Apu

Avun aikakone: Reporadio tuli ja meni

Avun aikakone: Reporadio tuli ja meni
Eino S. Repo johti Yleisradiota kaudella 1965–1969. Reporadion aikaan kuuluivat vasemmistoradikaalit nuoret ja kiihkeät reportaasit, mitkä herättivät kiihkeää väittelyä. Vastaisku seurasi, kun Repo sai lähtöpassit huhtikuussa 1969.
Julkaistu: 8.4.2019

Jutun pääkuva: Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo tulossa 25. huhtikuuta 1969 hallintoneuvoston kokouksesta, jossa hän oli kuullut, että hän ei tule enää jatkamaan pääjohtajan tehtävissä.

Reporadio ampui kovilla. Ehkä aikakauden yliampuvin ohjelma oli Nyt!, joka syöksyi ruutuun eräänä keskiviikkona 50 vuotta sitten. Esityspäivä oli 26.3.1969.

Tytti Oittinen ja Eero Melasniemi kuuluvat ohjelmassa saksalaiseen ääriryhmään. Oittinen lukee katsojalle solun levittämän lentolehtisen sisällön: ”Meidän belgialaiset ystävämme löysivät vihdoinkin sen tempun, millä saada ihmiset mukaan Vietnamin hilpeään menoon. He sytyttivät tavaratalon palamaan. Kolmesataa itseensä tyytyväistä kansalaista päättää kiihkeän elämänsä ja Brysselistä tulee Hanoi.”

Melasniemi irvistelee vieressä mahdollisimman ivallisesti kameralle.

Osa katsojista, luultavasti valtaosa, tyrmistyi. Yleisradion puhelinpäivystys oli helisemässä vihaiseen palautteeseen vastatessaan.

Tv-elokuva Nyt! kuului Televisioteatterin ohjelmistoon. Yksikköä johti vain 27-vuotias Timo Bergholm. Hän oli alkuvuodesta pistänyt pihalle puolenkymmentä vanhempaa näyttelijää ja palkannut tilalle esimerkiksi Kristiina Halkolan ja Hannu Kahakorven.

Useimpiin järjestelmän vastaisiin juttuihin Tv-teatterissa voi suhtautua nuorekkaina ajatusten herättäjinä, mutta Nyt! oli hankalampi pala. Tulevan Baader-Meinhofin keskushahmot nimittäin todella rupesivat sytyttelemään tulipaloja tavarataloihin näytelmän kuvaamien tosihenkilöiden yllytyksestä.

Iltakahvit läikkyivät muutenkin rinnuksille, kun vallankumousnuoret tulivat käkättämään olohuoneisiin. Maaliskuun puolivälissä 1969 pääkirjoitukset olivat kutsuneet aivopesuksi Televisioteatterin tuotosta Kansalainen Olli. Sen tekijäryhmässä oli muun muassa Jaakko Laakso.

Kevättalvella 1969 kohuttiin myös Bergholmin Norjassa pitämästä esitelmästä, jossa hän linjasi ryhmänsä tehtäväksi ”porvarillisen hegemonian” vastustamisen. Hän oli jakanut omalle henkilökunnalleen puheen monisteena. Oliko se tarkoitettu vallan ohjesäännöksi?

Helmikuun skandaaleja oli Ylen 22.2.1969 esittämä Peukaloruuvi-haastatteluohjelma. Jaksossa värikäs uutispäällikkö Ralf Friberg, tv:n uutistoiminnan luoja, pyrki pistämään revolverihaastattelun menetelmin matalaksi Smp:n Veikko Vennamon. Suuri yleisö ja lehdet pitivät Fribergin kuulustelutapaa törkeänä ja ilmaisivat sympatiaa Vennamolle.

Tullessaan vuonna 1965 valituksi Ylen johtoon kulttuurimies Eino S. Repo ”informatiivinen ohjelmapolitiikka”. Tätäkö se nyt oli?

Kulttuuriradikaalien nuorten taiteilijoiden kärkinimet Kaisa Korhonen ja Kaj Chydenius keskustelivat Yleisradion pääjohtaja Eino S. Revon kanssa itsenäisyyspäiväkutsuilla Presidentinlinnassa 6.12.1966.

Lehdistö tykitti

Reporadio oli lehdistön jakama lempinimi, haukkumanimi. Sillä tarkoitettiin lähinnä Yleisradion televisiopuolta, joka 60-luvulla pantiin kunnolla pystyyn.

Telkkari oli vuosikymmenen kärki-ilmiö, sillä astumisessa kuvan voimalla ihmisten koteihin oli uskomaton teho.

Ohjelmia tuli kahdelta kanavalta, maksimissaan neljätoista tuntia illassa. Ohjelmien huomioarvo oli jättiläismäinen.

Samalla viikolla tavaratalonpoltto-ohjelman kanssa näkyivät lätkän MM-ottelut ja Euroviisut. Nyt!-filmin päätyttyä illalla saattoi yrittää tuudittautua saippuoiden esiäidin Peyton Placen pariin. Muita amerikkalaisia sarjatärppejä olivat Kiviset ja Soraset sekä Bonanza. Meillä ei osattu vielä tehdä toimivia draamasarjoja kuin perheympyröistä. Maanantaina meni umpitamperelainen Heikki ja Kaija jaksolla ”Töpinää töppösiin”, lauantaina Maikkarin porvarisperhe Me Tammelat.

Ylelle virtasi rahaa, sillä tv-lupien määrät lisääntyivät ennakoituakin hurjempaa vauhtia. Uusi pääkonttorikolossi valmistui Töölön Kesäkadulle vuonna 1968.

Apu-lehden kirjoittelu Revosta ei kuitenkaan ollut ankarimmasta päästä, sillä ennen television ihmeelliseen maailmaan sukeltamista Repo oli työskennellyt juuri Avussa. Lähtölaskennan aikaan helmikuussa 1969 Apu luonnehti: ”Pääjohtaja Eino S. Repo on yli neljän vuoden ajan ollut Suomen lähes kiistellyin ja Yleisradion ehdottomasti kiistellyin hahmo.”

Sama Apu-juttu kuvaili: ”Hän on ravistellut ohjelmia, hän on ravistellut henkilökuntaa, hän on saanut liikettä sinne, missä ennen hissuteltiin, oltiin varovaisia.”

Revon tehtävänimikkeenä 1950–60-lukujen taitteen Avussa oli kirjallinen toimittaja. Hän kertoi kirja-alan tuulista ja hankki novelleja päteviltä kirjailijoilta.

Titteli Avussa oli itse asiassa alkuun kirjallinen neuvonantaja, mutta sattui väärinkäsityksiä. Kerran toimitukseen pelmahti mummo, joka kantoi kissaa pärekorissa. Hän pyysi päästä tapaamaan Repoa: ”Minä haluaisin kirjallisen neuvon siitä, mikä tätä minun kissaani vaivaa.”

A-lehtien historiikki kuvaa Repoa hurmaavaksi ja hurmaavan laiskaksi – ja Suomen historian puhdasverisimmäksi neuvonantajahahmoksi.

Avun vuosina Repo pääsi myös presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin. 60-luvun ajan Repo sai kunnian valita kulttuurialan kutsuttavat Tamminiemen ”lastenkutsuille”, joiden vieraiden tuli olla alle nelikymppisiä.

Kekkonen oli keksinyt, että Repo olisi sopiva hahmo tv-aikakauden Ylen johtoon, mutta kohina johti siihen, että toiselle pääjohtajakaudelle Repoa ajoivat enää kansandemokraatit. He saivat pidettyä Revon Ylessä radiojohtajana. Siinä tehtävässä hänet määrättiin puolen vuoden pakkolomalle.

– Kekkonen ei enää tarvinnut isääni, sanoo Reporadio-johtajan vanhin poika Risto Repo.

Kekkonen asetteli lopulta sanansa niin, että televisio otti kaksi askelta, kun yksi olisi riittänyt.

– Rummutus isääni vastaan alkoi heti. Isä tajusi aika myöhään sen, että tulee lähtö. Isä oli peluri. Hän ei ollut pelimaanikko, mutta otti riskejä. Riskinhän hän otti silloinkin, kun lähti 50-luvulla Kekkosen mukaan.

Risto Repo muistuttaa isänsä avauspuheista, joissa tämä toivoi Ylen nousevan puheenaiheeksi kerran kuukaudessa. Ei sentään kerran päivässä!

Eino S. Revon pääjohtajaksi ajanut tasavallan presidentti Urho Kekkonen tahtoi ja sai kulttuuriradikaalit tahot lähelleen. Kekkosen uudelleenvalintaa edistävä suuri vaalishow pidettiin Helsingin messuhallissa 8.1.1968. Vesa-Matti Loiri ja Kaisa Korhonen esittävät Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen laulua Balladin vanhoista hyvistä ajoista.

Jäykkis-Suomi

Myös Ylen pääjohtajana Eino S. Revon tv-esiintymisiä karsastettiin, koska ne koettiin usein ylimielisiksi. Räväkimmät reportterit olivat Reino Paasilinna ja Hannu Karpo.

Loppuhan siitä oli tulossa. Ylen hallintoneuvosto kokoontui 25.4.1969 päättämään odotetusti, että Repo ei saa toista viisivuotiskautta. Viran hoito jatkui kuitenkin vuoden loppuun asti, ja syksyyn mahtui vielä historiallisia kohahduksia.

Televisioteatteri haastoi yksityisomistuksen oikeutuksen syyskuussa Bergholmin kollaasiohjelmalla Oma, jossa ensiesitettiin Laulu 20 perheestä.

Sen oli sanoittanut Revon poika Petri Repo. Sävel tietenkin Kaj Chydeniuksen ja kuolematon laulusuoritus Kristiina Halkolan. Sanoitus luettelee uhitellen rahasukuja Wihurista Rettigiin.

Radion puolella Allen Ginsbergin homousaiheinen ”jazzruno” Huuto osui lokakuussa 1969 kansanedustaja Arne Bernerin korviin autoradiosta. Bernerin eduskuntakyselyyn lähti mukaan miltei puolet kansanedustajista.

Jäykkis-Suomi sai Yleisradion suunnasta kovan haastajan. Aika haki uutta rohkeutta ja vapaamielisyyttä.

Pääjohtaja Repo oli tarkoittanut ”informatiivisella ohjelmapolitiikalla” monipuolisia aineksia, jotka panevat aivosolut liikkeelle ja yllyttävät omiin johtopäätöksiin.

Yle-kollega Pertti Paloheimo on selittänyt, miksi radikaaleimmat reporadiolaiset pääsivät Nyt!-ohjelman kaltaisille kierroksille: ”Tv-teatteri liukui nopeassa tahdissa niin vasemmalle, että sen menon rinnalla Reporadion kauniit periaatteet vaikuttivat porvarilliselta liberalismilta, mitä ne itse asiassa olivatkin. Tv-teatterin nuori joukkue ehkäpä raadollisimmin hyväksikäytti Eino S. Revon pohjatonta luottamusta nuorisoon. Repo otti vastuuta enemmän kuin kohtuullista.”

Nyt!-ohjelman yhteydessäkään pääjohtaja Repo ei antanut julkisia risuja Televisioteatterille.

Risto Repo on valmistellut elämäkertateosta isästään. Tekijä on kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja, joka työskenteli ensin Tiedonantajalle, sitten MTV:lle.

Eino S. Revon elämästä kertovalle kirjalle lienee tilausta, sillä Revon kautta Ylen johdossa ja Reporadion aikaa käsitellään nykyään kaavamaisesti.

– Eino S. Repo otti paljon nuoria. Hänen idolinsa oli Sir Hugh Greene, BBC:n pääjohtaja, johon hän tutustui. Greene etsi yliopistoista ja muualta hyvin lahjakasta ainesta. Ennen televisiota isäni tavoitteena oli perustaa Observer-tyyppinen lehti.

Ensimmäisellä viisivuotiskaudella Repo pisti Ylen infraa kuntoon ja olisi toisella kuulemma keskittynyt kehittämään ohjelmia.

– Hän suunnitteli tekevänsä sen vielä tyylikkäämmin kuin muissa televisiomaissa.

Poika toteaa Eino S. Revon olleen Paasilinnan kuuluisan vakuutusyhtiöohjelman aikaan vielä porvarillinen liberaali, mutta kuvanneen itseään myöhemmin vasemmistolaiseksi liberaaliksi. Oma jälkikasvu yritti kyllä vetää miestä reilusti enemmän vasemmalle.

– Me alettiin tehdä isästä kommunistia, mutta se oli turha yritys. Hän voitti kaikki väittelyt, mistä minä olin turhautunut. Viisi meistä seitsemästä lapsesta oli taistolaisia, Risto Repo sanoo.

Risto Repo pyöri nuorukaisena esimerkiksi Ilkka-Christian Björklundin ja Anssi Sinnemäen sakissa. Kuuman talven 1968–69 hän oli kuitenkin poissa Lontoossa. Sen ansiosta Risto saattoi erottaa, kuinka huippunopeaa taistolaistuminen oli.

– Kun tulin keväällä takaisin, totesin että ne jotka olivat lähtiessäni olleet Tšekkoslovakian miehitystä vastaan, olivatkin nyt sen puolesta.

Sattumoisin Risto Repo pestautui 1969 kesätöihin viihdetoimitukseen, jonka tilat sijaitsivat samassa paikassa Mäkelänkadulla kuin Televisioteatterinkin. Siellä sitä yhdessä tankattiin Ken Loachin sosiaalitietoisia elokuvia. Risto Repo oli kuitenkin briteissä hurahtanut myös Monty Python -huumoriin, minkä hän antoi näkyä kesätyön tuloksessa, ohjelmassa Päreitä kainalossa.

– Ei Suomessa syntynyt punaista eikä sinistä armeijakuntaa, Risto Repo sanoo osuvasti.

Näyttelijät johtajansa Timo Bergholmin kanssa Revon pääjohtaja¬kauden jälkeen 15.8.1969. Vasemmalta Erkki Pajala, Hannu Kahakorpi, Kristiina Halkola, Bergholm, Vesa Mäkelä ja Martti Varjo.

Kommentoi »