Mondo

Autolla halki Afrikan



Autolla halki Afrikan

Kirjailija ja dokumenttiohjaaja Elina Hirvonen toteutti haaveensa ja ajoi miehensä kanssa autolla Sambiasta Tunisiaan. Matka kesti 73 päivää.
Teksti Elina Hirvonen
Kuvat Elina Hirvonen

Kirjailija ja dokumenttiohjaaja Elina Hirvonen toteutti haaveensa ja ajoi miehensä kanssa autolla Sambiasta Tunisiaan. Matka kesti 73 päivää. 

Alku ei lupaa hyvää.

Lähtö on viivästynyt viikoilla autosta jatkuvasti löytyneiden vikojen vuoksi. Sambiassa toimiva brittiläinen mekaanikko on vaihtanut rikkinäiset osat toisiin rikkinäisiin, eikä enää vastaa puheluihin. Sambialaiset ystävät epäilevät jonkun noituneen meidät.

Olemme mieheni kanssa palaamassa Sambiasta Suomeen autolla. Kahden vuoden työpesti Lusakassa on ohi ja ajatus norsujen katselusta luonnonpuistoissa ja telttailusta autiomaassa houkuttelee lentomatkaa enemmän.

Olemme suunnitelleet reitin huolella: tutkineet karttaa sekä Afrikan maiden turvallisuustilannetta ja kyselleet muiden matkailijoiden kokemuksia. Reitti kiertää pahimmat konfliktialueet ja on seuraava: Sambia, Tansania, Kenia, Etiopia, Sudan, Egypti, Libya, Tunisia. Matkaa Eurooppaan kertyy 16 000 kilometriä, aikaa on vajaat kolme kuukautta.

Autona on vuoden 1995 Land Rover Defender, jota olemme varustelleet huolella. Mietittävää on riittänyt: auton hajoaminen tai polttoaineen loppuminen paikassa, jossa ei ole puhelinverkkoa ja lähimmälle huoltoasemalle on tuhat kilometriä, olisi kohtalokasta. Eteläafrikkalainen mekaanikko on rakentanut koko moottorin uusiksi niin, että sen pitäisi kestää matka. Autoon on asennettu vesitankki ruuanlaittoa varten ja toinen polttoainetankki.

Mukaan on pakattu kaksi vararengasta, varaosia ja työkaluja, satelliittipuhelin, Afrikan tiekartta, ruuanlaittotarpeet ja muistio, johon on kerätty jokaisesta maasta paikallisen tuttavantuttavan yhteystiedot. Yöpymisiä varten mukana on auton katolle kiinnitettävä teltta.

Edessä on huonoja teitä, joilla kulkee vuohia, lehmiä, sikoja ja ihmisiä, lukemattomia poliisien tiesulkuja sekä tuntien odottelua raja-asemilla.

Ajamme vihdoin kotipihasta. Kun pysähdymme täyttämään ruuanlaittoon tarvittavaa kaasupulloa, auton alle muodostuu tumma lätäkkö: moneen kertaan korjattu polttoaineletku vuotaa taas.

Ajamme korjaamon pihaan ja suljemme kännykät. Emme kehtaa kertoa kenellekään, että olemme yhä Lusakassa.

Päivä 2, Sambian ja Tansanian raja.

Olemme ajaneet kahdessa päivässä 800 kilometriä pohjoiseen. Nakonden raja-aseman ympärillä leviää hiekkapölyn peittämien autojen meri. Dar es Salaamin satamasta tuodut autot ovat odottaneet noutajiaan kauan.

Asemarakennuksen sisällä nuori, univormupukuinen nainen hätistelee lököttäviin pöksyihin pukeutuneita miehiä ulos. Miesten silmät verestävät ja hengityksessä haisee kilju. Kun he ovat lähteneet, nainen huokaa: »En kestäisi tätä hetkeäkään, ellei olisi pakko.»

Nainen on kotoisin Lusakasta, ja tullut pohjoisen raja-asemalle työn perässä. Aseman ympärillä pyörii nuoria miehiä, jotka rahan toivossa »avustavat» matkailijoita auton vartioimisessa ja passin leimaamisessa.

On jo pimeää, kun ylitämme rajan. Ennen kun voimme jatkaa matkaa, on vielä hankittava liikennevakuutus. Loisteputkilampun valaisemassa toimistossa istuu kuusi miestä paidat auki ja kaulallaan kultaiset ketjut. Vakuutuspapereita, joita toimiston pitäisi myydä, ei ole. Tunnin odotuksen jälkeen toimistoon saapuu nahkatakkinen mies vakuutuspaperit kädessään.

Tämä on ensimmäinen seitsemästä rajasta, jotka joudumme ylittämään ennen Eurooppaa.

Päivä 3, Ngorongoron kraatterialue, Tansania. Kolmeen päivään emme ole nähneet yhtäkään matkailijaa. Pienillä kyläteillä lehmiä paimentavat lapset ovat juosseet auton perässä, kaupungeissa aurinkolasein varustautuneet maasai-nuoret ovat puhuneet Nokian kännyköihin. Olemme ostaneet teiden varsien kojuista bataatteja ja banaaneja ja ihailleet kuivasta savannista ylängön vehreydeksi muuttunutta maisemaa. Olemme nukkuneet tähtitaivaan alla maailman kauneimmalla leirintäalueella, kukkuloiden keskellä Ruahan kansallispuiston vieressä. Aamulla antiloopit ovat kulkeneet juomapaikalle automme vierestä.

Nyt edessä avautuu turistirysä.

Ngorongoron kraatterialue on Tansanian tunnetuimpia nähtävyyksiä, ja meno sen mukainen. Aikanaan alueella oli yli 5 000 metriä korkea tulivuori, jonka romahtaminen synnytti kattilamaisen muodostelman, kalderan. Nyt alue on suojeltu, mutta siellä vuosisatoja asuneet paimentolaisheimot saavat kasvattaa sen sisällä karjaa perinteisen elämäntavan mukaisesti. Alueen liepeillä myydään maasai-koruja ja Barack Obaman kasvoilla koristeltuja kankaita. Leirintäalueella on vieri vieressä vihreitä telttoja, joiden pihalla brittiläiset ja amerikkalaiset repputuristit juovat olutta. Suihku on rikki ja pimeän vessan haju niin kitkerä, että silmiin nousee vesi.

Olen laskenut huolissani matkan ympäristövaikutuksia, mutta nyt huomaan hyvän puolen: en ole moneen päivään päässyt suihkuun. Peseydyn vessan lattialla juomapullon avulla. Vettä kuluu kuusi litraa.

Valmistamme ruokaa yhdessä paikallisten oppaiden kanssa. Puhumme luonnonpuiston pääsymaksusta, joka on yhdeltä hengeltä noin 150 euroa. »Mihin rahat menevät?» yksi miehistä pohtii. »Eivät ainakaan alueen kehittämiseen», hänen ystävänsä toteaa.

Aamulla auringon kultaamalla savannilla on käynnissä muutto: tuhannet gnuuantiloopit kulkevat jonossa kohti pohjoista. Puiden varjossa seisoo vanhoja antilooppeja, jotka ovat jättäytyneet laumasta. Ne nyhtävät ruohoa hiljaa, kuin valmistautuen arvokkaaseen kuolemaan.

Päivä 16, Nanyuki, Kenia.

»Täydellisen onnen resepti on kohtuullisen fyysisen rasituksen yhdistäminen henkeäsalpaaviin maisemiin.»

Kirjoitan ajatuksen muistiin. Edessä leviävät Kenia-vuoren kivikkoiset rinteet ja jylhät jäätiköt. Patikoimme vuorella viidettä päivää, varpaankynnet murskana vaelluskenkien hiertymistä ja lihakset kipeinä, mutta mieli keveämpänä kuin aikoihin.

Edessä kulkee paikallinen opas John, joka kertoo 115-vuotiaan isoäitinsä järkyttyneen lapsenlapsen ammatinvalinnasta. Vanhan uskomuksen mukaan vuori on jumalten koti. »Miksi kiipeät häiritsemään jumalia?» John kertoo isoäitinsä kysyneen, kun John päätti monen pikkukaupungin pojan tavoin ryhtyä matkaoppaaksi.

Kun palaamme leirintäalueelle, auton takakontti on auki. Sieltä on viety harkiten valittuja tavaroita: kulmahiomakone ja työkaluja. Edessä on satojen kilometrien ajomatka Pohjois-Keniaan ja Etiopiaan huonokuntoisia syrjäteitä pitkin. Työkaluille on tarvetta, jos autoon tulee vika.

Teemme rikosilmoituksen poliisiasemalla, jonka pihalla tepastelee lampaita. Tummaan pukuun pukeutunut poliisipäällikkö Paul palaa kanssamme autolle selvittämään rikosta. Hän kertoo olevansa kotoisin samasta kylästä kuin Obaman isoäiti.

Leirintäalueella Paul tekee huomion: Land Roverin takakontin saa auki Toyota Corollan avaimella! Hän pyörittelee avainta käsissään ja pohtii ääneen, miten rikos on todennäköisesti tapahtunut.

Varasta ei saada kiinni, mutta rautakauppias Michael tarjoutuu avuksi, kun lähdemme ostamaan uusia työkaluja varastettujen tilalle. »Jos en olisi mukana, teiltä pyydettäisiin paljon korkeampi hinta.»

Päivä 17, Pohjois-Kenia.

Vesipulloa heiluttava paimen juoksee kivikkoisen tien varteen. Alueella ei ole satanut vuoteen, ja pula vedestä aiheuttaa kylissä väkivaltaisia yhteenottoja. Avustusjärjestöjen mukaan ilmastonmuutos kurittaa pahiten juuri Pohjois-Kenian paimentolaisia. Joen uomat ovat rutikuivat. Kasaan painuneet ihmiset odottavat kylissä vesiauton saapumista. Asumukset on kyhätty Maailman Elintarvikeohjelman maissisäkeistä. Mieleen nousee kuva Forumin kauppakeskuksesta. On vaikea käsittää, että se on olemassa samaan aikaan, samassa maailmassa kuin nämä paikat.

Päivä 28, Addis Abeba, Etiopia.

»Onko lentolippua?»

»Ei. Matkustamme autolla.»»Voitte vaihtaa rahaa vain, jos olette poistumassa maasta.»

»Olemme poistumassa maasta.»

»Onko lentolippua?»

»Ei. Matkustamme autolla.»

»Sitten meillä ei ole dollareita.»

Etiopian pääkaupungissa kaksi maailmaa törmäävät: pölyisten kujien varteen pellistä kyhättyjen hökkeleiden vieressä kohoaa kiiltäviä toimistorakennuksia. Jälkimmäiset on rakennettu nopeasti viimeisten vuosien rakennusbuumin aikana. Kaupungin kujilta löytyy taivaallisia ravintoloita ja pieniä baareja, joissa perinteiset muusikot laulavat rakkaudesta, ja ihmiset tanssivat olkapäitään heiluttaen. Se kaikki on kiehtovaa, mutta nyt uuvuttaa.

Jatkamme Etiopiasta Sudaniin, jossa ei ole kansainvälisiä pankkiautomaatteja, eivätkä luottokortit kelpaa. Edessä on 2 500 kilometriä, kaksi rajaa ja yksi lauttamatka ennen seuraavaa pankkiautomaattia. Sinne asti päästäkseen on oltava yhdysvaltain dollareita, käteisenä.

Olemme kiertäneet Addis Abeban pankkeja kaksi päivää valuuttaa etsimässä. Tulos on aina sama: dollareita annetaan vain ulkomaalaisille, joilla on lentolippu todisteena siitä, että he poistuvat maasta.

Vaikka aurinko paistaa, selässäni kulkevat jäätävät väreet. Edellisen päivän ruoka, mausteinen paputahna, pyrkii ylös vatsasta. Mies jatkaa dollareiden metsästämistä, kun palaan hotellille.

Matkalla taksinkuljettaja kertoo etiopialaisnaisista, joita lähtee joukoittain kotiapulaisiksi Sudaniin. »Täällä ei ole töitä, mutta Sudanissa he ovat suojattomia. Isännät ahdistelevat ja emännät yrittävät työntää heidät parvekkeelta.»

Illalla apuun tulee hotellin omistajan ystävä, nuori mies joka työskentelee amerikkalaisessa kehitysyhteistyöjärjestössä. Hän saapuu hotellin aulaan salkussa nippu yhdysvaltain dollareita. Jos en olisi oksentanut tunteja, syleilisin häntä kiitollisuudesta.

Päivä 30, matka Sudanin rajalle.

Auton ympärillä kulkee satoja lehmiä. On lauantai ja paimenet ajavat karjaa toreille myytäväksi. Mies miettii mitä tehdä, jos ajaisi ison härän kumoon: pitäisikö se lopettaa, kuten autokoulussa opetettiin, vai tehdä niin kuin sambialaiset ystävät neuvoivat eli jatkaa matkaa, jotta välttyisi vihaisten kyläläisten kostolta?

Päivä 33, Sudanin ja Etiopian raja.

On neljäkymmentä astetta lämmintä. Korjailen päähän kietomaani etiopialaishuivia ja tunnen itseni idiootiksi.

Olen kysellyt ennakkoon pukeutumisohjeita Etiopiassa asuvilta sudanilaisilta. He nauroivat. »Kaikki käy.» Samaan aikaan lehdissä kerrottiin sudanilaisesta naistoimittajasta, joka tuomittiin 40 raipaniskuun, koska hän piti housuja julkisella paikalla.

Olemme ainoat rajaa ylittävät länsimaalaiset. Tunnen olevani huiveineni eriskummallisissa naamiaisissa.

Raja-asemalla parrakas, univormupukuinen mies ohjaa meidät sivuun. Miehen lanteilla keinuu kivääri. Kädet tärisevät. Ajattelen Darfurin sotaa.

»Auton paperitöissä menee aikaa», mies sanoo hymyillen.

»Otatteko sillä aikaa kahvia?»

Papereita odotellessamme siemailemme elämämme parasta tummaa, kardemummalla maustettua kahvia ja toistamme virkailijoiden perässä arabiankielisiä lauseita. He nauravat kippurassa ääntämyksellemme, ja haluavat oppia sanomaan suomeksi tervetuloa. Puolen tunnin kuluttua paperit ovat valmiit.

Olemme jännittäneet Sudanin-matkaa etukäteen. Olemme seuranneet sudanilaisten reaktioita, kun kansainvälinen rikostuomioistuin antoi pidätysmääräyksen Sudanin presidentistä. Olemme miettineet vaihtoehtoisia reittejä, mikäli maan eteläosan kriisit leviäisivät.

Kun pysähdymme savesta rakennetuissa kylissä matkalla pääkaupunkiin Khartoumiin, olo on epätodellinen. Kauppiaat, tarkastuspisteiden poliisit ja huoltoasemien omistajat ovat häkellyttävän ystävällisiä olematta tungettelevia. Opaskirjojen klisee »uskomattoman ystävällisistä» ihmisistä pitää Sudanissa paikkaansa.

Kun pystytämme auton kattoteltan Khartoumissa purjehduskerhon parkkipaikalle Niilin rannalle, olen valmis julistamaan, että sudanilaiset ovat ystävällisimpiä tapaamiani ihmisiä.

Päivä 36, Meroen pyramidit, Sudan.

Jos tämä paikka olisi muualla, se olisi täynnä turistibusseja ja matkamuistokauppiaita. Nyt autiomaan keskellä kohoavien, lähes 3 000 vuotta vanhojen pyramidien vierellä päivystää vain valkoisella kamelilla ratsastava lapsi ja pääsylippuja myyvä turbaanipäinen Ahmed. Karttaan merkittyä leirintäaluetta ei näy, mutta Ahmed osoittaa hiekan keskellä kohoavia vuoria: »Leiriytykää minne haluatte, tuolla on tilaa.»

Auringonlasku värjää pyramidit, ja tuntuu kuin olisimme ensimmäiset matkailijat tutkimassa niitä.

Etsimme leiripaikan autiomaasta. Pimeys tiivistyy ympärille pehmeänä huopana. Katselemme tähtiä, valmistamme bataattilastuja ja tomaattikastiketta ja kuulostelemme, mitä pimeän sisällä tapahtuu. Juhlistamme iltaa laittomalla tavalla: avaamme sambialaisten ystäviemme läksiäislahjan, muoviseen annospussiin pakatun ananas-viskidrinkin. Sudanissa alkoholin säilyttäminen ja juominen on kielletty raipparangaistuksen uhalla.

Juoman maku on hirveä, mutta drinkki tuntuu syntisen suloiselta. Nukumme kattoteltan molemmat päädyt auki niin, että tuuli pääsee puhaltamaan iholle. Mietin miltä tuntuisi nukkua yksin, vakuuttaa itselleen, ettei autiomaan pimeydessä ole mitään pelättävää.

Päivä 39, Wadi Halfa, Sudan.

Pohjoissudanilaisessa pikkukaupungissa on 46 astetta lämmintä, ränsistyneitä taloja ja hiekkaa silmänkantamattomiin. Valkoisiin kaapuihin pukeutuneet miehet loikoilevat varjoon levitetyillä kaislamatoilla. On muslimien pyhä kuukausi ramadan, ja auringonnousun ja -laskun välillä syöminen, juominen, tupakointi ja seksi on kielletty. Unelias kaupunki Sudanin ja Egyptin yhdistävän Nasser-järven rannalla voisi yhtä hyvin sijaita maailman laidalla.

Hämärän tultua »puolikenraaliksi» itseään tituleeraava tullimies Abu Kadok kutsuu meidät teelle pienen aukion laidalle, jossa ravintoloiden omistajat nostelevat muovipöytiä ulos ja sytyttävät grilleihin tulta. Kadokin mukaan kaupunki oli virkeä paikka, kunnes egyptiläiset rakensivat 1970-luvun alussa järven toiselle puolelle Assuanin padon.

Kaupunki peittyi tulvan alle, ja 50 000 ihmistä joutui rakentamaan uudet kodit. Nykyisin tärkein tulonlähde on viikoittain Sudanin ja Egyptin väliä seilaava lautta. Vain rekat saavat ylittää rajan maitse, muut joutuvat käyttämään lauttaa. Lautan saapuessa kaupungin yksinkertaiset ravintolat ja majatalot täyttyvät sudanilaisista ja egyptiläisistä matkailijoista sekä muutamista eurooppalaisista, jotka ovat kulkemassa Afrikan halki autoilla, moottoripyörillä tai busseilla.

»Tervetuloa jakamaan aamiaista kanssamme.» Kirjanpitäjä Ali asettelee yhdessä neljän muun herran kanssa kaislamatolle kuppeja, joissa on kikherneistä ja pavuista tehtyjä kastikkeita, pitaleipää ja mehua. Ali on matkalla Khartoumista Kairoon jalkaleikkaukseen ja odottaa lauttaa samassa majatalossa kanssamme. Hän kääntää englanniksi, kun muut miehet kertovat elämästään.

»Minulla on Wadi Halfan ainoa Land Cruiser ja neljä vaimoa», Aabid-niminen mies kertoo ja haluaa tietää, aikooko minun puolisoni ottaa lisää vaimoja, kun autokin on niin komea.

»Olen kuullut, että Suomessa on kolme kertaa enemmän naisia kuin miehiä», Aabid sanoo ja vaikuttaa pettyneeltä, kun kiistämme väitteen. »Jossain Euroopan maassa niin on, olen varma.»

Päivä 48, Sharm el Sheik, Egypti.

Kellun meressä sukellusmaski otsalla, ilmasäiliö selässä ja yllä liian suuret liivit ja räpylät. Olen haaveillut sukeltamisesta siitä asti, kun viisitoista vuotta sitten kokeilin snorklaamista. Mutta nyt pelottaa.

Olen mennyt paniikkiin kurssin jokaisena päivänä ja tunnen olevani maailman huonoin sukeltaja.

Vaikka lanteillani on pienikokoiselle ihmiselle melkoinen määrä lyijypainoja, pompin veden alla holtittomasti. Mielessä pyörii sukelluslehdestä lukemani artikkelin aloitus. »Sukeltajien kuolemaan johtaneet onnettomuudet. . . »

Poistamme ilman liiveistä ja painumme alas. Opettaja osoittaa pohjaa. Valtava merikilpikonna ojentelee kaulaansa korallien keskellä. Lähestymme eläintä hitaasti. Katson sen ikivanhaa kilpeä, ja vähän matkan päässä toisiaan kiinni ajavia vaaleanpunaisia rauskuja. Rentoudun vähän.

Päivä 57, Kairo, Egypti.

Jyhkeiden muurien sisällä avautuu alue, jossa on koristeellisilla pylväillä varusteltuja kivitaloja. Ystävä vaatii antamaan pölyiset rinkat palvelijoiden kannettavaksi ja johdattaa portaikkoon, jonka eteen on pysäköity kuusi loistoautoa.

»Missä kerroksessa asutte?» kysyn. Ystävä hymyilee hämmentyneenä. »Koko talo on meidän.»

Olemme tutustuneet Sambiassa. Ystävän isä on liikemies, äidin puolelta hän on vanhaa diplomaattisukua. Kiipeämme neljänteen kerrokseen marmoriportaita pitkin. Perässä rinkkoja kantavat miehet asuvat talon kellarissa. Ajattelen mummiani, joka työskenteli palvelijana suomenruotsalaisen insinöörin kartanossa. Missä olisin, jos suomalaisessa yhteiskunnassa ei olisi ajettu tasa-arvoa?

Illalla paikallinen bändi esiintyy puiden varjostamalla sisäpihalla. Ystävä kertoo isänsä olevan epätoivoinen, koska tytär ei ole vielä 31-vuotiaana naimisissa. Hän kuvailee isän yrityksiä korjata tilannetta: »Joku mies kertoo isälleni, että haluaa tavata minut. Isä järjestää tapaamisen. Minun on keksittävä tekosyy, miksi en halua tavata uudestaan. Samaan aikaan tapailen salaa poikaystävää, jonka kanssa en voi mennä naimisiin, koska perheemme eivät hyväksyisi sitä. Hän on alemmasta luokasta. Täällä luokkakysymykset ovat sietämättömän tärkeitä.»

Libyan autiomaassa.

Päivä 66, Libya.

Nyt tapahtuu se, mitä olemme jännittäneet koko matkan. Yritämme käynnistää auton, mutta moottori pysyy mykkänä. Emme onneksi ole Sudanin autiomaassa, vaan Libyan kukkuloilla, Cyrenen antiikkikaupungin kupeessa.

Vielä suuremmaksi onneksi matkassa on libyalainen bussikuski herra Faraq, joka matkustaa auton takapenkillä koko Libyan-matkan ajan. Järjestely on määrätty lailla: länsimaiset matkailijat saavat liikkua maassa vain, jos mukana kulkee paikallisen matkatoimiston edustaja. Virallisen selityksen mukaan edustaja vartioi matkailijoiden turvallisuutta. Matkatoimistoille järjestely tuo rahaa: Herra Faraqin läsnäolo maksaa meille 140 euroa päivässä. Siitä noin kymmenesosa menee hänen palkkaansa.

Herra Faraq osaa neljä sanaa englantia, mister, look, problem ja sleep, joten keskustelemme piirrosten ja arabiankielen oppikirjan avulla. Eletään ramadanin viimeisiä päiviä ja yhteinen rytmi on muodostunut leppoisaksi. Aamulla osoitamme kartasta mihin olemme matkalla. Sen jälkeen herra Faraq laittaa repun tyynyksi ja nukahtaa takapenkille. Poliisien tarkastuspisteillä hän herää ja juoksee poliisiasemalle näyttämään papereita, joissa luetellaan paikat, joihin meillä on lupa mennä. Auringonlaskun jälkeen herra Faraq hörppää vettä, syö muutaman taatelin, avaa ikkunan ja polttaa ensimmäisen, toisen ja kolmannen tupakan.

Nyt etsimme oppikirjasta sanat auto, sayyaara, ja ongelma, moshkelah. Faraq kurkistaa Land Roverin penkin alle ja nyökkää yhteisymmärryksen merkiksi. Akku on hajonnut. Hiljaiselta tieltä saamme kyydin rikkinäisessä Toyota Corollassa läheiseen Ras al Hammahin pikkukaupunkiin. Uinuvassa kaupungissa on siistit, hiekkaiset kadut. Ramadanin loppujuhliin valmistautuvat ihmiset kantavat sylissään eläviä lampaita. Faraq herättelee autoliikkeiden edessä nukkuvia paljasjalkaisia, kaapuihin pukeutuneita miehiä.

Kun matka jatkuu, päivä on jo pitkällä. Joudumme pysähtelemään poliisin tarkastuspisteille vähän väliä. Yhdeltä yöllä Faraq esittelee yöpaikan: epävirallisen kaatopaikan huoltoaseman edessä. Pystytämme auton kattoteltan ja huomaamme, että herra Faraqilla ei ole yöpaikkaa – taaskaan. Matkatoimiston omistaja on luvannut järjestää Faraqin majoituksen, mutta jo toisen kerran hän jää ilman yösijaa. Selaan arabian oppikirjaa: la moshkelah – ei ongelmia! Etsin joogamattoni ja petaan Faraqille sängyn auton takapenkille.

Päivä 70, Djerban saari, Tunisia.

Pieni saari voisi olla postikortista. Mukulakivikatuja reunustavat valkoisiksi maalatut talot. Syömme aamiaisbriosseja pienessä kahvilassa, jossa olkihattuiset miehet selaavat lehtiä ja väittelevät politiikasta. Kaikkialla tuoksuu meri.

Seuraavana päivänä ajamme pääkaupunki Tunisiin ja nousemme laivaan, joka vie Italian Bolognaan. Olemme ajaneet eteläisen Afrikan avarilta savanneilta pohjoisen autiomaan kuumaisemiin. Matka mantereen halki on päättynyt tunisialaiselle Välimeren saarelle, jossa puhutaan ranskaa ja juodaan italialaisia kahveja.

Kohta astumme mantereelle, jossa emme ole käyneet puoleentoista vuoteen. Kun kömpelö Land Rover matelee Bolognan kapeilla kujilla, olo on kuin hassulla maalaisserkulla. Afrikan hiekka on punannut vaatteet pysyvästi ja autiomaayöt vaihtuneet leirintäalueisiin, joissa jokaisella autolla on sähköpistoke.

Haikeudelle on vaikea löytää sanoja. Etsimme kartan ja alamme hahmotella reittiä seuraavalle matkalle. Jos ajaisi Venäjän ja entisten neuvostomaiden läpi Iraniin ja Saudi Arabiaan, ja Jordanian, Syyrian ja Turkin kautta takaisin.

Selviytymisopas

Matkan suunnittelu

Suunnittele reitti ja varustele auto huolella. Hanki ajoissa tarvittavat rokotukset ja lääkkeet. Monissa Afrikan maissa turvallisuustilanne muuttuu nopeasti – toisaalta monissa konfliktimaissa on myös turvallisia alueita. Seuraa uutisia ja kysy lisätietoja paikallisilta. Tutki myös viisumi- ja vakuutusehdot sekä mahdolliset ehdot auton tuomiselle maahan. Afrikan maissa vaaditaan Carnet de Passages -tulliasiakirja. Suomalaiset hakevat sitä Ruotsista Autoliiton sisarjärjestö Motormännens Riksförbundilta. Lisätietoja www.autoliitto.fi

Autossa on oltava riittävä maavara kuoppaisille teille ja polttoaineen pitää riittää reitin suurimpien kaupunkien väliselle matkalle. Huolla moottori ja jouset perusteellisesti ennen matkaa. Liikenne on kaoottista ja tiet ovat huonokuntoisia. Britannian entisissä siirtomaissa ajetaan vasemmalla puolella.

Mitä maksaa?

Matkan suurin kuluerä on auton hankkiminen ja varustelu. Koska auto on tunnettava läpikotaisin ja pystyttävä korjaamaan yleisimmät viat, auto kannattaa hankkia ja varustella itse. Valitse reitin varrella yleinen automerkki. Vanhat Land Roverit ja Land Cruiserit ovat suosittuja, koska ne ovat yksinkertaisia korjata ja varaosia löytää helposti. Auton hankkimiseen ja varusteluun voi upottaa mitä tahansa paristakymmenestätuhannesta ylöspäin. Toinen suuri kuluerä on polttoaine. Pohjoisen Afrikan öljymaissa bensalitran voi saada kymmenellä sentillä, eteläisessä Afrikassa eurolla. Carnet de Passages -tulliasiakirjaan vaaditaan pantti, jonka summa riippuu auton arvosta. Rokotusten, vakuutusten ja viisumien kulut vaihtelevat reitistä riippuen. Jos asuu teltassa ja valmistaa omat ruokansa, voi selvitä maasta riippuen muutamalla tai muutamalla kymmenellä eurolla päivässä. Luonnonpuistomaksuista ja yöstä hienossa safarihotellissa voi joutua pulittamaan satoja euroja.

Mukaan

Autoon: vesitankki, polttoaineen varatankki, kaksi vararengasta, korjausvälineet ja tärkeimmät varaosat. Kattoteltta auton päällä on loistava tapa majoittua. Hanki kunnon kartat, navigointivälineet ja satelliittipuhelin. Selvitä lähetystöjen, sairaaloiden sekä automerkin mekaanikkojen ja varaosamyymälöiden yhteystiedot reitin varrella. Jokaisessa maassa on myös hyvä olla kontaktihenkilö. Ota mukaan ruuanlaittovälineet, kaasugrilli tai vastaava, taskulamppuja ja kuivamuonaa muutamaksi päiväksi. Varaa aikaa yllätyksille. Muista myös matkaopaskirjat, kansainvälinen ajokortti, perustiedot viranomaisten vaatimuksista, varasuunnitelma ja joustava asenne.

Lukemista

Siân Pritchard-Jonesin ja Bob Gibbonsin kirjoittama Africa Overland -teos (Bradt) on hyvä tietopaketti auton tai moottoripyörän varustelusta sekä matkalla huomionarvoisista asioista. Internetistä löytyy useita matkablogeja, joista saa viimeisintä tietoa maista, reiteistä ja teiden kunnosta. Hyvä sivusto on esimerkiksi www.africa-overland.net.

Julkaistu: 26.4.2011