Mitä paikkoja barcelonalaiset itse rakastavat kotikaupungissaan? Galleristi Monica Riu ja arkkitehti Héctor Mendoza antoivat vinkkinsä Mondon lukijoille. Ota osoitteet talteen.
Carrer del Palaun kivikadulla kävelee sinipukuisia nunnia, niin kuin heidän hengensisariaan on kävellyt vuosisatojen ajan. Leppoisa tunnelma ei hidasta katutaiteeseen erikoistunutta galleristia Monica Riuta, joka määrätietoisesti listaa hänelle tärkeitä asioita Barcelonassa.
”Urbaaneja kaaoksen elementtejä. Likaisuutta, melua, poptaidetta. Väriä, ei mitään rauhallista tai rentoa.”
Näitä asioita edustaa myös Riun pitämä Base Elements -galleria (Carrer del Palau 6).
Monica on luvannut näyttää meille lempipaikkojaan kotikaupungissaan, Espanjan rakastetuimmassa metropolissa. Löytöjä, joihin matkailija ei tietäisi mennä. Niitä löytyy vaikka Barcelonan hieman rähjäisiltä alueilta.
Monican ja hänen amerikkalaissyntyisen miehensä gallerian seinät ovat täynnä spraymaalauksia ja muuta katutaidetta. Teosten hinta vaihtelee viidestä eurosta muutamaan tuhanteen. Monica on tienannut silti gallerianpidolla leipänsä, osaksi siksi, että leipä on kaupungissa halpaa.
Art is Trash. El Arte es Basura, eräs teos julistaa.
Gallerian kellaritilat kiviholveineen ovat 1200-luvun roomalaisesta rakennuksesta, joidenkin väitteiden mukaan osa vanhaa kylpylää. Kun Monica miehineen innostui aikoinaan Barcelonan katutaiteesta, koko tämä keskiaikainen Barri Gòticin kaupunginosa oli sitä täynnä. Näissä kortteleissa näki ennen paljonkin kerjäläisiä tai heroiiniaddikteja, mutta virkavalta on häätänyt heitä matkailun ja muun kaupunkielämän tieltä.
Harpomme läpi kujien, ja ujoksi itseään väittävä Monica puhuu tauotta. 44-vuotias graafikko on ehtinyt asua myös Kaliforniassa. Hän muutti sinne parikymppisenä, koska Barcelona tuntui silloin ahdistavalta. Kaupungissa vallitsi katalaanien perinteitä kunnioittava elämäntyyli, eivätkä turistitkaan vielä tuolloin tuoneet uusia tuulahduksia.
”Nykyään Barcelona on avoimempi ja liberaalimpi, mutta vain tietyissä kaupunginosissa”, Monica kertoo.
Hän johtaa meidät suojaisalla kävelykujalla sijaitsevaan huonekalukauppaan El Changuitoon (Passatge Pau 13). Sen logossa hymyilee apina, ja jo ikkunasta näkee tavaroiden yltäkylläisyyden.
Takahuoneen verstaassa tehdään vanhoista romuista uusia esineitä. Esimerkiksi risaisesta naulakosta on tulossa jotain muuta. Putiikissa soi Rolling Stonesin Wild Horses, ja tilat ovat täynnä koristeellisia valaisimia, valokuvia vuohista ja puuhuonekaluja.
”Onpas kaunis lasipöytä”, Monica kiittelee liikkeen myyjiä.
Onhan se, ja ennen lasittamista pöytä on ollut gynekologin tuoli.
Astelemme Las Ramblas -puistobulevardille, joka on kaupungin kuuluisimpia paikkoja. Lapsena Monicakin kävi vanhempiensa kanssa täällä sunnuntaikävelyillä.
”Tämä paikka ei enää hengitä Barcelonan henkeä”, hän murehtii.
Se näkyy: halvan tavaran ja huonon ruuan myyjät houkuttelevat sataman risteilyaluksista purkautuvia päiväkävijöitä. Mutta ei Barcelonaa ole menetetty turismille.
Harpomme Ramblasin ihmismassojen läpi poikittaiselle Carrer de Sant Paulle. Huh, heti helpottaa, täällä tuntuu avarammalta, vaikka vanha kuja on kapea. Ohitamme vanhaan loistoon kunnostetun modernistisen Hotel Españan (Carrer Sant Pau 9-11), jonka kauniissa ravintolasalissa saa lounasaikaan hinta–laatusuhteeltaan mahtavaa menyytä (26 e).
Maahanmuuttajien pitämien kauppojen ja pikkuravintoloiden kujan jälkeen eteemme levittäytyy aukio, jonka keskellä on elokuvakulttuurin keskus Filmoteca de Catalunya (Plaça de Salvador Seguí 1). Nyt siellä näkisi vaikka Resnais’ta, Kaurismäkeä tai Disneytä neljällä eurolla.
Tänne Monica tapaa tuoda lapsensa tai istuutua joskus ravintola La Monroeen katselemaan paikallisten hipsterien parveilua ja muuta torikahviloiden lomassa näkyvää arkea.
”Lapset leikkivät ja poliisit jahtaavat prostituoitua”, Monica kuvaa tyypillistä näkyä.
Hänellä on kaupunkiin tulijoille vinkki, miten nauttia kävelykaduista juuttumatta ruuhkaiselle Las Ramblasille. Kahviloiden ympäröimä puistokatu Rambla del Raval on keskustassa paljon mukavampi. Paikan tunnistaa Fernando Boteron tekemästä Ravalin kissaveistoksesta, joka katselee hämmentyneen näköisenä puistossa istuvia äijiä.
Ravalin alueen maine on ollut niin huono, että kun Monica muutti tänne nuorena asumaan, hänen Sarrià-Sant Gervasin puhtoisessa kaupunginosassa asuneet vanhempansa pitivät häntä outona. Ravalissa on yhä kujia, joille ei pimeän aikaan kannata harhailla, mutta päivisin niillä on turvallista.
Barcelona on taskuvarkaiden suosikki, jossa kävijän pitää olla aina tarkkaavainen, Monica muistuttaa. Hän ei esimerkiksi päivisin tavoita miestään enää helposti puhelimella, koska mies on kyllästynyt ostamaan uusia kännyköitä varastettujen tilalle.
Katselemme Ravalin joidenkin talojen oviin maalattuja sarjakuvamaisia hahmoja. Tällaista katutaidetta Barcelonassa oli aikoinaan paljon enemmänkin. Monican suosikkeja ovat Carrer de Joaquín Costan pienen puistokaistaleen Plaça d’Emili Vendrellin kiviseinälle tehdyt graffitit. Niitä voi ihailla vaikka kasvisravintola Vegetalia Ravalista.
Ravalissa suvaitaan kaikkea monimuotoisuutta. Bongaamme kulkiessamme pienten vaatemerkkien kauppoja, sushia, luomuruuan puoteja ja arabien pitämiä ravintoloita.
Vaatekauppa Holala! (Carrer dels Tallers 73) sijaitsee rumassa talossa mutta myy vaatteita kaikissa mahdollisissa väreissä ja muotityyleissä. Tämä on sellaista bisnestä, joka kunnioittaa naapurustoa, toisin kuin hintoja nostavat ketjuliikkeet.
Samasta syystä Monica suosittelee esimerkiksi Fargas-suklaakauppaa (Carrer del Pi 16). Sellaisia tarvitaan, sillä katalaanit rakastavat suklaata, mutta juhlapyhiksi täällä on yhä vaikeampaa löytää näitä persoonallisia herkkuja. Fargas on kuin makeiden asioiden apteekki, jossa keski-ikäiset naiset ensin ottavat jonotusnumeron ja asioivat sitten tiskillä välttämättömät suklaatilauksensa.
”Jos olisin pormestari, suojelisin vanhoja paikkoja, joissa on töissä artesaaneja”, galleristi sanoo.
Hänen on helppo keksiä Barcelonasta suositeltavia kohteita vaikka kuinka paljon, mutta koska kaupunki muuttuu vauhdilla, joskus lempipaikka on kadonnut juuri, kun hän on sinne palaamassa. Mikä on Monican lempihotelli? Hotel Neri (Carrer Sant Sever 5). Kiva teepaikka? Caj Chai (Carrer de Sant Domènec del Call 12). Ilmapiiriltään ystävällinen kahvila? Nimestään huolimatta Satan’s Coffee Corner (Carrer de l’Arc de Sant Ramon del Call 11), hän vinkkaa.
Meidän olisi aika syödä, ja Monicalla on siihen tietysti mielessä hyvä paikka. Ravintola Cervantesissa (Carrer de Cervantes 7) saa olla nopea napatakseen pöydän, sillä täällä käy lounaalla lähiseudun työntekijöitä ja eläkeläisiä. Kolme sisarusta, ravintoloitsijoita kolmannessa polvessa, hoitaa kukin omaa tehtäväänsä tiskin takana tai keittiössä.
Katon rajaa reunustaa suurien tynnyrien rivistö, ja menyynkin löytää ylhäältä seinältä. Alkuun Monica ottaa tavallista kotiruokaa, kuten perunoita ja papuja, pääruuaksi jänistä.
”Kuin olisi isoäidin luona syömässä. Ei mitään liian hienoa.”
Hänen amerikkalaiset appivanhempansa ihmettelevät, miten Espanjan ruuissa eläimen pää on osa ruokaa. Monicasta se on laadun merkki, että voi vaikka katkarapujen silmistä katsoa, etteivät ne ole kuivat ja vanhat.
Jälkkäriksi valitun kookosjäätelön äärellä kiitämme Monicaa kaupunkikierroksesta. Vauhdikkaan galleristin ansiosta tuntuu siltä kuin olisi täällä jo melkein kotonaan.
Lionel Messin kuti menee helposti sisään Almerían verkkoon. Baari L’apatzemissa (Carrer d’Enric Granados 145) hurrataan lyhyesti FC Barcelonan tähdelle televisiossa, ja arkkitehti Héctor Mendoza lausahtaa lakonisesti, että eiköhän se ole siinä.
Héctorilla on kausikortti Barcelonan peleihin, mutta tämä ei ollut niin tärkeä matsi, että hän olisi lähtenyt tungokseen hurraamaan.
Messin ja muiden taitavien urheilijoiden balettimainen peli on saanut meksikolaissyntyisen hillityn arkkitehdin innostumaan jalkapallosta nykyisessä kotimaassaan Espanjassa. Jalkapallo onkin Barcelonassa kelle vain hyvä aihe avata keskustelua, sen avulla voi tutustua nopeasti niin yritysjohtajaan kuin hedelmäkauppiaaseen.
Héctorilla on tuore sidos Suomeenkin. Hänen kädenjälkeään voi nähdä Mäntässä. Hänen arkkitehtitoimistonsa suunnitteli sinne viime kesänä avautuneen, suuresti kiitellyn Gösta-taidemuseon puisen uudisrakennuksen. Suomessa Héctor vaikuttui luonnosta, mutta yksi asia häntä kummeksutti: punaviini, joka tarjoillaan Suomessa liian lämpimänä ja ylihintaisena. Onneksi nyt laseissamme täällä Barcelonan Eixamplessa on kylmää olutta.
Arkkitehti–professori muutti vaimonsa kanssa kaupunkiin 15 vuotta sitten asuttuaan tovin Lontoossa. Mahdollisuus puhua äidinkieltä espanjaa ja hyvä sää houkuttelevat eteläamerikkalaisia Barcelonaan. Kaupunki on sekoitus Latinalaista Amerikkaa ja Eurooppaa, mikä näkyy esimerkiksi espanjalaisessa tavassa aterioida iltakymmeneltä.
Héctor on kotiutunut Eixampleen ja luettelee sen hyviä puolia arkkitehdin silmin. Vanhaankaupunkiin tehty ruutukaavan laajennus on hieno. Autot eivät hallitse katuja, ja yhteydet kaupunkiin sujuvat metrolla. Palveluitakin riittää.
”Se on minusta kaunista”, Héctor sanoo.
Aikoinaan Eixamplea hallitsivat toimistot, mikä teki siitä tylsemmän. Héctor on nähnyt alueen muuttuvan elävämmäksi ja nautinnollisemmaksi.
Mitä vinkkejä hänellä on kaupunkiin tuleville matkailijoille?
Ainakaan hän ei lähtisi hiekkarannoille, joita tehtiin yli 20 vuotta sitten olympialaisten aikaan piristämään silloin kuollutta sataman seutua. La Barcelonetan rantojen kaartuva horisontti on vaikuttava, mutta alueen kaduilla on Héctorille liikaa väkeä pörräämässä skoottereilla, pyörillä ja mönkijöillä. Merta kaipaavat barcelonalaiset lähtevätkin usein autolla rantatalolleen tai lähiseutujen luonnonrannoille.
Rantojen sijaan arkkitehti innostuu usein kävelemään kaupunkia ympäröiville rinteille. Puistoalueella Montjuïc-mäellä voi nauttia huimista näkymistä, Fundació Joan Miró -museon taiteesta ja museon ravintolasta. Héctor kertoo palaavansa aina uudelleen katsomaan Alexander Calderin veistosta Mercury Fountainia, jossa veden sijaan valuu myrkyllinen elohopea, onneksi lasikaapin sisällä. Samalla hän saattaa kiertää klassikkonäyttelyt Museu Nacional d’Art de Catalunyassa tai nykykulttuurin näyttelyitä CaixaForum-kulttuurikeskuksessa.
Kaikki sellainen on hyvä tekosyy kerrankin tavata ystäviä, pohtii opettajan ja arkkitehdin töissä uurastava Héctor. Aina joskus hänen täytyy päästä käymään oopperassa, kunnon rockkeikalla tai indiemusikiin festareilla, esimerkiksi kesäkuisessa Sónar-tapahtumassa.
”Haluan kokea asioita, jotka saavat minut tuntemaan, että asun isossa kaupungissa.”
Kävelemme yli leveän pääkadun Avinguda Diagonalin. Sunnuntaisin kun kaupat ovat kiinni, pari autokaistaa täällä suljetaan ja paikalliset käyskentelevät puistokadulla perheineen. Barcelonassa panostetaan nyt jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden reitteihin ja korjataan virheitä, joita jättimäisiä autoteitä rakastaneet modernistit ennen tekivät.
Astelemme hämärtyneessä illassa kohti viehättävää Gràcian kaupunginosaa. Paikalliset viettävät aikaa täällä, koska massaturismi ei ole näitä kulmia löytänyt.
”Katso, miten tunnelma muuttuu”, Héctor sanoo, kun pääsemme Gràcian mataliin, pieniin kortteleihin.
Niissä on riveittäin pieniä putiikkeja, kuppiloita ja ravintoloita. Ikkunoissa heiluvat katalaanien keltapunaliput, joilla viestitään itsenäistymistoiveista.
Uuskatalaani Héctor kertoo, ettei ymmärrä maakunnan taistelua keskushallinnosta irrottautumiseksi. Itsenäisyyshankkeet pohjaavat tunteisiin, joita hän ei ole kokenut. Joillakin maakunnassa on liikaa tarvetta julistaa mikä on puhdasta katalaanilaisuutta, Héctor sanoo. Esimerkiksi hänet luokitellaan vaimonsa kanssa ”kansainvälisiksi” arkkitehdeiksi, vaikka he ovat asettuneet Barcelonaan kauan sitten ja saaneet täällä kolme poikaa. Kun hän yrittää puhua katalaania, kantaväki kuulee aksentin ja puhuu hänelle espanjaa.
”Voin olla katalaani ja meksikolainen yhtä aikaa”, Héctor sanoo.
Istahdamme ravintola La Pubillaan (Plaça de la Llibertat 23). Valkoisin kaakelein sisustettu paikka edustaa konstailematonta, laadukasta ja kohtuuhintaista ruokailua, joka on finanssikriisin kurittamassa kaupungissa nyt suosiossa. Héctorkin on vaimonsa kanssa aiemmin käynyt läpi fiinit fuusiokeittiöt ja maksanut pikku annoksista satasia, mutta ei enää. Hänen suosikkiravintolansa hankkii ainekset viereisestä kauppahallista, paikan omistajat tekevät kokeiluja perinneruuilla ja palvelevat hyvällä huumorilla.
Hyviä ravintoloita riittää, Héctor kehuu. Kun hän haluaa maistattaa vieraillaan perinteistä täkäläistä kania, hän vie heidät Can Margarit -ravintolaan (Carrer de la Concòrdia 21). Siellä on käytössä kolme sääntöä: 1) Tarjolla ei ole ranskalaisia perunoita, koska ne eivät olisi yhtä hyviä kuin äidin tekemät. 2) Ei colaa, koska se ei sovi yhteen makujen kanssa. 3) Ei kahvia, koska sitä juovat asiakkaat eivät koskaan poistuisi.
Toinen mainio paikka on luomuruokaa tarjoileva katalaaniravintola Nonono (Passatge de Lluís Pellicer 12). Sen 48 tuntia höyrytettyä lihaa voi melkein juoda, Héctor suosittelee.
Nyt nautimme kampasimpukkaa, paistettua munaa ja artisokkaa. La Pubillan kokki ehdottaa jälkiruokaakin, mutta Héctorin on aika lähteä kotiin. Edessä on koko viikonloppu piirtämistä arkkitehtuurikilpailun töihin.
Jäähyväisiksi Héctor vinkkaa meille vielä yhden lempipaikkansa. Se ei ole muutaman korttelin päässä häämöttävä Antoni Gaudín maailmankuulu kirkkoprojekti La Sagrada Família vaan jotain vaatimattomampaa.
Paikka löytyy Barcelonan Kiasman eli MACBA-nykytaidemuseon (Plaça dels Àngels 1) läheltä. Hieman piilossa museon vieressä on suljettu sisäpiha, jossa skeittarit temppuilevat ja näpsivät suorituksistaan kuvia. Ei ihme, että tämä katukulttuurin ja taiteen kortteli viehättää Héctoria, entistä skeittaajaa.
Pihalta pääsee paikallista kulttuuria esittelevään CCCP-kulttuurikeskukseen (Montalegre 5). Sen ylhäältä kaarevassa ikkunaseinässä heijastuu hieno näky. Barcelonan katot, taivas ja siinä lentävät linnut. Kaupungin sydän, jossa on paljon uutta ja vanhaa sekaisin.
