä: ”Suruni on suunnatonta, rosoista, epätoivoista. En usko, että mikään voi tuntua hirveämmältä.” Esseessään hän kuvaili, kuinka menetyksen aiheuttamaa tuskaa pahensi se, että sosiaalisessa mediassa, sähköpostitse ja kommenttiketjussa hänen lapsensa muistokirjoituslinkin alla häntä lähestyivät rokotevastaiset aktivistit, jotka väittivät, ilman mitään todisteita, että Ballin lapsen kuolema oli varmasti johtunut koronarokotteesta. Jotkut trollasivat julkaisuja GIF-animaatioilla (joissa esiintyi muun muassa taputtava, hymyilevä Bill Gates). Toiset vaikuttivat olevan raivoissaan. ”Ei itsestäänselvyyksien esittäminen ole julmaa”, yksi kirjoitti. ”Julmaa on se, että markkinoit yhä niin monta ihmistä tappanutta piikkiä tietäen, että oma lapsesi kuoli siihen.” Ball ei voinut kuin ihmetellä, miksi niin moni internetissä koki tarvetta kirjoittaa hänelle ja kertoa, että hän oli murhannut oman lapsensa. Vaikka nuo ihmiset olisivatkin riittävän sekaisin kuvitellakseen niin, kuka nyt kehtaisi sanoa sellaista suoraan?

Suurin osa tästä häirinnästä tapahtui Twitterissä sen jälkeen, kun Elon Musk astui valtaan ja ilmoitti uskovansa ”sananvapauteen”, mutta ennen kuin Twitteristä tuli X. Monet julkaisuista ovat yhä helposti löydettävissä ja luettavissa kuukausia myöhemmin. Twitteristä löytyy satoja julkaisuja ja Facebookista vielä enemmän. Jotkut niistä ovat harhaisia ja kirjoittajat ovat ilmeisesti aivan tosissaan; he uskovat aidosti, että lapsen rokottaminen tekee ihmisestä ”sairaan psykopaatin”, joka joutuu vielä jonain päivänä ”vastaamaan teoistaan Jumalan edessä”. Monet käyttäjät julkaisevat viestejä oikealla nimellään ja kasvokuvallaan, minkä vuoksi ilmiötä ei voi täysin selittää sillä, että anonyymiys internetissä tekee tällaisesta käytöksestä mahdollista.

Kun otin yhteyttä muutamiin niistä ihmisistä, jotka olivat vainonneet Billy Ballia ja muita surevia vanhempia aiemmin tänä vuonna, osa heistä, kuten arvata saattaa, ei halunnut puhua minulle lainkaan. Mutta monet suostuvat haastatteluun. Luke Portell, mies, jolle kirjoitin Facebookissa, yllättyi hieman siitä, että kysyin häneltä hänen julkaisuistaan, koska hän koki motiiviensa olevan ilmiselvät. Hän puolusti sarkastista twiittiä, jonka hän oli julkaissut, kun kongressiedustaja Sean Castenin teini-ikäinen tytär kuoli sydämen rytmihäiriöön viime vuoden lopulla. Portell uskoo, että kuolema johtui todennäköisesti rokotteesta. Casten oli kehottanut Illinois’n asukkaita ottamaan rokotuksen mahdollisimman nopeasti. ”Sen twiitin koko pointti oli se, että rokotteet eivät toimi”, sanoo Portell puhelimessa. ”Ei kannata uskoa kaikkea, mitä hallitus sanoo. Niin yksinkertaista se on.” Dalton Stokes, lattiayrityksen omistaja Alaskasta, huusi minulle puhelimessa useita minuutteja väittäen, että mitä tahansa hän olikaan tehnyt, hän oli tehnyt sen rangaistakseen liberaalia eliittiä, joka ansaitsi sen. ”Haluan, että heihin sattuu edes vähän, koska he halusivat heittää meidät vankilaan, kun emme suostuneet käyttämään maskia”, hän sanoo. Hän ilmoittaa, ettei välitä siitä, onko tämä julmaa, ja ennustaa, että kuolen luultavasti pian syttyvässä sisällissodassa.

Sen jälkeen puhuin Mississipissä asuvan taitelija Julie Collinsin kanssa, joka ei ollut erityisen taitava sosiaalisen median käyttäjä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten yksi Ballin pojan kuolemaa koskevista twiiteistä oli päätynyt hänen syötteeseensä. Hän lisäsi, ettei hän ollut tajunnut, että hänen twiittaamansa vastaus – liittyen siihen, kuinka rokotteen jakeluun ”osasyylliset” ihmiset olivat sotarikollisia – näytti olevan osa Balliin kohdistuvaa ryöpytystä. Hänen mukaansa hänen tarkoituksenaan oli vain kritisoida valtaapitäviä ja yrittää hillitä Ballin henkilökohtaisiin valintoihin kohdistuvaa arvostelua. ”Hän näyttää mukavalta isältä ja tämä on varmasti hirveää hänelle”, hän sanoo. ”Olet oikeassa; se on aivan kamalaa.”

Hänen yllätyksensä tuo esiin erään tärkeän seikan. Vaikka Billy Ballin tarinan päätyminen Collinsin syötteeseen näytti sattumalta, sitä se ei ollut. Tarina nostettiin sinne, koska arvoituksellisin tavoin toimiva suosittelualgoritmi yritti päätellä, millaiseen sisältöön Collins reagoisi. Tarinaa nosti esiin myös aggressiivinen rokotevastainen ryhmittymä, joka seuraa valppaasti kaikenlaisia tarinoita odottamattomista kuolemantapauksista – joko sosiaalisessa mediassa tai uutisissa – ja kiinnittää erityistä huomiota niihin, joihin liittyy tunteisiin vetoavia yksityiskohtia, joita voi hyödyntää. Balliin kohdistunut maalitus oli tälle ryhmälle erityisen merkittävä saavutus, koska mies on toimittaja (”valtamedian edustaja”, kuten Collins sanoo) ja ilmeisesti myös liberaali. Ball oli tehnyt myös useita julkaisuja koronarokotteista vuonna 2021 ja kertoi olevansa innoissaan rokotteen saamisesta. Hän mainitsi myöhemmin tarjonneensa lapsilleen karkkia, kun nämä olivat käyttäytyneet rokotustilanteessa niin reippaasti. Nämä julkaisut saatiin muutamalla muokkauksella kuulostamaan pahaenteisiltä ja raskauttavilta (tai pahimpien trollien mielestä hauskoilta): karkista tulikin ”lahjus”, ja rokotteesta intoilu oli ”rehentelyä”. Ballin essee The Atlantic -lehdessä tulkittiin ”uhrautumiseksi”. Aivan kuten se isä, jonka lapset menettivät äitinsä juuri ennen joulua, myös Billy muuttui todellisesta henkilöstä troopiksi: Omahyväinen liberaali. Median eliittiä. Häntä vastaan hyökkäävät ihmiset onnistuivat vakuuttamaan itselleen, että heidän tekonsa olivat perusteltuja, jopa merkittäviä.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että kahden vastakkaisen ryhmän jäsenillä on taipumus iloita vastapuolen kärsimyksestä. Yhteiskuntatieteilijät ovat viime aikoina tutkineet, voisiko tämä mielihalu selittää osaltaan verkossa tapahtuvaa trollaamista. Vuonna 2021 Brigham Youngin yliopiston apulaisprofessori Pamela Brubaker julkaisi artikkelin, jossa tunnistettiin tavanomaisia syitä trollien käytökselle, joita hän kollegoineen oli havainnut Reddit-sivustolla. He huomasivat, että vahingonilo, tai halu nähdä ikävien asioiden tapahtuvan ihmisille, joista ei pidä, ennustaa voimakkaasti trollauskäyttäytymistä. Vahingonilon motivoimat ihmiset pitävät todennäköisesti trollausta myös perusteltuna ja jopa tarpeellisena. ”Useimmat heistä oikeasti ajattelevat, että trollauksella on jonkinlainen toiminnallinen rooli verkkodiskurssissa”, Brubaker kertoo. Heidän mielestään on tärkeää häiritä keskustelua tökkimällä aukkoja muiden ihmisten väitteisiin tai pilkkaamalla muita, ja heillä on myös narsistinen pakkomielle omia näkemyksiään ja niiden ilmaisemisen tärkeyttä kohtaan. ”He eivät ajattele muita ihmisiä. Itse asiassa he ovat voineet mennä jopa niin pitkälle, että he epäinhimillistävät muita ihmisiä,” hän toteaa. ”He käyttäytyvät itsekkäästi... Siitä siinä pohjimmiltaan on kyse minun mielestäni.”

”Muiden” yksipuolinen epäinhimillistäminen ei tietenkään ole internetin synnyttämä trendi; se on jo kauan ollut yksi poliittista väkivaltaa ennakoivista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Mutta ainakin Yhdysvalloissa sosiaalisesta mediasta tuli osa useimpien ihmisten arkea juuri sellaisen vuosikymmenen aikana, jolloin kahden suuren puolueen välinen kuilu kasvoi, ideologiset erot kärjistyivät ja erilaisista tunnuksista tuli entistä näkyvämpiä ja tunnetumpia (MAGA-lippis, kantaa ottavat kyltit ihmisten etupihoilla).

Niin paljon kuin onkin puhuttu siitä, onko sosiaalinen media aiheuttanut poliittista polarisaatiota ohjaamalla ihmisiä tiettyihin suuntiin ja korostamalla tietynlaista tietoa holtittomilla algoritmeillaan (oletus, jonka tuore tieteellinen tutkimus kyseenalaistaa), kannattaa muistaa, että somepalvelujen perusominaisuudet jo itsessään tukevat tällaista käytöstä. Vaikka Twitterin uusi, moderointia karsastava johto ei missään nimessä auta asiaa ja Facebookin yritykset torjua häirintää eivät ole onnistuneet erityisen hyvin, sosiaalisen median perimmäinen tarkoitus onkin tuoda esiin omia kantoja ja mieltymyksiä, jotta ihmiset voivat pelkän profiilin perusteella muodostaa jonkinlaisen käsityksen toisesta ihmisestä. Jos jonkun käyttäjätunnuksen yhteydessä on Ukrainan lippu -emoji, hänet tulkitaan Yhdysvalloissa demokraatiksi. Joku toinen taas saattaa mainita ”eliitin”, koska hän on salaliittoteoreetikko. Sen perusteella saattaa olla olosuhteista riippuen myös helpompaa määritellä, kuka on hyvä ja kenellä onkin oikeus purkaa tunteitaan ja kuka taas on paha ja ansaitsee kuoleman.

Juttelin Salvatoriellon kanssa ensimmäistä kertaa huhtikuussa, kun olin törmännyt lukuisiin meemeihin, jotka hän oli julkaissut äskettäin koronaan kuolleiden ihmisten Facebook-sivuilla (esimerkiksi yhdessä piirrostyttö sanoo: ”Tyhmää ei voi korjata”, johon piirroskoronavirus vastaa: ”Minä voin korjata tyhmän”). Tuohon aikaan Salvatoriello kävi Herman Cain Award -ryhmän sivulla pari, kolme kertaa päivässä. ”Monille meistä Herman Cain Award -toiminta oli hyvin terapeuttista”, hän kertoo. Hän on muodostanut mielessään selkeän kuvan ihmisistä, jotka joutuvat ryhmän pilkan kohteeksi. ”He ovat lähes aina valkoisia republikaaneja”, hän kertoo. ”Miehillä on pukinparta ja he ovat metsästäjiä ja/tai ajavat moottoripyörällä.” Jotkut heistä ovat julkaisseet rasistisia tai homofobisia juttuja, mikä tekee heistä erityisen halpamaisia, mutta se ei ole edellytys maalituksen kohteeksi joutumiselle. ”Jos olet rokotevastainen, olet vapaata riistaa.”

Tämä kylmänviileä, jopa pedanttinen käsitys siitä, mikä on reilua tai ansaittua, vallitsee myös vastapuolen joukoissa. Kun juttelen kirjailija Jennifer Margulisin kanssa, joka on julkaissut kuvan Ballin pojasta, jonka päälle on muokattu kuvakaappauksia Ballin twiiteistä liittyen lastensa rokottamiseen, hän kertoo löytäneensä kuvan Facebookista ja jakaneensa sen epäröimättä. ”Voit toki väittää – ja mielestäni väite on täysin perusteltu ja saatat väittää niin jutussasikin – että ei ole reilua spekuloida sillä, mikä on aiheuttanut jonkun kuoleman”, hän sanoo. Hän itse ei ole tätä mieltä. Vaikka hän kertookin vastustavansa syytösten kasaamista Ballin päälle, hän osaa myös halkoa hiuksia ja seisoa julkaisunsa takana. ”Mielestäni on täysin soveliasta osoittaa, että kahden asian välillä on ajallinen yhteys, kuten juuri tein tuossa twiitissä.”

Tällaista logiikkaa, jonka perusteella ihminen voi kohdella kaikkia ympärillään olevia ihmisiä todistuskappaleina jostakin suuremmasta konfliktista, tapaa useammin verkkomaailmassa kuin tosielämässä. Mutta se ei tarkoita sitä, että voimme vain yksinkertaisesti syyttää kaikesta sosiaalista mediaa tai algoritmia tai edes riitaa haastavia julkaisijoita tai huijarivaikuttajia. Amerikkalaiset tekevät itse valintoja hakeutuessaan alustoille, jotka vaalivat tällaista ajattelutapaa. He voisivat yhtä hyvin viettää aikaa myös muilla tavoilla.

Kun haastattelen Salvatorielloa toista kertaa heinäkuussa, hän kertoo, ettei ole enää käynyt Herman Cain Award -ryhmässä niin usein kuin aiemmin. Hän on vähentänyt vierailujaan pariin vilkaisuun viikossa. ”Ihminen ei voi kantaa niin suurta turhautumista, vihaa ja ahdistusta sisällään ja voida henkisesti hyvin”, hän sanoo. ”Parempaa terapiaa on pysytellä kokonaan poissa sosiaalisesta mediasta.”

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.