Tilat ovat pienet. Keskellä huonetta on iso pöytä, seinien reunustoilla tuoleja, nurkassa tietokone. Pienellä tiskillä on kahvitarpeet. Televisiossa pyörii Ylen aamulähetys, pöydällä on tarjolla päivän lehdet.

Vertaisohjaajat Faina Puustinen ja Janna Sandström kattavat pöydälle voileipätarpeita, kolmas työntekijä Kari Pietilä on kipeänä. Porukkaa valuu sisään, ottaa kahvia ja voileipää. Yksi nukahtaa pää käsien välissä pöytää vasten. 

Helsingissä, Sörnäisten metroaseman kupeessa sijaitsee Vailla vakinaista asuntoa ry:n (Vva) pyörittämä Vertaistoiminnan ja vapaaehtoistyön keskus Vepa. Se on auki maanantaista perjantaihin kello 8–13.

Vepa toimii asunnottomien tukikohtana. Siellä on vessa, vertaistukea ja keskiviikkoisin saunapäivä. Ohjaajat auttavat muun muassa erilaisten hakemusten tekemisessä. Asunnoton saa Vepasta tarpeen tullen yksityisten lahjoittamia vaatteita ja ehjiä kenkiä. 

Viime jouluna ruoan tilaus- ja kotiinkuljetuspalvelu Wolt mahdollisti hankkeen, jossa ihmiset saivat ostaa kodittomalle aterian viidellä eurolla. Wolt lahjoitti saamansa rahat Vva:lle, ja näiden rahojen turvin Vepa pystyy ruokkimaan asunnottomia vuoden. Se tarjoaa päivittäisen aamupalan lisäksi lämpimän lounasruoan. 

Syöjiä on päivittäin noin 50–70, kävijöitä päivän aikana 80–100. 

Rähinöihin tehoaa yleensä uhkaus porttikiellosta.

– Kävijöiden määrä on kasvanut ja kasvanut. Yksi asia huolestuttaa eniten: nyt kuvioihin on tullut mukaan paljon nuoria tyttöjä, jotka ovat päihteissä jo heti aamusta alkaen, Faina Puustinen kertoo.

Lokakuussa Vepa muuttuu päivätoiminnan lisäksi yökeskus Kalkkersiksi, joka on avoinna kello 22.00–6.00. Sisälle mahtuu viisitoista ihmistä. Sääntö-Suomi käskee, ettei Kalkkersissa saa nukkua vaakatasossa, pöytää vasten voi torkkua istuallaan.

sunnottomille ei ole paikkaa, jossa voisi nukkua päiväsaikaan univelkojaan. Kaupungin julkisissa tiloissa loikoilua ei sallita.

– Jokainen tietää, miten pökkerössä on, jos joutuu pärjäämään yhden viikon vain kolmen tunnin yöunilla. Entä jos sitä kestää vuosikausia? 

– Asunnottomat nukkuvat välillä huonosti, välillä erittäin huonosti. Unet jäävät vähiin joka yö. Jos asuu kadulla, on pakko liikkua, ettei palellu, Faina sanoo.

– Olen hemmetin vihainen eriarvoisuudesta. Miksi meidän asiakkaillemme ei suoda mahdollisuutta nukkua katkeamatonta, rauhallista unta vaakatasossa. Sen pitäisi olla kaikkien ihmisten oikeus. 

Noususta on turha edes haaveilla. Faina kertoo, että mitä useamman yön viettää kadulla, sitä enemmän omat voimavarat heikkenevät. 

Synnyin Naistenklinikalla eli olen stadin kundeja. Vietin lapsuuden Santahaminassa sotilasalueella, isä työskenteli ylisähkönhoitajana konetehtaalla, joka paloi vuonna 1957. Kävin Ressussa keskikoulun. Se oli silloin poikakoulu, 800 jätkää ja kuri oli kova. Rehtori oli sodan käynyt mies. Sanoin kerran ”perkele” pesäpallo-ottelussa ja sain siitä kaksi tuntia jälki-istuntoa.

Lopetin lukion ensimmäiseen kevääseen. Isä sanoi, että mene valtiolle tai kaupungille töihin. Olin Kivelä-Hesperian sairaalassa vt. mekaanikkona. Kun myöhemmin sairastuin, sain sieltä eläkkeen. Olen ammatiltani laitosasentaja.

Vuonna 2005 menetin ammattiajokortin juopumuspidätysten takia. Poliisi pelasti hengen monta kertaa, kun vei lumihangesta putkaan.

Kun olin asunnoton, yövyin kolmisen vuotta Sahaajankadun ”parakissa”, ensisuojassa. Aamulla laitettiin kahdeksalta ulos, kolmelta pääsi takaisin. Pääskylänrinteen Päihdepalveluyksikkö Kurvissa oli sauna, sieltä sai myös vaatteita ja ruokaa. Pyörittiin niillä nurkilla kavereiden kanssa, polteltiin, otettiin viinaa.

Sain asioita järjestykseen. Asuin seitsemän vuotta Kotkankadun Huoltokodissa. Siellä ei saanut käyttää alkoholia. 16.6.2014 sain Y-säätiön ja Vva:n tuella kaksion Itä-Helsingistä. Isä kuoli 24.6. ja lähti hymyssä suin: ”Pojalla oli vihdoin asunto”. Joskus saatan sanoa kaverille, että voidaan mennä mun luo, ei sun tartte täällä sateessa olla.

Käyn edelleen viikoittain Vepassa, jos kotona ei ole ruokaa tai tupakat on loppu. Tai ruoka, rööki ja raha loppu. 

Olen poikamies, en uskalla ottaa naista, kun on niin vaikea luonne. Koskaan en löisi naista, mutta saan hepuleita.

Olen saanut kavereilta nuhteita, lähinnä alkoholin käytöstä. Että etkö sä nyt pääse jaloillesi millään? 

Kutsuvat jääkäriksi. Kävin aikanaan kranaatinheitinkomppanian Vekaranjärvellä. Kun mut haudataan, olen tuntematon sotilas. Meitä on kuusi lasta. Peruskoulun jälkeen pääsin ammattikouluun, Lahden maatalousoppilaitokseen, mutta jätin sen kesken. Oli näet yksi tyttö, ja sen entiseltä poikaystävältä mustasukkaisuutta, ja kähinää.

Milloin mulla oli viimeksi oma koti? Puoli vuotta sitten. Asuin veljen kanssa, mutta veli muutti isompaan asuntoon. Jouduin muuttamaan pois, koska en saanut vuokra-avustusta. Majailen tällä hetkellä ex-tyttöystävän luona.

Ai milläkö elän? Pyhällä hengellä. Vva:lla on Helsingin Vartiosaaressa virkistyspaikka, olen menossa sinne, mutta ensin täytyy kuulemma käydä viikon katkolla. Mun ei tarvitsisi, mutta se on kuulemma ehtona.

Olen tällä hetkellä korvaushoidossa, haen joka aamu Arabianrannan korvaushoitoyksiköstä Subutexia. Isosta A:sta olen pystynyt jonkin verran pysymään erossa. Bentsoista olen päässyt irti.

Y-säätiön kautta alkavat hommata mulle nyt asuntoa. Mulla on 19-vuotias tyttö, jolla on keskiarvo 9,8. Olen siitä tosi ylpeä. Me tavataan nähtävästi kuudentoista vuoden välein.

Viime yö oli lämmin. Nukuin Helsingin Alppipuistossa ja katselin, kun illalla oli liikkeellä satoja variksia. Sain Vepasta iltapalaksi voileipiä. Pari humalaista könysi kotiinsa puoli neljän aikaan yöllä, mutta kännykkä on aika rauhoittava asia silloin, kun ihmiset ovat kännissä. Etenkin nuoremmilla, parikymppisillä. Ne keskittyvät enimmäkseen siihen.

Joskus joku tulee kysymään tulta, kerran tultiin myymään yökolmelta savukalaa. Ja muistan, kun kerran Töölönlahdella aukaisin silmät ja huomasin tuijottavani hevosen kinttuja, ratsupoliiseja. Aika useasti ihmiset ajavat autolla ohi ja soittavat hätäkeskukseen, että maassa makaa ruumis. Poliisit tulevat sitten tarkistamaan. Poliisit suhtautuvat hyvin.

Yökahvila Kalkkersiin pääsee lämmittelemään, lämpö on talvisin se kaikista tärkein asia. Pakkasaikana lämmitellään kauppakeskuksissa, rautatieasemalla ja Kampin linja-autoasemalla.

Kerran kovassa pakkasessa olimme rautatieasemalla, kun vartija tuli paikalle. ”Seikkailu jatkuu”, se sanoi ja työnsi pyörätuolissa istuvan kaverinkin takaisin ulos pakkaseen.

Me toivomme sellaisia matalan kynnyksen paikkoja, joissa saisi päivisin myös nukkua. Asunnottomat ramppaa kaikki yöt, etenkin pakkasaikana, ja päivisin väsyttää. Kaupungissa on tyhjillään teollisuushalleja, eikö niihin voisi päästä talvisin? Niissä olisi vessojakin. 

Yhden joulun muistan hyvin. Nukuin taivasalla, autotallissa, jossa oli vain kaksi seinää. Katselin jouluaaton sitä hienoa tähtitaivasta. Viime jouluna olin ensin Hurstin joulujuhlassa ja sitten kirkkomajoituksessa. Tosin Hermannin pullakirkossa on vain romanialaisia.

Olen virolainen. Täällä Suomessa asuu ex-vaimoni ja kaksi tytärtä, tytöillä on Suomen kansalaisuus. Olen myös isoisä. Yksi lapsenlapsi on jo, toinen on tuloillaan. 

Olen kotoisin Tallinnasta ja toimin pitkään yksityisyrittäjänä. Minulla oli torikauppoja, mutta isot kauppaketjut tulivat päälle. Olen työskennellyt myös rakennuksilla sekä tehtaalla tuotannossa mestarina. Äiti oli insinööri, isä lähti, kun olin 11-vuotias. Isoäiti oli upea kokki, äiti teki herkkukakkuja.

Äiti sairastui, ja pidin hänestä huolen monta vuotta. Vuonna 2008 tuhannet virolaiset menettivät oikeuden asua vuokralla asunnoissaan. Kyse on asunnoista, jotka palautettiin ennen ensimmäisen neuvostomiehityskauden alkua omistaneille perheille.

Äiti kuoli, ja menetin siis myös kotini.

Asuin jonkin aikaa kaupungin asunnossa, mutta se oli levoton paikka. Tulin Suomeen, koska lapsetkin olivat täällä. 

Asustelen metsässä, Töölönlahdella, Arabianrannassa, mistä nyt suojaa löytyy. Vielä ei ole edes kylmä. Olin Siperiassa 19-vuotiaana kaksi vuotta varusmiespalveluksessa, sen jälkeen en ole pelännyt mitään.

Kannan muovikassissa kaiken. Takki, makuualusta, makuupussi, shampoo, partavaahto. Metsään ei voi jättää mitään, kun varastavat. Vaatteita saa, mutta minun kokoiselle on niitä vaikeaa löytää. Olen kiitollinen, että Vva osti uudet housut. 

En saa mitään toimeentulotukea Suomesta enkä myöskään Virosta. En siis elä täällä suomalaisten rahalla.

Tupakkaa en polta, viinaa en käytä enkä myöskään huumeita.

En tarvitse paljon. Minulle riittäisi pieni halpa huone, josta käsin voisin käydä töissä. Olen etsinyt työpaikkaa netistä ja löysin 2–3 paikkaa, joita aion yrittää. Olen ennen kaikkea myyntimies, olen aina ollut myyntimies. 

Olen laskenut, että huoneen vuokra olisi 400 euroa, sitten pitää jäädä rahaa seutulippuun ja kännykkään. Jos saisi palkkaa 1 500 euroa, sillä jo pärjäisi. Lidlistä saa 90 sentillä uunilenkkiä.

Olen syntynyt Helsingissä. Aloin käyttää päihteitä 9-vuotiaana, se ei ole mikään ylpeydenaihe. Äiti antoi lonkeroa, kutsui sitä greippimehuksi. Kaikkea muutakin ikävää tapahtui, joten 9-vuotiaana minut laitettiin laitokseen.

Olen nyt itsekin äiti. Poika asuu kummisedällään. Pojalla on asiat hyvin, se käy koulua ja pelaa fudista. Kummisetä pitää sen kaukana sekoiluista. Jos hörhöilen, en ota poikaan yhteyttä.

Joskus mietin, että olisihan asiat voineet mennä myös toisin. Jokainen tekee omat valintansa. Jouduin aikanaan kasvamaan aikuiseksi liian nuorena. 18-vuotiaana pääsin Lastensuojelun jälkihuollon tukiasuntoon, olin siellä pari vuotta. Sitten sain ensimmäisen vuokra-asunnon. Olen niitä myös menettänyt vuokravelkojen takia.

Vuosien aikana monikin ihminen on yrittänyt auttaa, jos vain olisin ottanut sen avun vastaan.

Kenenkään ei pitäisi jäädä kadulle, ei kenenkään. Olen kokenut sen, tiedän mitä se on. Olen nukkunut porraskäytävissä ja torkkunut rautatieasemalla – siellä kun ei nukuta – odottamassa aamun ensimmäistä paikallisjunaa, johon pääsisi hetkeksi nukkumaan. Mulle kävi tuuri, koska hyvä ystävä otti mut luokseen pimeästi asumaan. Kiitokseksi käytin sen koiraa ulkona.

Ärsyttää, ettei suomalaisia tueta  vuokraveloissa. Tällä hetkellä mulla ei ole edes ruokarahaa. Käyn Vepassa syömässä, että säästyy rahaa. Pitäisi ostaa puhelin. Ja löytää töitä. Kaikki fyysinen työ käy, paitsi Rakel Liekki. Siitä olen onnellinen, etten ole koskaan joutunut myymään itseäni. 

Ihmiset pitävät asunnottomia juoppoina, pohjasakkana. Ei me kaikki olla pahoja ihmisiä. Koko ajan täältä pohjalta yritetään nousta.

Antaisivat niitä töitä, mahdollisuuksia, aivan varmasti moni tarttuisi tilaisuuteen. Ei tietenkään kaikki. 

Olen työskennellyt kodinhoitajana, baari- ja yökerhotarjoilijana, varastoalalla, lähettinä. Olen opiskellut hotelli- ja suurtalousalaa, ravintola-alaa, sähköalaa, laboranttialaa. Jospa vain olisin osannut asettua paikalleni.

Tällä hetkellä mennään metadonin ehdoilla, enkä tiedä missä olisin ilman korvaushoitoa. Varmaan haudassa?

Olen nyt asunut vähän kauempana Helsingistä erään kunnan asunnossa kaksi vuotta. Mulla on tavallisia haaveita. Ajokortti, työpaikka. Kävisi töissä, kaupassa, kuntosalilla. Voisi elää niin kuin normaalit ihmiset, siis sitä ihan tavallista elämää. Hankkisi vaikka koiran. Mulla on paljon pieniä unelmia, mutta silti niin saavuttamattomia. 

Olen kotoisin Helsingistä, 70-luvulla tuli jengi­touhut tutuksi, pyörin stadissa. Mä olen työskennellyt myyjänä, ja vanhusten parissa.

Vuonna 2015 en jaksanut enää hoitaa omia asioitani. Viinan takia. Asuin sähköttä kahdeksan kuukautta ja ajattelin, että antaa mennä, katsotaan mitä tapahtuu. Mitä tapahtui? Kaikki lähti käsistä.

Olin asunnoton 12 päivää, mutta se riitti. Onnekseni pääsin päihdekuntoutukseen Tervalammelle. Suurin kiitos kuuluu Kalliolan setlementin Oskelakotiin, päihdehuollon kuntouttavaan asumispalveluyksikköön.

Olen nyt ollut ilman viinaa vuoden, 4 kuukautta ja 18 päivää. Sain oman tukiasunnon. Olen tällä hetkellä seitsemän viikon sairauslomalla. Pelaan jalkapalloa ja nyrkkeilen.

Joskus on näytettävä osaamistaan, ettei mun kimppuun käydä. En voi katsoa vaan vierestä. Jos on rahaa, saatan viedä kaverin mäkkiin ja ostaa sille kahden euron hampparin. Sillä jos en olisi ottanut aikanaan itseäni niskasta kiinni, olisin varmasti itsekin katuojassa.

Olen pohjoisesta kotoisin, ollut Helsingissä nyt neljä vuotta. Asun tällä hetkellä Pelastusarmeijan asuntolassa ja odotan sijoituspaikkaa, haluaisin lähteä lukemaan päihdetyöntekijäksi. Mulla olisi paljon annettavaa siitä aiheesta, ihan nuoresta lähtien.

Harrastin aktiivisesti urheilua 25-vuotiaaksi asti. Jalkapalloa, uintia, kickboxingia. Ensimmäiset huumekokeilut tein jo 12-vuotiaana. Pääsin isojen poikien porukkaan, ja piti näyttää, että pokka riittää mihin tahansa.

Käytin huumeita kymmenen vutta salaa ja urheilin samaan aikaan, kukaan ei edes huomannut.

Mulla on kolme lasta. 14-, 7- ja 6-vuotiaat. Se 14-vuotias on ihan huippu jalkapallossa. Tapaan lapsia aivan liian vähän tällä hetkellä. Yritän lasten äidin kanssa sopia asioita.

Kolme vuotta sitten tuli lopullinen niitti: nyt riitti. Mitta oli täynnä ihmisiä, huumeiden vetämistä, rikoksia, rahan hakemista. Lähdin katkolle, pääsin kuntoutukseen.

Retkahduksia tulee edelleen, se kuuluu narkomaanin elämään. Kun kolmisen vuotta sitten retkahdus kesti kolmesta päivästä viikkoon, nyt se on yksi kerta-annos ja kauhea morkkis. Tällä hetkellä olen siis korvaushoidossa, saan metadonia ja se on parantanut elämänlaatua. Kun saadaan annokset kohdalleen, pääsen irti myös oheiskäytöstä. 

Kun on asunnoton, sulta puuttuu ovi ja katto. Ei ole paikkaa säilyttää tavaroita, levätä, käydä syömässä ja pesulla. Ja jos on kylmä… niin sitten on kylmä.

Katuelämä on helvetin rankkaa. Koskaan ei tiedä, onko seuraavan yön joidenkin portaiden alle käpertyneenä, kaverin luona vai lehtiroskiksessa. Kaupungin yöpymispaikoissa varastetaan kamat. Multa lähti jalasta toinen crocsi, rahaa, lääkkeet, eilen vietiin puhelin. Sitä crocsia en ymmärrä.

Kadulla joutuu joskus ryöstetyksi, kun jotkut tulee laumana päälle. Muista asunnottomista tulee aikaa myöten tosi läheisiä. Ollaan kuin perhe. Katuelämä opettaa. Mun elämässä on ollut isoja nousuja ja isoja laskuja. Paljon hyviä hetkiä, mutta paljon myös niitä huonoja hetkiä.

Mulla ei ole sormenpäitä toisessa kädessä. Oli riita tyttöystävän kanssa, laitoin kännissä pillereitä suoraan suoneen ja ne meni valtimoon. Jotkut laittaa subutexia suoraan suoneen, siitä saattaa tulla sokeaksi. 

Haluan asiat kuntoon. Oman asunnon, opiskella, saada työpaikan. Jo kymmenen vuotta sitten tarjottiin korvaushoitoa ja olisi kai pitänyt ottaa se vastaan, mutta ehkä en vielä ollut silloin valmis.