I’m a loser baby, so why don’t you kill me. Kun kappale on kasvanut tarpeeksi suureksi, sen kertosäkeen aukikirjoittaminen on melkeinpä sen suuruuden vähättelyä. Yksi tällainen kappale on Beck Hansenin laiskasti hiphopin kantribluesiin yhdistävä Loser, jossa monille kiteytyy 1990-luvun puoliväli.
Samalla se teki Beckistä yhden niistä hahmoista, jotka antoivat kasvot X-sukupolvelle. Tässä porukassa hän kuului samaan kameleonttien kategoriaan kuin Johnny Depp ja Damon Albarn.
Siinä missä Depp oli kiiltokuvapoika, joka näytteli mieluiten kummallisissa vaihtoehtoelokuvissa, Albarn tuli tunnetuksi amerikkalaisuuden kriitikkona, joka alkoi arvaamatta – ja monien kauhuksi – tehdä amerikkalaistyylistä indietä. Beck puolestaan julkaisi niin holtittomasti eri lajityypistä ja aikakaudesta toiseen loikkineita levyjä, että hänen määrittelemisensä tietyn musiikkityylin kautta oli mahdotonta.
Kuitenkaan Beck ei vaikuttanut etäiseltä ja myyttiseltä popnerolta kuten edellisen sukupolven kameleontit, princet ja bowiet. Ennemmin hän oli kuin se välkky, mutta aavistuksen renttu rinnakkaisluokan skeittipoika, joka tuli kunnollisesta perheestä ja jolla olisi taatusti tulevaisuus edessään, kunhan kaupungin skeittirampit olisi kolattu. Sellaisia poikia oli 1990-luvun puolivälissä MTV:tä tapittava länsimaailma täynnä, ja heistä lähes jokainen samaistui Beckiin ainakin pikkuisen.
Ei Beck Hansen tietenkään ollut kuin kuka tahansa Loseria hoilanneista faneistaan. Hänen äitinsä Bibbe Hansen kasvoi Andy Warholin ”hovissa”, ja isä, sovittaja-lauluntekijä David Campbell, tuunaa yhä 66-vuotiaana mitä tahansa klassisesta musiikista Bon Jovin hitteihin.
Kuten kaikilla Beckin levyillä vuoden 1996 Odelaysta lähtien, isän kädenjälki kuuluu myös Beckin 12. albumilla Morning Phasella, tälläkin kertaa useiden kappaleiden tavattoman kauniissa jousisovituksissa. Odelay- ja Midnite Vultures -albumien eri aikakaudet ja tyylit sekoittaneita leikkaa ja liimaa -kokeiluja pidettiin vetävinä ja seksikkäinä, mutta sielullisesti kylminä ”hipsterin sormiharjoitelmina”. Morning Phase on näiden vastakohta. Levy on kuin kalifornialaisen popin ajattomaan melodiseen kauneuteen kastettu. Blackbird Chain kuulostaa siltä kuin Love soittaisi unohdettua The Byrds -kappaletta. Klassisen musiikin puolelle sukeltava Wave tuntuu siltä kuin katselisi rauhoittavia täyteen pumpattuna Tyynenmeren aaltoja aamuauringossa. Klubbailuhenki ja ironia loistavat poissaolollaan.
Ei Beck tyydy Morning Phasellakaan yhteen tyyliin, mutta levy kuulostaa yhdenmukaisemmalta kuin hänen levynsä yleensä. Nyt koko vaikutepaletti on yhdeltä aikakaudelta, 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alusta, ja koostuu ainoastaan orgaanisista tyyleistä, lähinnä länsirannikon harmoniapopista, psykedeliasta ja brittiläisestä barokkifolkista. Toki myös Morning Phase on samaan aikaan montaa asiaa, mutta ei tyylipuhtaasti mitään muuta kuin Beckiä.
Morning Phasella Beck saapuu uransa toistaiseksi vaarallisimpaan tienristeykseen. Albumia on helppo juhlia onnistuneena paluuna hetken ajan, mutta Beckin seuraava – vielä tänä vuonna ilmestyvä – levy on ratkaiseva: jääkö hän leikkimään ikuista ironialeikkiä julkaisemalla taas yhden puurot ja kiisselit sotkevan, velmuilevan mutta vaarattoman popkokeilun vai sukeltaako hän Morning Phasen imussa ja isänsä jalanjäljissä toden teolla vakavan laulaja-lauluntekijän rooliin?
Beckistä ei koskaan tiedä. Varmaa on vain, että jos hän olisi palannut sapatiltaan Morning Phasen sijaan uudella Odelaylla, jollaista häneltä kenties eniten odotettiin, hän olisi palannut pelkkänä köyhän miehen Damon Albarnina tai Pharrell Williamsina.
Mutta koska Morning Phase on ainakin Beckin mittapuulla tyylillisesti yhtenäinen, se hohtaa kuin selväpiirteinen, kauniisti valaistu veistos vasten popin eri tyylien sirpaleista silhuettia. Sitä samaa, jota Beck oli itse parikymmentä vuotta sitten fuusiolevyillään rakentamassa. ■
