Matti Vanhanen otti hipsteritoimittajan autonsa kyytiin ja kertoi, mitä ajattelee tästä kaikesta – Puolueiden ei pitäisi larpata sitä, mitä eivät ole, konkari sanoo

Matti Vanhanen seisoo Nissaninsa edessä Tampereen rautatieaseman parkkipaikalla. Hän on tavallisessa tilanteessa: odottamassa tapaamista ihmisen kanssa, jota ei tunne mutta joka tuntee hänet. Kun näen Vanhasen, vilkutan hänelle reippaasti ja hän nostaa kätensä lähes papilliseen tervehdykseen. 

Istumme autoon ja Vanhanen starttaa. Ajaminen Tampereen keskustassa raiteiden tulon jälkeen vaatii Vanhaselta pientä orientoitumista.

”Vanhat säännöt eivät päde täällä enää”, Vanhanen selittää ympärilleen pälyillen. 

Nurmijärveläinen Vanhanen ja helsinkiläinen toimittaja ovat molemmat aivan myytyjä Tampereesta, ja kohkaamme asiasta hetken. Vanhanen menee jopa niin pitkälle, että sanoo Tampereen olevan ”ylivoimainen ykkönen Suomen kaupungeista”. 

Olen hieman häkeltynyt siitä, että olen Vanhasen kanssa samalla sivulla jostakin etäisesti aluepolitiikkaan liittyvästä. Hän on vannoutunut keskustalainen, minä taas vannoutunut hipsteri, jolla on lisäksi vihreiden puoluekirja. Koemme luultavasti molemmat olevamme poliittisesti aika lailla keskellä, mutta toisin kuin minua, Vanhasen vakaumusta on toistuvasti testattu, ja usein takki on kääntynyt. 

Ja niin kääntyy punavihreän hipsterinkin takki: kuulen itseni parjaavan Helsingin steriiliyttä kilpaa keskustan entisen puheenjohtajan kanssa. 

Matti Vanhanen ja satiirisen animaatiosarjan Itse valtiaiden hahmogalleria ovat muodostaneet ikäluokkani poliittisen kivijalan. Olen kasvanut punamullan ja kokoomuksen vähittäisen nousun aikana. Muistan vielä ajan, jolloin perussuomalaiset oli naurettava vitsi, ja kuten moni muukin, yritän edelleen tajuta, ettei se ole vitsi. 

Ensimmäisiä poliittisia muistojani ovat EU-kansanäänestys, Elisabeth Rehnin lempeällä äänellä lausutut puolustus­poliittiset jyrähdykset, Martti Ahtisaaren lonkkavika ja Veltto Virtasen baskeri. Mietin edelleen, oliko valtiovarainministeri Arja Alholla todella persikanväriset farkut (ja jos oli, mistä hän on ne ostanut), vai olenko ottanut 1990-luvun piirustuksissani vain taiteellisia vapauksia.  

Mutta sitten on keskusteltava siitä, miksi istumme Vanhasen Nissanissa tänä säältään ja poliittiselta ilmapiiriltään epävakaisena loppukesän päivänä. Olemme matkalla Päivölän kansalaisopistoon, jossa Vanhanen pitää nuorille kansalaistiedon kurssilla luennon demokratian ja parlamentarismin perusteista. 

Vanhanen juttelee ratikkaraiteita väistellessään, että Päivölän aatteellinen tausta on oikealla. Päivölää on esimerkiksi tituleerattu anti-Sirola-opistoksi. Sirola-opisto taas oli Yrjö Sirolan perustama yhteiskunnallinen kansanopisto, jonka taustavaikuttajat ja rahoittajat tulivat Suomen kommunistisesta puolueesta ja sen sisarpuolueesta SKDL:stä. 

Olemme sopineet, että minä toimin tänään Vanhasen varjona ja haastattelen häntä ajomatkoilla. 

Pääsemme moottoritielle, ja Vanhanen pyytää, että kerron hänelle ”ideastani”.

 Siis kerrotaan. Olen viime aikoina ajatellut Vanhasta kuunnellessani Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -äänikirjaa. Romaanin keskushenkilöitä on suutari Halme, Pentinkulman työväenyhdistyksen puheenjohtaja, joka muistuttaa minusta erehdyttävästi Matti Vanhasta. 

Halme tutustuttaa Pentinkulman väen työväenluokan aatteisiin mutta kompastuu tarinan edetessä omaan maltillisuuteensa ja jää sivuun vallankumouksen melskeissä. Kouluttamaton työnväenluokkainen kansa on ensin haltioissaan Halmeen edustamasta vapauden ideologiasta, ja Halmeen juhlapuheet sytyttävät ihmisissä mahdollisuuden yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Sitten Halmeen rinnalle nousee aateveljiä, jotka ajavat samaa asiaa mutta kärjekkäämmin ja mutkia oikoen. Halmeen perinpohjaisuus alkaa puuduttaa, ja työväenyhdistys radikalisoituu. Alkaa sisällisota, jonka aseellisiin toimiin Halme ehdottomasti kieltäytyy osallistumasta. Silti Halme teloitetaan romaanin toisen osan lopussa kapinan lietsomisesta. 

Teloitukset sikseen, mutta Halmetta ja Vanhasta yhdistää maltillisuus. Politiikassa pitää osata yksinkertaistaa, mutta politiikka ei ole yksinkertaista. Onko tämän maailman vanhasille vielä kysyntää? Ihmisille, joilla on vaikuttava poliittinen muisti, kokemus ja substanssi. Vanhanen on toiminut pääministerinä, puolustusministerinä, valtiovarainministerinä, puhemiehenä ja puolueensa puheenjohtajana. Hän edustaa itse paitsi keskustapuoluetta, myös jonkinmoista poliittista keskustaa. 

Keväällä Vanhanen on jäänyt eläkkeelle eduskuntatyöstä. Toki hän vaikuttaa edelleen kunnan- ja aluevaltuustossa, ja hänellä on pitkän kokemuksensa nojalla tuntuvasti poliittista vaikutusvaltaa. 

Nyt hän saa kertoa terveiset keskeltä – jos joku niitä jaksaa kuunnella. Kertoa, miten vaalitappion kärsinyt keskusta ja sen poliittisesti kokenein poliitikko näkee tämän hetken poliittisen kentän, se blokkiutumisen, polarisoitumisen ja poliittisen pelin kiihtyvän rytmin.

Vanhanen ei ota kantaa teoriaani Halmeen ja hänen samankaltaisuudesta. Hän kuuntelee hiljaa ja pitää katseensa tiessä. Romaani on hänelle kyllä ”tuttu nuoruudesta”. 

”Mutta yksi historiallinen vääristymä siitä on syntynyt. Se, että kansalaissodassa olisi ollut kysymys ennen muuta torpparikysymyksestä. Torpparit olivat itse asiassa pienenä vähemmistönä punaisissa.”

Asia lienee Vanhaselle periaatteellisesti tärkeä, sillä keskusta on vahvistanut asemiaan vuoden 1918 tapahtumien jälkeisenä aikana torpparien muututtua tilallisiksi maanviljelijöiksi.

Mitä tulee tämän hetken politiikan polarisoitumiseen, sen Vanhanen toki tunnistaa. Aihe on keskustalaiselle rakas monestakin syystä. Ensinnäkin hänen puolueensa elää poliittisen keskustan äänistä, eikä hän tietenkään toivo, että kansan kannatus valuu vasemmisto- tai oikeistoblokkeihin.

”Mutta kyllähän tämänhetkinen keskustelu on viemässä sitä kohti”, Vanhanen sanoo. 

Sitten Vanhanen alkaa selostaa kesäsateen ropistessa tuulilasiin. 

Euroopassa on nähty jo hyvän aikaa keskustaoikeistolaisten puolueiden oikeistolaistumista. Vanhanen viittaa ennen muuta Euroopan unionin EPP-ryhmään, johon Suomesta kuuluvat kristillisdemokraatit ja kokoomus. Tämä on seurausta kansallismielisten ja äärioikeistolaisten puolueiden noususta. 

”Esimerkiksi kokoomukselle ei ole pitkään aikaan ollut haastajaa oikealla. On voitu luottaa siihen, että vähänkään oikeistolaisesti ajatteleva äänestäjä antaa äänensä heille, koska muita ei ole. Ja heidän ollessaan hallitusvastuussa yhteistyö vasemmistopuolueiden kanssa on pehmentänyt heidän linjaansa.”

Perussuomalaisten ja Euroopan muiden laitaoikeistolaisten ryhmien nousun myötä puoluekentällä on kuitenkin virinnyt uudenlaista arvopohjaista oikeistolaisuutta, joka on pakottanut myös kokoomuksen kaltaiset maltillisoikeistolaiset puolueet tiukentamaan linjaansa, sanoo Vanhanen. 

Ja kun oikeisto on siirtynyt oikealle, vasemmisto on mennyt vasemmalle. Vanhanenkin sanoo, että Paavo Lipposen aikana demarit olivat Sanna Marinin demareita oikeammalla.

”Tämän seurauksena viime kevään eduskuntavaaleissa demarien ja kokoomuksen hallitusyhteistyölle ei näyttänyt löytyvän pienimpiäkään mahdollisuuksia.” 

Mutta entä sitten keskusta? Kun oikeisto liukuu oikealle ja vasemmisto taholleen, pysyykö keskipiste? Kyllähän esimerkiksi Juha Sipilän hallitus muistetaan juuri sinä oikeisto­hallituksena, jolle Marinin punavihreä hallitus muodosti antiteesinsä. 

Vanhanen nyökkäilee, sillä nyt hänellä on tilaisuus puhua puolueensa ideologiasta. Ja kyllä, Vanhanen pelaa nopeasti Santeri Alkio -kortin. 

”Meillä on talouspoliittisesti paljon yhteistä perinteisen oikeiston kanssa. Talous on välttämätön ehto politiikalle, ja olemme markkinaorientoitunut mutta myös sosiaalireformistinen puolue. Jos palataan sinne kansalaissodan aikaan, niin silloin Santeri Alkio sanoi, että ihmisyys ja sen kehitys on asetettava kaiken politiikan tekemisen pohjaksi. Ei tämä elämä ole pelkkää yksilöiden välistä kilpailua. Ihmisellä on välttämätön tarve tukeutua toisiin ihmisiin ja tukea toisia ihmisiä.” 

Keskusta kuuluu EU-parlamentissa samaan poliittiseen ryhmään RKP:n kanssa. Jos keskustaa ei olisi ollut silloin kun nuori Vanhanen etsi itselleen poliittista kotia 1970-luvun viimeisinä vuosina, hän olisi liittynyt RKP:hen. 

”RKP on vastuuta kantava puolue, heillä on politiikan realismia. Ilman heitä ei Suomessa voisi ylipäätään olla toimintakykyistä hallitusta.”

Ja jos jotain Matti Vanhanen rakastaa, niin politiikan realismia. Keskusta on ollut monesti mahdollistamassa toimintakykyisen hallituksen syntymistä – esimerkiksi peräkanaa Sipilän ja Marinin hallituksissa. ”Kepu pettää aina”, sanotaan. Mutta se mikä on monelle muulle takinkääntämistä, on Vanhaselle vastuullisuutta. 

Sellaista viestiä ei kuitenkaan ole aivan vaivatonta välittää äänestäjille. Ainakaan edellisissä eduskuntavaaleissa, joissa keskusta teki historiansa huonoimman tuloksen ja sai 23 kansanedustajapaikkaa.

Mutta puhutaan lisää vastuullisuudesta. Vanhanen tuntuu aidosti kantavan huolta siitä, että eduskuntatyöskentely on Suomessa vaikeutunut. Viime kaudella Vanhanen toimi eduskunnan puhemiehenä. Miten puoluekentän laitojen polarisoituminen näkyi hänelle?

”Ihan puheiden sisällössä, ja varsinkin talouspolitiikassa. Se on yhä mustavalkoisempaa. Keväällä oikeiston talous­poliittiset puheet olivat oppositiosta käsin paljon pidemmälle meneviä kuin uuden hallituksen ohjelmassa.”

Se kismittää Vanhasta. Mutta voiko Vanhasta todella yllättää se, että keväällä oikeisto räksytti oppositiossa samalla kun puolueet tekivät vaaliohjelmiaan? Eikö demokratia toimi näin: hallitus hallitsee ja oppositio opponoi, ja kaikki tämä potenssiin vaalien alla? 

Vanhasta kismittää, koska hänen mielestään poliittisen puolueen ei pitäisi larpata oikeistolaisempaa tai vasemmistolaisempaa kuin on. Se on eri asia kuin kompromissien tekeminen erimielisten ryhmien kanssa.  

”Oppositio esitti keväällä valtavan isoja leikkauksia yhteiskunnan aivan keskeisiin menotarpeisiin. Miksi niitä ei tuotu hallitusohjelmaan, kun siihen olisi vihdoinkin mahdollisuus, kun hallituksessa ei ole vasemmistopuoluetta, jonka kanssa pitää sovitella kantoja yksiin?”

Vanhanen ajattelee, että hyvä poliittinen puolue tai poliitikko on sellainen, joka edustaa mahdollisimman erottuvasti ja kirkkaasti omaa vaihtoehtoaan. Tämänhetkisellä oikeistohallituksella on tässä Vanhasen mielestä uskottavuusongelma. 

”Vaikka vaalitulos oli täpärä ja oppositio sai sata paikkaa, se silti antoi oikeistolle mahdollisuuden toteuttaa täysimääräisesti ajamaansa politiikkaa neljän vuoden ajan.”

Mikä tilaisuus, huudahdan. Vanhanen toistaa: 

”Niin, mikä tilaisuus! Yleensä omia teesejä pitää vähän pehmentää, mutta nyt ei olisi tarvinnut tehdä kompromisseja.” 

Hallituspuolue RKP:ssä saatetaan tosin olla eri mieltä. Vanhanen itsekin sanoo, että puolueessa on myös vasemmistolaista ajattelua, ja esimerkiksi RKP:n konkaripoliitikko Eva Biaudet antoi äänensä kuulua hallitusneuvotteluissa.

Vanhasta harmittaa, että budjettiriihen ajankohta asetettiin syyskuun loppupuolelle, kauas eduskunnan istuntokauden alusta. Kauden alkuun jäi tyhjäkäyntiä.

”Olisi se demokratian kannalta hirveän tärkeää, että hallitus pääsisi lunastamaan lupauksensa konkreettisten päätösten kautta saman tien. Se on ainoa tapa, jolla äänestäjät pääsevät arvioimaan, että tällekö he todella antoivat valtakirjansa.”

Niin, mitä Vanhanen siitä ajattelee? Antoivatko? 

Vanhasen pitää hetken aikaa keskittyä ajamiseen. Olemme lähestymässä Päivölän opistoa.

”No, jos lähes puoli vuotta vaalien jälkeen hallitus ei pääse tekemään lakiesityksiä lainkaan vaan menee nurin sitä ennen, niin siinä eivät äänestäjät opi”, Vanhanen naurahtaa. 

Hallituksen voi Vanhasen mukaan kaataa se, että kesän aikana alati uusia kierroksia ottanut keskustelu ministereiden rasistisuudesta katkaisee hallituksen selän ennen kuin se on edes päässyt töihin kiinni.

”Ja vaikka oikeisto sai ison mandaatin kansalta, niin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta ei siihen sisältynyt valtakirjaa muuttaa Suomen linjaa suhteessa rasismiin. On siinä aika tavalla selittämistä ulospäin, että onko todella meidän analyysimme maailman tilasta näin yhtäkkiä muuttunut. Mutta kansainvälistä mainetta isompi kysymys on se, että me teemme nämä asiat itsellemme selväksi, ja koko hallituksen leveydeltä. Että emme ole muuttuneet, emmekä muuttumassa.”

Niin, suomalaisten rasistisuus on kiinnostavaa. Entä jos me olemmekin näin rasistisia ja näin oikeistolaisia? Matti Vanhanen ei liene valistunein ihminen vastaamaan, mutta hän on kieltämättä keskustellut kansalaisten arvoista esimerkiksi vaalitilaisuuksissa melkein puolen vuosisadan ajan. 

”Ei, en usko että olemme. Sen verran hyvin suomalaisia tunnen.”

Ajamme Päivölän pihaan. Meitä on vastaanottamassa opiston rehtori, opettajia ja rahoittajia. Meidät johdatetaan opiskelijaruokalaan, jossa syömme lounaaksi nakkeja ja perunoita, ja hörppäämme vaaleapaahtoiset kahvit kermalla päälle. 

Opimme lounaspöydässä, että Päivölä on markkinaehtoinen opisto, joka ansaitsee olemassaolon oikeutuksensa joka syksy uudelleen. On jo käsitteeksi muodostunutta matikkakilpailumenestystä, oikeassa suhteessa kunnianhimoisia ja ahkeria oppilaita sekä jokunen vaikuttavan suorituskyvyn omaava poikkeusyksilö, joka on kävellyt tämän opiston ovista. 

Keskustelu polveilee kemian ja fysiikan väitöskirjojen kelpoisuusvaatimusten alentumisessa ja sosiaalisten taitojen tähdellisyydessä. Sosiaalisista taidoista puhuvat naiset, kelpoisuusvaatimuksista miehet. Vanhanen kuuntelee opiston historianvaiheita kohteliaasti ja kiinnostuneena, välillä nyökytellen ja hymähdellen. 

Siirrymme luentosaliin, joka sijaitsee ”niin sanotuilla halvoilla valuuttalainoilla” rahoitetussa lisärakennuksessa. Salin nurkassa on sinisellä plyysiviitalla peitetty flyygeli ja Suomen lippu. Tietty kokoomuslaisuuden eetos on vierailullamme läsnä.

Vanhanen aloittaa luentonsa. Hän sanoo heti, ettei hänellä ole dioja tai varsinaista otsikkoa esitelmälle. Fläppitaulua hän sen sijaan tarvitsee, ja siihen Vanhanen piirtää kolmion. Ah, vallan kolmijako. 

Vanhanen puhuu parlamentaarisen kansanvallan paremmuudesta presidenttipohjaiseen demokratiaan verrattuna. Miesvaltainen oppilasjoukko kuuntelee hiiskumatta.  Kuulijoilla herää kommentteja valtion lainanotosta, EU:n liittovaltiokehityksestä sekä autoritäärisyyden ja kansanvaltaisuuden suhteesta. 

Siitä Vanhanen kiinnostuu. 

”Tuleeko teille mieleen jotain sellaista kysymystä, jossa esimerkiksi presidentin tulisi voida jyrätä eduskunnan päätäntävalta asian akuutin luonteen vuoksi?”

Kun oppilaat eivät vastaa, Vanhanen alkaa spekuloida, minun silmääni melkein hykerrellen. Olemme lähellä Vanhasen kiinnostuksenkohteiden kuumaa ydintä. 

”Itse olen miettinyt, että onko ilmastonmuutos sellainen kysymys, jossa olisi syytä toimia eduskunnan päätösvallan yli, koska sen vaatimien toimien taakse ei muuten saada riittävää enemmistöä. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että ei. Ei ole toistaiseksi tullut vastaan yhtäkään sellaista kysymystä, joka sitä vaatisi.” 

Lähdemme aika lailla heti luennon jälkeen ajamaan kohti Nurmijärveä. Kun Vanhanen pääsee rattiin, hän kertoo, että kysyy aina joitakin tunnustelevia kysymyksiä saadakseen selville, millaista kuulijakuntaa on koolla. Tällä kertaa paikalla ei ollut ”friikkejä”. Niillä Vanhanen tarkoittaa nuorisoa, joka on terminologiaa myöten hyvin sisällä niin sanotuissa ”vaihtoehtoisissa valtiomuodoissa”, kuten kommunismissa, anarkismissa ja natsismissa. 

Ilmastonmuutostäkyn Vanhanen heitti selvittääkseen, onko paikalla ”elokapinoitsijoita”. Ei näkynyt olevan. Vanhanen ymmärtää kyllä liikkeen edustajien halun mielipidevaikuttamiseen. 

”Mutta suuren yleisön suhteen he eivät toimi psykologisesti viisaasti vaan vieraannuttavat osan kansalaisista ilmastokeskustelusta.” 

Friikeistä puheen ollen, onko ministeritason poliitikon työstä tullut jo liian kuormittavaa? Hallitukset eivät kestä, systeemitason uudistuksia ei saada ajettua läpi ja täysistuntokeskustelut ovat muuttuneet yhä – käyttääkseni Vanhasen suosikkiadjektiivia – värikkäämmiksi. Vanhasen mielestä politiikan rytmi on myös kiihtynyt ja päivän politiikan agenda kapeutunut. 

”On paljon sellaista ajattelua, erityisesti Twitterissä, että poliitikko on hyvä silloin, kun iskee vastustajaansa samalla sekunnilla takaisin. Että siinä nopeassa reagointikyvyssä mitataan muka jotain olennaista. Missään ei ole sanottu, että se olisi hyvä tapa toimia, vaan se aiheuttaa osaltaan sen, että tehtävissä kulutaan paljon nopeammin.” 

Vanhasen mukaan ”esimerkiksi Petterillä” on selvästi sellainen toimintapa, että tämä käy asiat omien hallitusryhmien johtajien kanssa läpi ja tulee vasta sitten ulos. Myös Vanhanen käytti samaa toimintatapaa seitsemän vuoden pääministerikautensa aikana. 

Vanhasen omiin pääministerivuosiin 2003–2010 mahtui vaalirahakohu, Vanhasen avioero, sitä seurannut kohu, jonka yhteydessä Vanhasen silloinen seurustelukumppani Susan Kuronen (nyk. Ruusunen) julkaisi suhdetta käsittelevän paljastuskirjan Pääministerin morsian (2007). Lisäksi hallitus­yhteistyö demarien kanssa takkusi pahasti alusta lähtien. Onko pääministerin työ kuten pikkulapsen vanhempana oleminen – että siitä ei muista jälkikäteen mitään? 

”Ei sentään, uskon olleeni aika lailla järjissäni”, Vanhanen sanoo nauramatta. 

Mutta on ajanjakso, jolloin Vanhasella meni filmi poikki. 

”Niistä Annelin kaatumisen päivistä en muista oikein mitään, ketä olen nähnyt tai missä palavereissa istunut. Kyllä se oli traumaattinen juttu. Ja se, mitä muistan, niin se oli todella vastenmielistä.” 

Vuonna 2003 Vanhanen oli aloittanut Anneli Jäätteenmäen hallituksen puolustusministerinä ja oli juuri läpikäynyt kiinnostavan ja intensiivisen perehdytyksen. 

”Tajusin aika pian, että minua tullaan kohta pyytämään Annelin sijaan. Se tilanne, että ystävä joutuu astumaan sivuun, niin se oli jotenkin niin syvällemenevää, että tuli ihan black­out.” 

Syvällemenevää se oli selvästi myös Anneli Jäätteenmäelle. Jos kohta Vanhanen ei muista noista päivistä juuri mitään, minulle Jäätteenmäen puheenvuorot asiasta ovat ensimmäisiä poliittisia muistojani. Kerron Vanhaselle, että katsoin Jäätteenmäen lausuntoja telkkarista äitini kanssa ollessani 15-vuotias. Äitini päivitteli ääneen, että onkohan Jäätteenmäelle puhjennut ihottuma psykofyysisenä reaktiona stressiin, ja minä kysyin, mitä tarkoittaa psykofyysinen. 

Toinen muistoni on, että Jäätteenmäki istuu täysistuntosalin puhujapöntössä ja sanoo legendaarisesti, ettei pyytänyt Irak-päätöslauselma-asiakirjoja ja ne tulivat hänelle yllätyksenä. Salista kuuluu ivallista naurua, ja Jäätteenmäki toistaa sanansa. Jäätteenmäkeä kutsuttiin valehtelijaksi vastoin eduskunnan kirjoittamatonta sääntöä. 

Vanhanen ei edelleenkään tiedä, miksi Jäätteenmäki seisoi puhujapöntössä yksin, kun tavallisesti siellä istui koko hallitus. 

”Se on jäänyt harmittamaan, että minkä takia me muut ministerit emme olleet siellä hänen kanssaan. Siinähän syntyi se ihan kauhea asetelma, että hän joutui olemaan siellä yksin. En tiedä, miksi niin pääsi käymään. Olisiko ollut niin, että oli epävarmuutta siitä, tulevatko demariministerit mukana, jos keskustan ministerit menevät sinne. Demareiltahan se vaatimus Annelin erosta lopulta tuli.” 

Noihin vuosiin ajoittui muitakin dramaattisia eroja. Ulkoministeri Ilkka Kanerva erosi vuonna 2008 tekstiviestikohun saattelemana, mutta Vanhanen korostaa, että hänellä tai silloisella tasavallan presidentti Tarja Halosella ei ollut osaa asiaan. 

”Se oli kokoomuksen eduskuntaryhmän oma päätös. Mutta tämä politiikka on kuitenkin ihmisen hommaa, pitäisi olla ihmisen hommaa. Että miksi Kanerva joutui eroamaan yksityisviestien vuoksi, joilla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa.” 

Vanhanen puhaltaa ulos. Hänen mielestään media on taitava löytämään ”yhteiskunnallisia syitä” poliitikkojen henkilökohtaisen elämän repostelulle, vaikka hän auliisti myöntää, että poliitikolla ei ole samaa yksityisyydensuojaa kuin rivikansalaisella. Esimerkiksi Sanna Marinia on pyöritetty mediassa Vanhasen mielestä tarpeettomasti. Entä se, miten häntä ja Ilkka Kanervaa on kohdeltu mediassa? Ovatko yhteiskunnalliset syyt olleet heidän kohdallaan höpöhöpöä?

”Kyllä, ihan höpöhöpöä”, Vanhanen lausahtaa ykskantaan. 

Wille Rydmanin viestien kohdalla Vanhanen katsoo, että yhteiskunnalliset syyt viestien julkaisemiselle ovat olemassa, koska ne ovat liitoksissa poliittisessa nuorisojärjestössä toimimiseen. 

”Mutta jos viestit on vuotanut entinen seurustelukumppani, niin kyllä siinä median tulee käyttää harkintaa, että onko niitä soveliasta julkaista. Ja mitä tulee Rydmanin maahanmuuttajiin kohdistuviin mielipiteisiin, niin ne eivät tule yllätyksenä kenellekään.”

Työperäinen maahanmuutto. Siihen liittyvätkin Vanhasen painavimmat terveiset Petteri-kollegalle. Vanhanen kun on sitä mieltä, että työllisyysasteen ja talouskasvun nostaminen on tämänhetkisen hallituksen tärkeimpiä tehtäviä.

”Nämä toimenpiteet, joissa ETA-alueen ulkopuolelta tulevan pitää saada uusi työpaikka kolmen kuukauden sisällä edellisen menettämisestä, niin sehän on ihan kohtuutonta. Sellainen on oppineelle kantasuomalaisellekin mahdotonta, jo teknisesti. Tällaiset toimet tulevat johtamaan siihen, että vähänkään ajattelevat ihmiset katsovat, että tuonne Suomeen ei kannata. Ei pitäisi tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka toimivat talouskasvua, työllistämistä ja investointeja vastaan. Pahoin pelkään, että jos näin tehdään, toinen puoli talouskasvun keinovalikoimasta jää kokonaan käyttämättä.” 

Mutta kyllähän Petteri tämän kokoomuslaisena tietää, vai kuinka? 

”Siitä hänen pitää juuri hallituksensa sisällä vääntää.”

Lähestymme Klaukkalaa, jonka työllisyyteen ja talouskasvuun Vanhanen kokee itse vaikuttaneensa kunnallispolitiikan kaavoituspäätösten kautta suotuisasti. Yhä suotuisammaksi muuttuu myös Vanhasen tuuli, kun lähestymme hänen rakasta kotiseutuaan. Täältä käsin hän aikoo seurata etäältä, miten oikeistohallitus käyttää valtaansa ja perustelee sen kansalle. Vanhasen kiinnostus on käsinkosketeltavaa. 

”Ja demokratiassahan on oikeus tehdä myös tyhmiä päätöksiä”, Vanhanen sanoo.

Tyyli Suvi Poutiainen, meikki ja hiukset Essi Kylmänen

Zeta-Sivupöytä, Sovet Italia / Skanno – Togo-nojatuoli, Ligne Roset / Skanno – Tyyli Suvi Poutiainen Meikki ja hiukset Essi Kylmänen – Sininen paita, Construe / Stockmann – College-takki ja -housut, Gant / Stockmann – Lenkkarit, Karhu / BeamHill