Vartija heitti asunnottoman pihalle, koska säännöt käskevät

Kuljin muutama viikko sitten iltamyöhään Rautatientorin juna-aseman läpi ja huomasin tutun vartijan poistavan miestä, joka makoili aseman penkeillä. Minulle tilanne näytti siltä, että tämä taisi olla vailla yösijaa. Vartija oli vanha tuttuni ja kysyinkin häneltä, voisiko mies jäädä nukkumaan penkeille. Hänestä kun ei näyttänyt aiheutuvan harmia ja ulkona oli reilut 20 astetta pakkasta. Vartija pahoitteli asiaa ja vetosi sen olevan pakollista. Taustalla oli vartioille annettu ohjeistus.

Tapaus jäi kalvamaan. Minun on aina ollut vaikeaa ymmärtää, miksi julkisista tiloista heitetään haittaa aiheuttamattomia asunnottomia ja suojaa tarvitsevia ihmisiä ulos. Erityisesti se mietityttää juuri talvisilla pakkaskeleillä.

Rautatientorin tapaus toi mieleeni oman nuoruuteni hatka-ajat. Silloin lähdimme kotoa karkuun ja hakeuduimme juuri tällaisiin julkisiin tiloihin hengailemaan. Meidän silloin käyttämämme penkit on jo poistettu. Todennäköisesti juuri asunnottomien sekä sellaisten nuorien vuoksi, jollainen itsekin olin.

Meille julkiset tilat tarkoittivat tuohon aikaan hengailupaikan lisäksi myös turvapaikkaa. Saimme epävakaille ja hiljaisille hatkäkämpillemme vastapainoa julkisista tiloista ja niiden kiireisestä ihmisvilinästä. Julkisten tilojen tuntemattomat ihmiset toivat meille tunteen, että olemme osa yhteiskuntaa ja edes jonkinlaista yhteisöä. Ehkä se tunne liittyi minulla yksinäisyyteen, joka kumpusi elämän monien haasteellisten osa-alueiden syvyyksistä. Pienikin kontakti ihmisiin tarjosi jotain, mitä ihminen luonnostaan tarvitsee.

Samalla osana ihmisvilinää oleminen teki meistä näkymättömistä myös näkyviä.

Viime vuonna sain kunnian toimia Vailla vakinasta asuntoa ry:n kummina. Heidän kauttaan sain myös tutustua tarkemmin erääseen vähemmän kunnialliseen ilmiöön, joka on yleistymässä. Vihamieliseen arkkitehtuuriin.

Vihamielinen arkkitehtuuri on tietoista kaupunkisuunnittelua, jolla rajataan tiettyjä ihmisryhmiä ulos. Sellaisia, joiden koetaan käyttävän julkista tilaa väärin tai ”normaalista poikkeavalla tavalla”. Kuten nukkumalla, makoilemalla tai muulla häiritseväksi koetulla käyttäytymisellä.

Vihamielinen arkkitehtuuri toteutetaan lisäämällä penkkeihin poikkitankoja tai poistamalla penkkejä kokonaan. Sitä voidaan tehdä myös lisäämällä esteitä ja kaltereita rajoittamaan ihmisten kulkua tiettyihin paikkoihin. Vailla vakinasta asuntoa ry:n järjestösuunnittelija Vlada Petrosvkaja on kuvaillut, ettei este aina näytä rumalta – tai edes tahalliselta. Este voi olla kaunis kukkaistutus, joka on asetettu nurkkaan estämään nurkalta suojaa hakevien tilankäyttöä. Surullisinta vihamielisessä arkkitehtuurissa on, että se sulkee julkisen tilan ulkopuolelle nimenomaan yhteiskunnan kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Heidät, joilla ei ole välttämättä enää muuta paikkaa olla.

Rautatientorin tapaus on osa laajempaa yhdenvertaisuuteen osuvaa yhteiskunnallista ongelmaa. Se liittyy kysymykseen siitä, keiden ehdoilla julkista tilaa luodaan, ketkä tiloja suunnittelevat, keiden ääni jää kuulumatta ja ketkä rajataan julkisen tilan ulkopuolelle.

Julkinen tila on meidän kaikkien yhteistä tilaa. Sen luomisessa on otettava huomioon niin vanhukset, raskaana olevat, nuoret, asunnottomat, kuin ennen kaikkea myös ne, joilla ei ole taloudellista mahdollisuutta mennä muualle suojaan tai ihmiskontakteja hakemaan. Julkiset penkit ja istumapaikat vähentyvät vuosi vuodelta. Niiden tilalle rakennetaan vähävaraisille liian kalliita ravintoloita ja kahviloita.

Asunnottomuus ei toki ratkea sillä, että julkisen tilat muutetaan yhteisiksi asuntoloiksi. En kuitenkaan näe ratkaisuna myöskään sitä, että jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevilta ihmisiltä viedään viimeinenkin oljenkorsi suojautua pakkaselta ja yksinäisyydeltä. Silloin, kun ihmiset eivät aiheuta suojan haullaan häiriötä tai turvattomuutta, on mielestäni epäinhimillistä poistaa heitä julkisista tiloista vain siksi, että heidän yhteiskunnallinen asemansa on heikko. Julkinen tila on julkinen – nimensä mukaisesti.