Minä omistan merkkiauton (onko jollain merkitön auto?). Niinpä minun on käytävä autoni kanssa merkkihuollossa. Ei siksi, että se olisi hienompaa, vaan siksi, että auto on niin digitalisoitu, että sitä on vaikea huoltaa muualla. Hyväksyn asian.

Varaan ajan huoltoon. Se tehdään netissä. Jos haluan soittaa jollekulle aiheesta, se varmaan onnistuu, mutta mieluummin ei. Varaa nyt vain se aika netistä, kehotetaan.

Tässä vaiheessa minun kuuluu tietää, paljonko autolla on ajettu. Se on helppo homma. Sitten kuuluu tietää, mitä kaikkea autossa huolletaan. En tiedä yhtään, en ole koskaan huoltanut yhtään autoa. Painelen summamutikassa tilauksen menemään. Saan vastauksen pian: autollesi on varattu huolto silloin ja silloin ja omamekaanikkosi on tämä. Asia selvä.

Ajan paikalle. Huollon aulassa seisoo lauma ukkoja, näyttävät asiakkailta. Seisoskelen ihmeissäni hyvän tovin, kunnes konttorin puolelta joku tulee kysymään, voiko auttaa. ”Voit”, sanon, ”toin autoni huoltoon.” Hän avaa koneen ja katselee sieltä jotain. Kyselee minulta mahdollisesta ilmastoinnin huollosta. ”Ei”, sanon, ”se tehtiin mielestäni viimeksi.”

”No niinpä onkin”, huomaa henkilö ja näppäilee jotain. ”Sijaisauton halusit?” kysyy hän ja minä vastaan, että en halua. ”Ahaa, sellaisen olit tilannut”, hän väittää. En varmasti ollut, sillä se maksaa jotain yli satasen. ”No peruutan sen”, hän sanoo ja lupaa etsiä omamekaanikkoni. Sitä ei löydy.

Jätän kaikesta huolimatta autoni huoltoon. Kysyn kauanko ehkä kestää, niin osaan tulla ajoissa paikalle. ”Tunnin, maksimissaan puolitoista,” vastaa ystävällinen ihminen. Kiitän ja poistun.

Tunnin kuluttua kävelen takaisin huoltoon, sillä puhelimeni akku alkaa hiipua. Pelkään, että se loppuu ennen kun ehdin maksaa laskun.

Istun koirani kanssa aulaan odottamaan. Istun tunnin, sitten toisen. Kukaan ei kysy minulta, miksi istun aulassa. Näen autoni, ja ehdin havaita, kuinka omamekaanikkoni (ehkä) häipyy jonnekin takahuoneeseen.

En uskalla kysyä keneltäkään mitään, koska kaikki näyttävät kireiltä. Pelkään, että leimaudun valittavaksi naiseksi. Enhän tiedä mitään autojen huoltamisesta, enkä voi tietää, kuinka ison taakan alla omamekaanikkoni painii. Uskon kuitenkin, että kaksi vuotta vanha autoni on kohtuullisen ok.

Mietin, miten tähän kuuluu suhtautua. Että olenko ylipäänsä asiakas ollenkaan, kun olen vain huollattamassa autoani. Että kuuluuko minun ottaa kaikki vastaan niin kuin se tulee, koska olenhan ajanut autoni siihen kuntoon, että nyt omamekaanikolla menee sata vuotta asian korjaamiseen.

Siis vaikka siinä ei ole mitään vikaa. Jos siinä olisi ollut jotain vikaa, minulle olisi soitettu.

Lopulta kehtaan mennä katsomaan omamekaanikkoani, joka on autoni äärellä. Hän kertoo mitä autolleni kuuluu – ja että se maksaa vähän vajaat seitsemänsataa. Kiitän, maksan ja poistun.

En usko, että omamekaanikkoni rikastui tällä reissulla yhtään. Uskon, että joku kyllä rikastui, eikä se joku katso tarpeelliseksi panostaa asiakaskokemukseen.