Teneriffa tarjoaa automatkailijalle elämyksiä vuoristosta rantoihin – Maailmallakin maineikas tie sai tällä kertaa pienen avoauton vieraakseen

Kosteus alkaa tiivistyä tuulilasiin. Näkyvyys on kadonnut jo muutama kilometri sitten. Mutkia riittää toinen toisensa perään. Vastaan ajavat autot sukeltavat harmaudesta. Näkyviin tulevat ensin syylärit, sitten tuulilasit ja lopulta sieltä ulos tihrustavat kuljettajat. Autot katoavat jälleen harmauteen lähempänä kuin katse taustapeilissä kantaisi.

Kanarian saariin kuuluvaa Teneriffan saarta hallitsee Teide. Vuori rajaa saaren etelään ja pohjoiseen. Se on niin korkea, että ilmasto on molemmilla puolin saarta usein erilainen. Tällä kertaa etelässä, josta olemme tulossa, sää oli rutikuiva ja aurinkoinen, kuuma. Pohjoisessa puolestaan on viileää, tuulista ja sateistakin.

Mutta nyt ei ole kumpaakaan – on vain pilvi, jonne sukellamme.

Sumu on maanpinnalle laskeutunut pilvi. Niin voi ajatella että on nytkin, mutta maantien kulmakertoimesta voisi päätellä myös niin, että täällä maanpinta kurkottaa pilveen. Ja siellä pilvessä sataa nyt, mutta mitään ei tipu. Miten voisikaan: olemme sisällä, emme alla.

Teneriffan halkaisee tie TF-21. Sillä on mittaa 80 kilometriä ja se kipuaa alhaalta TF-64:n jatkeena eteläiseltä lentoasemalta Reina Sofialta ylös kohti Teiden huippua.

Se jää saavuttamatta, mutta ei kaukaa.

Vuoren korkein kohta on nimeltään El Pico de Teide. Se on tulivuori, joka puksuttelee yhä aktiivisena. Siellä on havaittu vuodesta 2016 lähtien seismisiä poikkeamia ja aktiivisuus on kiihtynyt vuodesta 2022 lähtien. Viime talvena Teide järisytteli alueen kylissä maata erityisen usein.

Vuoren korkein kohta on 3 718 metriä merenpinnan yläpuolella, ja koska Teneriffalla kaikki hauska tapahtuu rannalla, melkein koko tuo nousu myös kerätään matkalla El Médanosta.

Autolla pääsee 2 356 metrin korkeudessa olevalle köysiradan ala-asemalle, joka on lähes tien korkeimman kohdan tuntumassa. Sieltä voi joko ottaa alleen jalat ja kivuta polkujen verkostoa noin kuuden tunnin ajan huipulle, tai takapuolen, jonka päällä istuen köysiradan vaunu vie likelle huippua kymmenessä minuutissa. Sieltä on vielä parin sadan metrin matka aivan korkeimmalle kohdalle.

Toisaalta tien varressakin on mielekästä käveltävää, sillä kivikon keskelle raivatut polut ovat tasaisia ja kuumia.

Koska Teide on erityisen suosittu kansallispuisto, sinne tulee teitä kaikkialta saarelta. Isompia on neljä. Siellä on myös runsaasti levähdysalueita, joista avautuvat kaikista kauniit maisemat.

Pysäytämme automme lähes jokaiselle.

Kiire ei ole minnekään, sillä loppujen lopuksi Teiden ylittää muutamassa tunnissa. Ja nyt käytössä on koko päivä. Se on varattu siirtymiseen etelästä Médanon kylästä pohjoiseen Puerto de la Cruziin, joten aikaa on.

Korkeimmalla paikalla oleva pysähdysalue köysihissin ala-aseman lähellä on keskuspaikka myös polkujen verkostolle.

Koska suomalaisina olemme erästelykansaa, otamme viltit ja korin täynnä eväsherkkuja. Espanjalaiseen tyyliin sieltä löytyvät niin helteessä hikoilevat kinkut kuin juustot, mutta myös säilykkeinä alhaalta rantakaupungin torilta löytyneet merisiilinmädistä tehty patee ja ehdoton herkku boquerones.

Boquerones on pikkukaloista valmistettu etikkainen ja valkosipulinen alkupalaruoka, joka muistuttaa kotimaisia sillejä. Niitä kauhon nyt kitusiini siinä paahteisella kivellä istuessani, suojaisten puskien takana, varjossa. Yksikään polku ei tuo juuri tähän. On ihmeellisen hiljaista – tänään kun ei juuri tuule.

Teneriffa kuuluu osana Kanarian saaria Espanjalle. Se sijaitsee kuitenkin Afrikassa Atlantin valtameressä, noin 300 kilometriä Afrikan rannikosta ja noin tuhat kilometriä Espanjan niemimaasta.

Teneriffalla puhutaan yleisesti espanjaa, mutta karibialaiseen tyyliin. Voimakas murre on yksi kirjailija Andrea Abreun tyylikeinoista myös suomeksi Pilvipeitto-nimen saaneessa kirjassa.

Viime vuonna ilmestynyt Pilvipeitto tapahtuu tämän tien maisemissa, ja sää on kirjasta päätellen aina tämä – lonkeronharmaa.

”Meri ja taivas näyttivät yhdeltä ja samalta, ne olivat samaa tiivistä harmaata massaa, ihan niin kuin aina.”

Kuinka kotoista! Mutta nyt on aika jatkaa matkaa.

Turisti Abreun puhumalla murteella on täällä guiri. Kun kääntelen autoani tien 21 loputtomissa kaarteissa pilven sisällä, tunnen itseni harvinaisella tavalla juuri sellaiseksi. Eli: jarrun päällä seisojaksi! En ole harrastanut sitä hupia yleensä, mutta nyt tunnen itseni toista kertaa sellaiseksi.

Olosuhteet ovat yhtä haastavat kuin talvella jäämyrskyn keskellä Lofooteilla Norjassa ja nyt, kuten silloin, perässäni roikkuu autoja. Niitä ajavat eittämättä paikalliset, joita ei huimaa. Espanjasta on joskus tullut kovia rallikuskeja, mutta Kanarian saarilta ei tietääkseni ole carlossainzeja maailmalle lähtenyt; ehkä nämä pikataipaleet riittävät heille.

Tien ylle kurottuva metsä on kummitusmainen, kun se ilmestyy sumusta. Mutta kaunis. Edessä odottavassa kaupungissa tarkoitus on perehtyä kasvien loistoon, joten otamme nyt kirjaimellisesti pienen kurkistuksen paikalliseen faunaan.

Ja kuin sapelilla lyöden: pilvi katkeaa ja alkaa sade. Olemme tippuneet alemmas ja sadepilvi pääsee jytistelemään koko voimallaan pisaroita automme kattoon. Alla on pieni avoauto, Fiat 500 -retromallin rättikattoinen versio. Olen etsinyt sellaisen reissuillani viime vuosina yleensä aina alle.

Avattava katto on varsin hupaisa ja tilaa takakontissa riittää kahden hengen pidennetyn viikonlopun reissun tarpeiksi hyvin. Kaksi rullattavaa kabiinilaukkua ja reput molemmilta menevät sinne täsmälleen, pienet käsilaukut sisälle matkustamoon.

Olemme reissussa viisi päivää. Alkupäivät menivät paikallisten omassa rantalomakohteessa Médanossa, joka sijaitsee vain varttitunnin ajomatkan päässä saaren päälentoasemalta.

Médano on mainio kohde, jos ei halua turistisimpiin rysiin. Siellä on vain pari hotellia, yksi rantabulevardi, muutama kalaravintola rannalla ja kymmenkunta korttelia matalia kerrostaloja sisämaan suuntaan. Sinne ei järjestetä lainkaan ryhmämatkoja, joten ainoat paikalle eksyneet matkailijat ovat joko omatoimisesti liikkeellä tai paikallisia.

Médanon kylästä voi tehdä pienen patikointireissun läheiselle Rojan kukkulalle ja sen alapuolisille ranta-poukamille. Polku alkaa aivan hotellimme edestä, joten käytimme myös ensimmäisen päivän piknikiin: mukaan valkoviiniä, pieniä leivonnaisia, lihaleikkeleitä ja uimavaatteet.

Meri Medanon edessä täyttyy leijasurffaajista, mutta ranta on vapaa kaikkien tulla. Englantia, saati suomea, ei juuri kuule. Toisin on reissun toisella puolikkaalla – Puerto de la Cruz on paitsi suomalaisten guirien myös tänne muuttolinnun lailla lentävien vakituisempien asukkaiden suosiossa. Yleensä puolet vuodesta, suurin piirtein lokakuun ja huhtikuun välissä, täällä asuvia suomalaisia on tuhansia. Heillä on omat Suomi-kerhonsa.

Tie päättyy Puerto de la Cruzin yläpuolelle viineistään tunnettuun La Orotavaan. Samalla sade väistyy ja alkaa loputon auringonpaiste – pohjoispuoli saaresta on yleensä tyynenpää ja samalla lämpimämpää.

Ehkä siksi enemmistö osavuotisista suomalaissiirtolaisista asuu Puerto de la Cruzissa ja sen satamassa iso osa heistä kokoontuu joka arkiaamu kahdeksan aikaan kalastamaan. Kuulemma talven aikana he saavat aina yhden isomman kalan – yhteensä. Me aiomme saalistaa sellaisen ravintolasta, mutta ensin pitää käydä puutarhan kimppuun.

Puerto de la Cruzissa on pula parkkipaikoista. Autoa ei saa jätettyä oikein minnekään, kerrotaan. Ei ainakaan kadun varteen.

Me olemme etsiytyneet hyvällä paikalla kaupungin yläosissa sijaitsevaan Botanico-hotelliin. Sen etuna on monen muun hyvän lisäksi ilmainen ja vartioitu parkkipaikka, jonne auton voi antaa ulko-ovella päivystävälle pojalle ajettavaksi.

Toisaalta parkkipaikka on kätevästi sijoitettu ja sieltä voi ja sinne voi auton ajaa myös vaivatta itse.

Botanico-hotelli on saanut nimensä sen vieressä sijaitsevasta kaupungin kasvitieteellisestä puutarhasta Jardín Botánicosta, joka on perustettu 1700-luvulla. Siellä on ennen kaikkea palmuja – niitä on jopa enemmän kuin Helsingissä Pohjois-Esplanadin autokaistoille istutettuna.

Ensimmäisenä katse kuitenkin kiinnittyy jättimäisen fiikuksen juurakoihin. Jättimäinen viikunapuu kasvaa Puerto de la Cruzissa yhtä kaukana kotoa kuin mitä on sitä täällä katsova suomalainen, mutta niin ovat myös muut kukat.

Joukossa on erilaisia kahveja ja muita hyötykasveja – esimerkiksi sapotillapuun massasta tehdään purukumia ja makkarapuun hedelmistä olutta – mutta katse kiinnittyy ensisijaisesti kukkakaupasta tuttuihin leikkokukkiin. Täällä ne kasvavat luontaisesti ulkona. Erityisen hurmaava on trumpetti- eli pasuunakukka.

Silti voiton vie Botanico-hotellin oma puutarha. Se on valtava. Ja erityisen hyvin hoidettu. Sieltä löytyvät myös kolibrikukat ja monet chilit.

Jos hotellissa ei majoitu, puutarhaan on mahdollisuus tutustua myös ravintolan asiakkaana, tai ylellisen span, jossa on useita ulkouima-altaita sisätilojen lisäksi.

Etelän ja pohjoisen yhdistäviä tieyhteyksiä on kolme. Teiden yli kipuava on mutkaisin ja hitain, aikaa pitää varata vähintään kaksi ja puoli tuntia etelän lentokentältä Puerto de la Cruziin.

Lännen kautta kiertävän tieyhteyden varrelle tulevat saaren suurin lomakaupunki Playa de las Américas, sen kyljestä löytyvä Los Cristianos sekä uutta nousua tekevä Playa Paraiso. Nyt reittiä on parannettu ja ajo ottaa pari tuntia – iso osa kuljetaan moottoritietä numero 1 ja loppu mennään sujuvaa vitosbaanaa pitkin. Aiemmin tie kiemurteli saaren kauneimpien pienten, kaikilla maailman väreillä maalattujen kylien halki, mutta nyt ne ohitetaan ylempää vuorelta.

Idän puolelta kulkee nopein ja suorin reitti, vaikka karttaa katsoen ei siltä näytä – alla on kuitenkin koko ajan suoraa moottoritietä, vitonen ja ykkönen, jotka jakavat siis saaren puoliksi. Ajoaika on noin tunnin ja matkan varrelle osuu saaren pääkaupunki Santa Cruz.

Me otamme sen – on tuliaiset haettavana ja Santa Cruzin suurin kauppa, komea El Corte Ingles palvelee erityisen hyvin autoilevia: lähes suoraan moottoritieltä parkkihalliin ja sieltä suoraan Sephoran harvinaisen hyvin varustellulle meikkiosastolle.

Kotona Suomessa repun pohjalta käsi tapaa mustan röpelöisen kiven. Mikä ihme? Sitten mieleen muistuu piknik Teidellä. Kivi lienee päätynyt eväiden kanssa matkaan ja nyt Mikonkadulle Helsinkiin. Kiva!

Sijoitan sen ikkunalaudalle – katselkoot siitä nyt maailmaa, sen pohjoisella laidalla.