Päätoimittaja Eero Saurin visioima Uusi Apu aloittaa elokuussa 1968, ja sitä jaetaan Suomen kaikkiin talouksiin. Yksi lehden uutuuksista ovat Rauni Palosen piirtämät pop-paperinuket.

Ensimmäinen niistä on nukkemaisen kaunis Kristina Hautala.

Ja miksi ei olisi? Juuri 20 vuotta täyttänyt laulaja on noussut Suomen iskelmätaivaan huipulle ja hiljan edustanut maataan euroviisuissa Lontoossa.

Yli viiden vuoden ajan Hautalan kirkas, tunnistettava ääni soi radiossa ja maata pikkuhiljaa valloittavassa televisiossa. Häneltä julkaistaan kaikkiaan 24 single-levyä, ja kuusi niiden sisältämistä kappaleista Lasse Mårtensonin kanssa tehdyllä lp-levyllä.

Sitten hän pakkaa laukkunsa ja lähtee.

Kun Tukholmassa varttunut Kristina Hautala muuttaa teinityttönä Suomeen, Suomi on jo suurin joukoin lähtökuopissa Ruotsiin muuttoa varten. Hautalan vanhemmat olivat muuttaneet Tukholmaan jo 1947, mutta ovat opettaneet tyttärelleen suomen kielen ja säilyttäneet Suomen kansalaisuuden.

Hautala on halunnut pop-tähdeksi pienestä pitäen. Pääsiäislomalla Suomessa 1966 tuttu nuoriso-ohjaaja paimentaa hänet Scandian koelaulutilaisuuteen. Nuoren tytön valloittava olemus ja heleä ääni lyövät tuottajat ällikällä, joskin suomen kieli kaipaa pientä foneettista hiomista.

– Laulu tuli hänelle aivan itsestään ja yksinkertaisesti. Ei ollut taistelua eikä pyrkimistä. Ei tarvinnut muuta kuin kävellä eteenpäin ja vähän laulaa, Avun Ruth Wathén kuvaili lehdessä.

Scandia tuottaa Hautalalle lauluja kolmen vuoden ajan. Toukokuussa 1966 ilmestynyt esikoissingle En koskaan on välitön hitti kuten Pino Donaggion originaalikin (Io che non vivo) ja varsinkin Dusty Springfieldin versio (You don’t have to say you love me).

Hautalasta tulee haluttu kansikuvatyttö, ja levytettävää riittää: En katso naamion taa, Jokainen hetki, Kielletyt käskyt, Beatles-käännös Rakkautta vain.

Hautala kiertää Suomea, kahtena kesänä myös tähtipoika Johnnyn vierailevana tähtenä. ”Kristinan ja Johnnyn häät jouluna!”, julistaa Suosikki-lehti ajan liioittelevassa hengessä.

Yhdeksäntoistavuotiaana Hautalalla on Lasse Mårtensonin kanssa ravintolashow Adlonissa. Hänellä on kaksi esiintymispukua – ”minimipituutta”, kuten Avun tarkkasilmäinen toimittaja Markku Veijalainen huomaa. Naispuolinen yleisö kuiskii hänen pyrkivän ”tuomaan liikaa esille tyttömäisyyttään”.

Hautala ei pidä pahana, jos yleisö ravintolassa on ”vähän huppelissa”, hauskaahan he ovat pitämässä.

– Minä en kerro esityksen aikana tuhmia vitsejä enkä näytä kovanaamalta, koska se tuntuisi luonnottomalta. Sitä paitsi tiedän, että Lasse kertoo yleisölle muutaman tuhman jutun aina silloin kun minä olen pois lavalta, mutta hän on kieltänyt minua kuuntelemasta, Hautala kertoo Avulle.

Keväällä 1968 kansa saa ensi kertaa, raatien sijaan, äänestää Suomelle euroviisuedustajan. Hautala lähtee Lontooseen taskussaan ylivoimainen valtakirja – 160 000 postikorttiääntä – edustamaan Suomea Esko Linnavallin kappaleella Kun kello käy.

Kun Hautala saapuu Lontooseen, hänen kuvansa koristaa siellä molempia iltapäivälehtiä. Laulu on veikkauksissa korkealla, vaikka siinä on 55 ä-kirjainta, 23 yytä ja kertosäkeen iskuina lyö, yö ja työ.

Paineita ei oteta.

– Kristinalla ei ole hermoja ollenkaan, vakuuttaa joukkueenjohtaja Aarno Walli.

Hautalalla on mukanaan kaksi vihreää esiintymispukua, lyhyt ja pitkä, toinen raakasilkkiä, toinen organzaa. Hän on näet Suomen ensimmäinen viisuedustaja, joka pääsee laulamaan väritelevisiossa – tosin Suomeen moinen tv tulee vasta seuraavana keväänä.

Royal Albert Hall on legendaarinen paikka. Kapellimestari Ossi Runne on kuullut, että siellä voi tehdä kaikkea muuta paitsi soittaa musiikkia:

– Akustiikka on hyvä esimerkiksi painikilpailuihin.

Kisan harjoituksia varjostaa tieto, että Martin Luther King on juuri ammuttu Yhdysvalloissa.

Finaalissa Hautalan ääni soi heleästi ja vapautuneesti, mutta ”kello ei käynyt Greenwichin aikaa”, kuten Sirkka Lassila otsikoi. Vain Norja heltyy antamaan pisteen, vaikka Hautalan vaahteranvihreä minimekkokin on kellomainen, hihoissa ja helmoissakin kelloja.

Hautalasta pisteiden odottelu tuntui ”vähän nololta”, mutta olo lavalla oli hyvä ja kokemus positiivinen.

– Tulin tänne leikkimielellä. Iloitsin siitä, että suomalaiset olivat luottaneet minuun. Näin siinä sitten kävi. Vaikka ainakin minä yritin parhaani. Tietysti Suomessa nousee taas aikamoinen hälinä ja ihmiset sanovat, että pitäisi jo vähitellen uskoa, Hautala kommentoi Avulle.

Pettyneempi on suuri ennakkosuosikki Cliff Richard. Hän jää toiseksi, vaikka laulu on jo valmiiksi Congratulations (”Onnittelut”). Voiton vie Francon Espanjaa edustava Massiel napakalla laulullaan La, La, La.

Mutta tanssittiko Cliff Richard jatkoilla?

– Ee-ii.

Kotimaan suosiota jaettu jumbotila ei hetkauta. Hautala palaa kesärundeille, vierailevana artistinaan muun muassa aloitteleva tähti Markku Aro. Syksyllä Hautalasta tehdään paperinukke 1960-luvun tyyliin:

– Lahjatytön arkipuku on ommeltu kirkkaansinisestä markiisikankaasta, reunakäänteet ovat keltaista nappaa. Asun täydentää metalliketjuvyö ja ruudullinen puuvillapaitapusero. Pirteä sadeasu on kokonaisuudessaan punaista vinyyliä, Avussa kerrotaan.

Vauhti on huima seuraavinakin kesinä.

”Kristina Hautala ajoi auton katolleen, Tapani Kansa käänsi sen pyörilleen”, kuvaili Apu laulajan kiireistä matkaa Lappeenrannan VPK:n talon iltamiin marraskuussa 1969.

– Ei ollut aikaa haikailuun. Radion tanssiorkesteri odotteli edelleenkin Lappeenrannassa. Miesvoimin tartuttiin autoon, nostettiin se pyörilleen, tarkastettiin ja puhdistettiin lumesta, Sirkka Lassila raportoi.

Maineikas Vogue valitsee Hautalan edustamaan suomalaista iskelmälaulajaa jutussa, jossa muita suomalaisia ovat Urho Kekkonen ja Armi Ratia.

Hautalalla on Lauttasaaressa lähellä meren rantaa sievä ja soma vuokrahuoneisto, jossa hän asuu spanielinsa Jessien kanssa.

Ihailijat saavat kuulla hänestä kaiken olennaisen. Hän pitää jäätelöstä niin paljon, että hän haluaa hajuvetensäkin tuoksuvan vaniljalta, mutta jääkaapin ovessa on kaloritaulukko.

Kielitaitoa löytyy suomen ja ruotsin verran. Myös virkkaaminen sujuu, ja Hautala tekee narumattoja, vuodepeittoja tai ”hauskan häkkyrän lampun ympärille”. Ruotsissa hän ompeli kaikki vaatteensa itse.

Hautala on opiskellut Kansankonservatoriossa laulua, pianoa ja säveltapailua.

– Hänestä on hauska istuutua rimputtamaan jotakin, mutta kenenkään ei pidä luulla, että hän olisi taitava soittaja. Vain aivan yksinkertaiset melodiat hän saa irti nuoteista, Apu paljastaa.

Hautala tykkää tunteellisista kappaleista, kuten En koskaan tai Kielletyt käskyt.

Sen sijaan hän melkein itki, kun piti esittää sellainen hömpötys kuin Kuinkas hurisee?

Hän on vesipeto ja harrastaa vesihiihtoa – orkesterin muut jäsenet kiskovat moottoriveneellä – ja hän lukee Veikko Huovista ja John Steinbeckiä.

Hautala kannattaa avoliittoa, mutta onko hän jo kokeillut Sitä?

– Jos olenkin, niin se on tapahtunut vain yhden kanssa. Minun on vaikea kiintyä, mutta kun kiinnyn, on se vahva juttu, hän vastaa Irja Sieviselle.

Syksyllä 1969 Hautala menee koulu edellä. Opiskelu ruotsalaisessa iltaoppikoulussa vie aikaa keikoilta, ja tamperelaisen ohjelmatoimiston kanssa on sovittu, että talvella ei tehdä pitkiä keikkoja.

Seuraavana vuonna hän vaihtaa levy-yhtiötä, mutta EMI-Columbia ei saa enää uraa tokenemaan. Kop, kop, ken lie? ja En koskaan aio rakastaa – duetto Mårtensonin kanssa Burt Bacharachin säveliin – jäävät tältä erää Hautalan viimeisiksi levyiksi.

Keväällä 1972, ylioppilaaksi päästyään, Hautala katoaa julkisuudesta. Hänen läheisin ihmisensä, äiti, on tenttiaikana kuollut 49-vuotiaana.

Hautala palaa Ruotsiin opiskelemaan psykologiksi.

Viihdemaailma on mietityttänyt Hautalaa jo pitkään. Eletään aikaa, jolloin iskelmätähdet laulavat, mitä moguli määrää. Televisiossakin ”määrätään liian paljon, miten täytyy kävellä, missä kääntyä”.

– Missään vaiheessa lyhyen laulajanurani aikana en ole tahtonut tästä lopullista ammattia. En tahdo taistella huippupaikoista show-maailmassa. Mielestäni on parempi lopettaa homma ajoissa kuin roikkua mukana väkisin, Hautala pohti Helsingin Sanomissa jo kesällä 1968, viisujen jälkeen.

Keväällä 1973 Apu löytää Hautalan Tukholmasta pitämässä huushollia leskeksi jääneelle isälleen ja pikkusiskolleen. Hän käy konekirjoituskoulua ja kertoo jättäneensä popparielämän lopullisesti.

Kuusi vuotta suomalaisessa viihde-elämässä on tehnyt tehtävänsä.

– Siinä oppi, näki, sai. Parasta olivat televisioesiintymiset ja showt, vaikeinta keikat. Esiintymiset paikoissa, joissa toinen puoli yleisöstä oli humalassa, toinen selvänä, Halkola kertoi.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun Hautala poppariurasta haaveilevana tyttönä saapui Helsinkiin, hän on palannut Ruotsiin unelmastaan uupuneena.

– Se elämä oli raskasta, se rasitti liikaa. Ja siinä menossa kadotti oman itsensä. Tuli poppariksi, julkkikseksi, jota tuijotettiin, jonka elämää tarkkailtiin, josta kirjoitettiin jatkuvasti. Minä kärsin siitä, se ei sopinut minulle.

Elämä oli liian arvaamatonta: tänään on kaikki hienosti, huomenna ehkä koko elämä hajalla.

– Perusjuttu, turvallisuudentunne, on sillä alalla olematon.

Hautala jää Ruotsiin, siellä perhe on aina asunut.

Syksyllä 2003 Hautala yllättäen palaa. Omakustannealbumilla Hetki tää hän tulkitsee oululaisen Matti Viita-ahon sävellyksiä.

Levyltä lohkaistu laulu Meren laineet äänestetään Levyraadissa illan suosituimmaksi.

Hautala ei kuitenkaan ole tullut jäädäkseen. Hän palaa kuvataideterapeutiksi Ruotsiin.

Kello ei enää käy Suomen aikaa, det går inte.