Image

Astrid Lindgrenin usko lapsiin on liikuttavaa, kirjoittaa Juha Itkonen.

Astrid Lindgrenin usko lapsiin on liikuttavaa, kirjoittaa Juha Itkonen.

Kolumni | Astrid Lindgrenin usko lapsiin liikutti Juha Itkosta.
Teksti Juha Itkonen
Mainos

On vaikea kuvitella omaa elämäänsä ilman Astrid Lindgreniä – niin kiinteästi hänen kirjansa ovat vaikuttaneet maailmankuvani ja tunne-elämäni muotoutumiseen. Ensin enimmäkseen hauskat hahmot, Eemeli ja Peppi. Sitten Veljeni, Leijonamieli, niin kaunis ja surullinen. Ronja, ryövärintyttären rakkaustarina, tietysti, ja Saariston lasten ihana idylli, joka sekin sisälsi pienet järisyttävät draamansa. Muistan ikuisesti, miten Pampulan viatonta Laivuri-koiraa syytettiin lampaiden raatelemisesta ja vietiin jo lopetettavaksi. Uhkaavan vääryyden kokemus oli liki sietämätön.

Saattaa olla, että omakin poikani muistaa tämän vielä aikamiehenä. Äitini ja isänikin muistivat Pepin jo omasta lapsuudestaan. On kuin Astrid Lindgren olisi ollut keskuudessamme aina ja olisi myös tulevaisuudessa, miksei olisi: vanhemmathan lukevat lapsilleen kirjoja, jotka heitä itseään lapsina ovat koskettaneet.

Siihen nähden, miten tärkeä Astrid Lindgren on minulle ollut, tiedän hänestä hämmästyttävän vähän. Vielä runsas vuosi sitten minulla ei ollut aavistustakaan esimerkiksi siitä, että hän synnytti parikymppisenä aviottoman pojan, joka vietti ensimmäiset vuotensa sijaisäidin hoidossa. Jo aiemmin tiedossa ollut asia nousi uudestaan esille Jens Andersenin uuden Lindgren-elämäkerran ilmestyessä Ruotsissa ja Tankassa. Tanskalainen Andersen omistaa nuoren Astridin selviytymistarinalle hyvinkin neljänneksen koko 400-sivuisesta kirjastaan.

Aineksia siinä toki onkin, sekä päähenkilön sisäisessä kamppailussa että tapahtumien käänteissä. Lapsen isä on Astridia 30 vuotta vanhempi, Vimmerbyn kylän mahtimiehiä. Hänen käynnissä olevan avioeroprosessinsa takia Astrid joutuu synnyttämään Lasse-vauvansa yksin Kööpenhaminassa. Reinhold Blomberg kyllä rakastaa nuorikkoaan, veisi hänet mielellään aikanaan vihillekin, mutta Astrid palaa mieluummin konttoristin töihinsä Tukholmaan ja jättää poikansa naapurimaahan odottamaan asioiden järjestymistä. Siksi äidin jatkuva ikävä ja kalvava syyllisyys; siksi kaikki Astrid Lindgrenin kirjojen yksinäiset, hylätyt poikalapset. Yksilöpsykologinen selitys on vähän liiankin houkutteleva.

Tarina kuitenkin jatkuu, ja millainen tarina se onkaan! Astrid saa Lassen luokseen, löytää hyväluontoisen miehen ja saa toivotun tyttären. Keksii toisen maailmansodan melskeissä Pepin ja nousee kansainväliseen maineeseen. Mies hänen viereltään kuolee nuorena, suru kulkee muutenkin kintereillä, mutta Astrid vain ahertaa, kirjoittaa kaikki ne ikuisesti minunkin mieleeni tatuoidut kirjansa ja kohoaa asemaan, jossa voi pitää vaikutusvaltaisia puheita maailmanrauhan puolesta ja pojitella Ruotsin nuoria pääministereitä.

Heikompi ihminen voisi ylpistyä, mutta Astridin horjumaton maalaisjärki pitää jalat maassa. ”Mehän olemme kaikki yhtä, ja olemme olleet pieniä söpöjä lapsia, jotka kasvoivat aikuisiksi ja joiden pitää kuolla”, hän toteaa haastattelijalle 82-vuotiaana. ”Mitä merkitystä silloin on sillä, jos on tullut käännetyksi 50 kielelle?”

Andersen on Kokenut elämäkerturi ja todennäköisesti tajunnut, että Astrid on lukijalle valmiiksi läheinen. Hänhän nimittäin on, kirjojensa kautta; lukiessani hänen elämästään ajatuksissani ovat koko ajan hänen luomansa kuvitteelliset maailmat ja niiden limittyminen omiin muistoihini. On mielenkiintoista lukea, millaisessa henkilökohtaisessa elämäntilanteessa kirjat ovat syntyneet.

Huojentavaa on sekin, että Lindgreniä voi lukemansa perusteella ihailla myös ihmisenä. Asiat säntillisesti hoitava nainen, jolla on uskomattoman rikas mielikuvitus. Raskasmielinen ja kaiken turhuudesta tietoinen, mutta myös ilonpitoon kykenevä, lasten ja heidän leikkiensä väsymätön puolestapuhuja.

Jos Lindgrenin usko maailmaan välillä horjuikin, lapsiin ei milloinkaan. Lapsissa on tulevaisuus, parempi maailma, hän ajatteli, ja saattoi näin ajatellessaan sivuuttaa sen tosiasian, että maailman asioista päättäessään lapset eivät ole enää lapsia vaan aikuisia. Silti: hän uskoi. Se tekee vaikutuksen, saa minut katsomaan omiakin lapsiani hetken tavallista hellemmin. ■

Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä, Jens andersen, WSOY

Julkaistu: 2.3.2016