Amy Winehouse -elokuva Back to Black tuo mieleen Sara Mellerin suorituksen Kikka!-elokuvasta

Vääränlainen kampaus, jostain kuvakulmasta selvä peruukki. Väärät tukijat ja sympatiat, eikö Amy Winehousen isä ollut tarinan roisto? Tai eikö puoliso Blake Fielder-Civil ole ainoastaan tyrkky ja kelmi.

Väärä tarina, koska Winehousen parisuhde-elämä ei mennyt näin. Väärä aikakin. Tähden kuolemasta on vasta 13 vuotta.

Back to Blackia ei ole tätä kirjoittaessani koko maailmassa nähnyt kuin muutama tuhat ihmistä ensimmäisissä lehdistönäytöksissä. Mielipiteitä siitä on kyllä riittänyt. Tässä on elokuva, jonka olemassaolo ärsyttää.

Amy Winehouse herättää tunteita. No, kyllä Back to Blackin alku tuntuukin kummalliselta. On vinksahtanutta nähdä Marisa Abelan esittämä parikymppinen Winehouse, energinen nuori nainen, arkinen, vähän epävarma itsestään. Hän vasta hakee tyyliään, joka on myöhemmin niin leimallinen ja ainutlaatuinen.

Sam Taylor-Johnsonin ohjaaman elokuvan iso haaste liittyy tuttuuteen. Abelan Winehouse ei ole esikuvansa kaksoisolento, eikä tarina mene ihan niin kuin oikeasti. Mutta tämä ei olekaan tutkimus eikä dokumentti. Hyvä dokkari nähtiinkin jo, Asif Kapadian ohjaama Amy.

Back to Black on ison elokuvastudion huomassa tuotettu rockelämäkerta, ja sellaisena onnistunut. Päihdeongelmaisten ja nimenomaan 27-vuotiaana kuolleidenkin laulajatähtien elämästä on monta leffaa. Useimmista poiketen Back to Black on samaan aikaan tunteikas ja totuudellinen sellaisella tavalla, joka ei liity vain yhteen ihmiseen. Se on mukaansatempaava tarina tyhjyyden vetovoimasta, toki. Kauheasti enempää ei viihde-elokuvalta voi vaatia.

Muusikkoelämäkertaelokuvilla on iso haaste. Jake Kasdanin ohjaama Walk Hard: The Dewey Cox Story valmistui 2007, ja se on yksi maailman hauskimpia elokuvia.

Walk Hard käy riemukkaasti läpi kaikki pop- ja rock-miestähtielokuvien kliseet. Se räjäyttää Oscar-palkitut Rayn (2004) ja Walk the Linen (2005), joissa puitiin Ray Charlesin ja Johnny Cashin elämäntarinoita paatoksella, joka auliisti antoi parodian aseet.

Walk Hardin jälkeen joka ikisellä elokuvalla, joka käy läpi tähden nousun, henkilökohtaiset traumat, päihteistä innostumisen ja sisäisen kamppailun, on valtava riski näyttää kornilta.

Kyse ei ole vain siitä, että Walk Hardin ironia oli nerokasta. Ongelma on, että traagisten miestähtien kasvutarinat ovat samanlaisia. Dramaturgia on aina sama, ainakin jos mennään kohdusta hautaan- tai ainakin teiniunelmista hautaan -kaarella.

Back to Blackin emotionaalinen ratkaisu on poikkeuksellinen vilpittömyys, ja tuntuu ihanalta sanoa, että se toimii. Tarkemmin katsottuna se ei ole elokuva tähteyden taakasta vaan henkilökohtaisesta ongelmasta.

Back to Blackissa ei ole karkeaa pahista eikä (paparazzeja lukuun ottamatta) juonittelijoita, jotka tuuppisivat Winehousen kohti tuhoa. Sen sijaan se on uskottava henkilökuva ihmisestä, jolla sattuu olemaan valtava, ammottava ongelma: hän on sekä Amy että kuilu, joka nielaisee Amyn.

Henkilökuvagenren elokuvat elävät tai kuolevat pääosan esittäjän lahjojen ja karisman mukana. Winehousen tarina on vuosina lyhyt mutta pitkälti Abelan ansiosta ainakin elokuvan kokoinen. Roolityön elinvoima ei kalpene vaikkapa Marion Cotillardin Oscarin arvoisesti tyypittelemän Édith Piafin rinnalla. Läsnä ei ole mystfioitua itsetuhoa kuin Val Kilmerin Jim Morrisonissa, eikä hän ole Joaquin Phoenixin kylmä Johnny Cash.

Mieleen tulee hämmentävänkin samankaltainen tosielämän elokuvatulkinta Suomesta. Sara Melleri oli järkyttävän hyvä Kikka Kikka!-elokuvassa, josta ei ihan tiennyt, mistä se lopulta kertoi.

Sekä Kikassa että Back to Blackissa tuhoa ei psykologisoida ulkoisilla syillä, mikä tuntuu erityisen rohkealta ja todelta. Kun jätetään pois imelä sankarillistaminen ja idolisointi, miten hyvää se tälle lajityypille tekee.

Tietysti on Blake, Jack O’Connellin esittämä jokamies ja luottamuskelvoton jässikkä. Hetkessä on totta se, mitä Winehouse suunsoittajassa näkee. Winehousen kohtalo ei ole silti mies vaan yksinäisyys.

Hän on toisista irti ja yksin, siten että ihmisestä puuttuu valtava pala, eikä hän voi koskaan olla pitkään onnellinen ainakaan selvin päin. Elämästä tulee jatkuvaa performanssia ja pakoa, eikä Taylor-Johnsonin elokuva väitä tietävänsä sen syvempää totuutta alkoholimyrkytyskuoleman syystä.

Mutta musiikkiin ja Abelan Winehouseen voi uskoa, ja se riittää.