”En oikein tiiä” – Venla Rossi kokeili kolmea näkökulmaa Aura Nurmen Japaniin sijoittuvaan esikoisromaaniin
Japani on viime vuosina valloittanut kirjakauppojen hyllyt niin, että Venla Rossi on jo kyllästynyt maahan, jossa ei ole koskaan käynyt.
Vapaa toimittaja ja Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield ehdotti vähän aikaa sitten kolumnissaan, että kenties ihan kaikesta ei tarvitsisi olla jotain mieltä. Kun algoritmit ajavat meitä kohti koko ajan toisistaan eriytyviä ryhmäidentiteettejä, perisuomalainen entiiäsaatana voisi olla se kaikkein radikaalein teko ja toimia myös oman, itsenäisen ajattelukyvyn elvyttäjänä.
Hauska ajatus, mutta mitä se käytännössä voisi tarkoittaa? Esimerkiksi tällaisessa kirjakolumnissa ei oikein voi sanoa, että en ollut teoksesta mitään mieltä.
Mutta ehkä voisi yrittää kokeilla vaihtoehtoisia lähestymistapoja. Vaikka kolmea näin alkuun.
”Jostain syystä erityisesti suomalaiset naiset ovat kirjoittaneet kirjoja siitä, kuinka he lähtevät Japaniin ja ymmärtävät siellä jotain aivan erityistä itsestään.”
1. Eroottinen matkaromaani Japanista, kustantamon tiedote julistaa. Huokaan. Taasko yksi? Runoilija Aura Nurmen Karkuteillä-esikoisromaanin mainoslause saa minut muistamaan, että olen kyllästynyt Japaniin, vaikka en ole koskaan edes käynyt siellä. Maa on viimeisen 10 vuoden aikana valloittanut suomalaisten kirjakauppojen koko ajan kutistuvista hyllyistä merkittävän osan. Japanista käännettyjä nykyromaaneja, Marie Kondoa, yakuzadekkareita, samuraiseikkailuja, temppeliruokaa, teeseremoniaa, mangaa ja jotain, jonka nimi on “ikigai” ja josta en haluakaan tietää sen enempää.
Yksi tämän kirjallis-maantieteellisen villityksen alaluokka tuntuu liittyvän sukupuoleen. Jostain syystä erityisesti suomalaiset naiset ovat kirjoittaneet kirjoja siitä, kuinka he lähtevät Japaniin ja ymmärtävät siellä jotain aivan erityistä itsestään. Viime vuonna ilmestyi Anu Aspialan Kimono kireällä: Kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa. Aiempia teoksia ovat muun muassa Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sekä Minna Eväsojan useat Japani-aiheiset kirjat, joissa käsitellään laajasti maan “ikuisia viisauksia”.
Se on kiinnostavaa siltä kannalta, että naisten asema on lähes kaikilla mittareilla Suomessa parempi kuin Japanissa. Ehkä tämä on osa maan kiehtovaa eksotiikkaa?
Kuten sekin, että japanilaisilla meni keskivertoa kauemmin oppia käyttämään nappeja, perspektiiviä tai mausteita.
”Lähtökohtaisesti valkoisen ihmisen matkakertomus Japanista on tietenkin toiseuttava.”
2. Karkuteillä on romaani, mutta samaan aikaan se on hybridi. Lavarunoilijanakin tunnettu Aura Nurmi sämplää taidokkaasti epävakaan lapsuuden kuvausta 2020-luvun matkakertomukseen, joka purkaa erilaisia valta-asetelmia sukupuolesta yhteiskuntaluokkaan. Beat-kirjailijoilta otetut vaikutteet näkyvät kirjan vimmaisessa halussa etsiä autenttisia kokemuksia, ajaa moottoripyörällä aina vain kovempaa ja löytää yhteys toiseen ihmiseen myös seksuaalisen alistumisen ja alistamisen kautta. Jälkikäteen Kauri ja Juri riitelevät siitä, annettiinko suostumus kasvoille sylkemiseen vai ei.
Se on hieno tiivistelmä ajasta, joka haluaa yhdistää seksuaalisen vapautumisen moraaliseen puhtauteen.
Lähtökohtaisesti valkoisen ihmisen matkakertomus Japanista on tietenkin toiseuttava. Nurmi ratkaisee ideologisen dilemman hienovaraisesti: hänen päähenkilönsä ei havannoi tai erityisesti ota haltuun ympäristöään, kunhan haahuilee. Ja kuten Kauri, aika ajoin myös kirjan kerronta poukkoilee, epäröi, jumittaa.
Kauri hämmentyy ja turhautuu jatkuvasti, kun hän ei ymmärrä, mistä japanilaisessa elämänmenossa oikeastaan on kyse, ei vaikka hän kävisi kuinka monessa Tokion queer-baarissa. Tämän samaan aikaan etuoikeutetun ja rajoitteensa tunnistavan näkökulman yhdistäminen saattaa olla rehellisintä, mitä länsimainen ihminen voi Aasiaan suuntautuvasta identiteetinetsimismatkasta sanoa. Teoksen avoin loppu antaa tilaa monenlaisille tulkinnoille.
”en oikeen tiiä”
3. no mitä sä pidit siitä
en oikeen tiiä
siinä oli vähän kaikkea ja ne vaikutteet tuntu välillä myös silleen ristiriitasilta et lopulta sen lukeminen ei tuntunu oikeen miltään
ehkä siinä oli parasta se että kun se hahmo oli tarpeeks väsyny niin sillä oli sellaisia pieniä havaintoja mitä yleensä tekee just vaan tosi vieraassa ympäristössä
ai millasia
no niinku tää: Mikään materiaali ei tunnu samalta kuin tatami. Se antaa hieman periksi, vaikka onkin jämäkkää. Tuntuu kuin tatamin sisään olisi pakotettu kerros hyytelöä
toi on musta hauskasti sanottu ja sit siitä tulee mieleen et oikeesti se henkilö tuntee itse siellä japanissa olevansa se hyytelö tatamin sisällä
niinku tosi ahtaassa tilassa mut silti semmonen pehmee ja hyllyvä
joo
Oikaisu 28.2. klo 9.26: Mia Kankimäen Japaniin sijoittuva romaani on Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin eikä Naiset joita ajattelen öisin kuten kolumnissa alun perin luki. Korjattu myös Nurmen romaanihahmon nimeksi Juri.
