Vanhojen autojen harrastajat alkavat ukkoutua – Moni palaa rakkaan harrastuksen pariin eläkkeellä, kun vihdoinkin on aikaa

Harrasteautoilu Suomessa elää ja voi hyvin. Yksi mies on nähnyt koko harrastuksen kehittymisen jo 1970-luvulta asti. Martti Luoso on ollut tekemässä historian jokaista American Car Show'ta aina vuodesta 1978 lähtien.

Puoli vuosisataa on pitkä pätkä, sinä aikana harrastus on muuttanut muotoaan todella paljon.

– Paljon on tapahtunut 70-luvulta tähän päivään. Nettikaupan myötä homma on muuttunut helpommaksi. Tavaraa löytyy netin kautta harrasteauton rakentamiseen. Ennen se oli hankalampaa. Harrastajien määrä on noussut, kun uusia trendejä tulee, esimerkiksi tuning-autoja ja moottoripyöriä. Nuorisokin on aika erilaista nyt kuin 50 vuotta sitten, Luoso sanoo.

Vaikka kyse onkin vanhoista autoista, myös harrastajien autot sekä mieltymykset ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet.

– Jenkkiautopuolella ei niin isoja muutoksia. Hot Rodit eli 1940-luvun pelit on yksi trendi, sitten 1950-luvun autoista on alettu tehdä mahdollisimman alkuperäisiä. Custom-kulttuuri on myös yksi nykytrendi, tehdään isojakin korimuutoksia, Luoso kertoo nykytrendeistä.

Oletus on, että keskimääräinen harrasteautoilija on keski-ikäinen mies. Luoso allekirjoittaa oletuksen.

– Kyllä se perusharrastaja etenkin jenkkiautopuolella on vanhentunut. Moni palaa rakkaan harrastuksen pariin, kun eläkkeellä on aikaa. Nuorisoa kiinnostaa tuning ja käyttöautojen rakentelu eniten. Ja niinhän se kiinnosti meitäkin silloin, kun itse oltiin nuoria. Autoja haluttiin tehdä käyttöön.

Mopotuning on nuorille tosi kova juttu

Luosolla ei ole enää itsellään harrasteautoja, edellinen oli Chrysler vuosikausia sitten. Silti hän on yhä vahvasti mukana harrastetoiminnassa järjestelypuolella: takana on jo 45 American Car Show’ta, ja ensi pääsiäisenän Helsingin Messukeskuksessa mennään taas.

– Iso haaveeni on 50. näyttelyn järjestäminen. Välillä miettii, että ei tätä jaksa enää. Mutta sitten sitä vain vuosi vuodelta innostuu taas. Meillä on palkkalistoilla viisi henkeä, joista kaksi on ihan naimisissa tämän näyttelyn kanssa. Kun tapahtuma lähenee, joudumme värväämään paljon lisää porukkaa. Näyttelyn läpivieminen vaatii aika paljon talkootyötä, sellaiset 80-90 ihmistä. Moni haluaa tehdä hienon harrastuksen eteen talkoita, Luoso valottaa.

Vaikka "perusharrastajat alkavat ukkoutua", kuten Luoso sanoo, hän on ilahtunut siitä, että harrastuksen pariin on saatu pienilä jipoilla nuortakin kaartia.

– Heitä on alkanut käydä näyttelyissä selkeästi enemmän. Olemme koittaneet keksiä uusia teemoja kuten mopotuning, se on mopoikäisille todella kova juttu. Muistan aina kun yhden nuoren pojan piti tulla moponsa kanssa näyttelyyn, mutta hän joutui peruuttamaan ilmoittautumisensa, kun VR ei huolinut mopoa mukaan. Se jäi sitten väliin ja oli hänelle katkera paikka.

Vuosien varrelta on kertynyt luonnollisesti myös paljon muistoja. Erikoisia autoja on riittänyt.

– On ne kovia juttuja, kun on saatu hienoja erikoisautoja Amerikasta. Tosin suomalaista yleisöä ei oikein tahdo kiinnostaa, jos joku on tehnyt Pink Panther -auton tai maailman leveimmän auton. Suomalaisille auton pitää olla auton kokoinen. Osa jutuista on ollut monille ehkä hieman liian amerikkalaista.

Millainen on tyypillinen harrasteautoilija?

52-vuotias helsinkiläinen Kalle Kalaja on koulutukseltaan autoinsinööri. Hän lienee aika lähellä harrasteautoilijan prototyyppiä.

– Juu olen varmaan esimerkki siitä, ihan lapsesta asti on kaikki pärisevä kiinnostanut. Lukioikäisenä tiesin haluavani autoalalle teknisiin hommiin. 16-vuotiaana ostin ensimmäisen oman harrasteauton, Volvo PV 544:n. Se ei ollut ajokunnossa, kunhan pääsi jotakin ruuvaamaan. Se oli täysin projektiauto. Ajattelin rakentavani siitä hienon ja komean, mutta eihän siitä sellaista tullut. Myin sen jo ennen ajokortti-ikää, Kalaja muistelee harrastuksensa alkuaikoja.

Kun on harrastanut autoja yli 35 vuotta, lienee selvää, että niitä on ollut vuosien varrella paljon.

– Pelkäsin, että kysyt tätä. On niitä vuosien varrella varmaan noin 20 ollut. Jotenkin tämä tauti on silti pysynyt aisoissa. Joskus oli useampiakin yhtä aikaa, mutta nyt on vain yksi, vuoden 1979 Chevrolette Corvette. Helminä on ollut jokunen museorekisterissä oleva tosi alkuperäiskunnossa ollut auto. Vanhin oli vuoden 1932 Ford, rodi, jossa oli Chevroletin V8-moottori. Nyt tuntuu hullulta, että sekin tuli myytyä. Toinen helmi oli vuoden 1955 Chevroletin farmariauto, se oli tosi kiva. Muutenkin tykkään juuri siitä vuosimallista hirveästi.

Vaikka aikaa, vaivaa ja rahaa kuluu, se ei haittaa. Maksaahan käytännössä kaikenlainen harrastaminen. Harrasteautoilun isoin veto on tunne-elämyksissä.

– Vanhoissa autoissa minua on aina kiehtonut se, miltä ne kuulostavat, näyttävät ja tuoksuvat. Ja aina niissä on enemmän tai vähemmän korjattavaa tai paranneltavaa, omilla käsillä tekeminen on minulle iso asia. Yksi tärkeä asia on myös yhteisöllisyys, minulla on tosi paljon tuttuja tämän harrasteen parista, heidän kanssaan on tapahtumissa aina hauska vaihtaa kuulumisia. Aikaa ja rahaa en ole koskaan laskenut, mutta vahvasti tappiolla tässä mennään, Kalaja nauraa.

Jos autokuume puree oikein rajusti, saattaa huomata, että yhtäkkiä on tullut hankituksi useampikin harrasteauto. Se nielee pääomaa. Kalle Kalajalla ei tällaista ongelmaa ainakaan suuressa määrin enää ole.

– Harrastekalustossani kiinni oleva pääoma ei ole kasvanut, aika pitkään se on ollut jo 15 000 – 20 000 euroa. Tietysti harrastukseen on tullut investoitua lisäksi niin, että esimerkiksi nykyinen talo, missä asumme, on valittu pitkälti sillä perusteella, että siinä on riittävän iso autotalli.

Kalle Kalajaa on alkanut yhä enemmän kiinnostaa vanhojen autojen saattaminen mahdollisimman alkuperäiseen kuosiinsa.

– Mitä enemmän ikävuosia on tullut, sitä enemmän olen pyrkinyt viemään autoja mahdollisimman alkuperäisiksi. Toki nykyisessä Corvettessa oli alkuperäisestä poikkeava tekniikka jo silloin, kun hankin sen. Ei ole intoa lähteä palauttamaan moottoria ja vaihteistoa alkuperäisiksi. Muuten pyrin tekemään verhoilut, korjaukset ja muutokset alkuperäisen mukaan. Nykyään on aika helppo löytää netistä alkuperäisiä komponentteja ja materiaaleja, toki se on hiukan autokohtaista.

Kruisailu on ykkönen

Osa harrasteautoilijoista tykkää näpertää laitteen kimpussa, osa käydä erilaisissa näyttelyissä ja osalle tärkeintä on omalla autolla kruisailu.

– Minulle se ykkösjuttu tässä on kruisailu, olen ajajatyyppi. Muutama auto on joskus ollut, jotka eivät ole valmistuneet seuraavaksi kesäksi. Silloin into usein hyytyy, minulle ainakin iso kipinä on se, että kesällä autolla pääsee ajamaan. Toki käyn myös kaikissa autotapahtumissa, mihin vain ehdin. Meillä on ollut tiivis harrastajakaveriporukka jo 30 vuotta. Käymme ainakin kerran vuodessa porukalla eri tapahtumissa.

Voisi kuvitella, että tässä ”lajissa” kateus ottaa vallan. Näyttelyt ovat täynnä toinen toisiaan upeampia laitteita. Kalaja myöntää, että joskus vastaan tulee autoja, jotka saavat aikaan wau-efektin.

– Tuleehan niitä, tosi harvoin kuitenkaan mitään veret seisauttavaa. Vuosien varrella on oppinut arvostamaan koko ajan enemmän sitä, että joku on pystynyt entisöimään vanhan auton tosi hienoksi ja alkuperäiseksi. Joskus 20-30-vuotiaana tuli paljon useammin sellainen tunne, että hitsi kun itsellä ei ole tuollaista autoa. Sykähdyttäviä autoja toki edelleen näkee aika paljon, mutta ei niitä enää kateellisena katsele.

Vaikka Kalajalla on ollut harrasteautoja 35 vuotta, vielä riittää haaveita.

– Vuonna 2000 minulla oli kuusikin vuotta Chevrolet Chevelle, joka oli mm. minun ja vaimoni hääautona. Se on unelma, ja jopa realistinen sellainen. Nyt on vuosimallin 1970 Chevelle hakusessa, kauppaakin jo hieron. Sitten pitäisi toki myydä tuo Corvette pois ja laittaa hiukan lisää fyrkkaa. Ja sitten tietysti vanha perus-Mini. Äidilläni oli sellainen, myöhemmin isoveljellä. Se on ensimmäinen auto, jolla olen koskaan ajanut. Kyllä sekin haaveissa kajastelee, vaikkapa toisena harrasteautona. Se mahtuisi talliinkin.

"Vanhoissa autoissa minua on aina kiehtonut se, miltä ne kuulostavat, näyttävät ja tuoksuvat."

Säilytystilat iso kustannuserä

Jokaisen harrasteautoilijan yksi ongelma on auton tai autojen säilytys. Tilaa tarvitaan, ellei oma autotalli riitä. Esimerkiksi Talliosake myy ja vuokraa autotallitiloja. Noin 30 neliömetrin tilan vuokra on pääkaupunkiseudulla noin 600 euroa kuukaudessa, toki tilat ovat uusia. Kun tila kasvaa, on kustannus äkkiä tonnin kuussa. Vapailta markkinoilta löytyy 50-70 neliön talleja noin 700 eurolla. Vanhojen kerrostalojen tallit ovat nykyautoille ahtaita, mutta vanhoille autoille juuri sopivia.

Kalle Kalajalla on oma autotalli kotona, mutta lisätilaa on hänkin jo tarvinnut.

– Tämä nykyinen talli alkaa olla siinä ja siinä, onko se enää iso. Minulla on auton lisäksi pari moottoripyörää ja poikanikin on alkanut harrastaa, hänellä on nelivetoinen Ford Sierra Cosworth. Corvetteni on tällä hetkellä säilytyksessä kodin ulkopuolella, niin oli kaksi edellistäkin harrasteautoani, Kalaja kertoo.

Etenkin järkevän hintainen säilytystila on kortilla.

– Vuokraaminen on näissä piireissä tosi yleistä. Joskus olen ollut isommassa kimppatallissa, mutta en enää aikoihin. Silloin meillä oli kaverien kanssa vuokrattuna Ilmarinkadulla Helsingin keskustassa yhteinen 200 neliön halli. Järkevään hintaan ei mitään talleja löydy, ei ainakaan pääkaupunkiseudulta. Se on pahimmillaan todella merkittävä kustannuserä harrastustoimintaan.