Puuhastelu pitää Asko Sarkolan, 80, kiinni elämässä: ”Kun kuolema taputtaa olkapäälle, pitää todeta, että sori, minulla on homma kesken”

1. Huolehdi pienistä haavoista

”Vuonna 1909 syntynyt äitini Elsa oli viisas nainen. Hän sanoi aikoinaan, että elämässä ei pidä halveksua pieniä haavoja ja vanhoja ystäviä. Tämä on symbolisesti erittäin hyvä ohjenuora. Jos pienistä haavoista ja elämän takaiskuista ei huolehdi, voi sisään hyökätä isompi pöpö. Myönnän, etten ole aina huolehtinut pienistä haavoista. Ne ovat äityneet joskus pahemmiksi.

Näin tapahtui 1980-luvun alussa, kun mieltäni painoivat johtajan vastuu Lilla Teaternin taloudesta ja ero ensimmäisestä avioliitostani. Samaan aikaan tein vaativan roolin Vahtimestari Nikitan teatteri -näytelmässä. Tilanne johti syvään masennukseen, jonka sain selvitettyä lopulta terapiassa.

Läheisistä ystävistäni olen yrittänyt pitää huolta. Ystävystyimme Göran Huldinin kanssa 7-vuotiaina ja tapaamme yhä joka viikko. Elämän mittainen ystävyys kantaa läpi elämänkaaren. Siinä ei tarvitse näytellä ja ottaa esille sunnuntaiminää! Saa olla juuri se ihminen, joka on. Tärkeitä ystäviä ovat myös näyttelijäkollegani Esko Roine ja Tom Wentzel sekä Jorma Bergholm, pitkäaikainen työkumppanini Helsingin kaupunginteatterista.”

2. Omista lapsista ei erota

”Minulla on kuusi lasta ja kuusi lastenlasta. He ovat elämäni rikkaus. Rakkaus omiin lapsiin on siinä mielessä helppoa, että se on epäitsekästä. Siihen ei sisälly samaa vaatimusta kuin parisuhteeseen.

Olen saanut elämässäni paljon rakkautta enkä voi lähteä itkemään sen puutetta tai yksinäisyyttä. Olisi äärimmäisen tyhmää ja itsekeskeistä vaatia tässä iässä lisää rakkautta. Minun tehtäväni on nyt ymmärtää tolkku. Jos en ymmärtäisi, olisivat pullat huonosti uunissa!

Täytin syyskuun alussa kahdeksankymmentä vuotta. Elämäntilanteeni on iän puolesta jo sellainen, etten ole saajan asemassa. Voin osoittaa rakkauttani jälkeläisilleni ja muille läheisille ihmisille. Huoli lapsista kuuluu vanhemman rooliin. Emme koskaan eroa lapsistamme, vaikka vanhemmat eroaisivat. Allekirjoitan ajatuksen siitä, että lapset ovat meidän uskontomme.”

3. Vakava aika kaipaa naurua

Paasasin kerran pojalleni Sampolle, että kun olin sinun iässäsi… ja sain heti vastapallon. Hän totesi rauhallisesti, että isä, sinä et ole koskaan ollut minun iässäni. Se on aivan totta, koska aikakausi on eri. Nuorten haasteet ovat erilaisia kuin minun ikäpolvellani.

Pidin alkusyksystä Taideyliopistossa lehtori Jukka von Boehmin kanssa jo toista kertaa kurssin huumorista ja oivalsin, miten nuoret opiskelijat ovat ihan nuorisoeliittiä. He ovat etunojassa kohti tulevaa ja rakentavat Suomea. He analysoivat innoissaan huumorin erilaisia keinoja. Jo antiikin kreikkalaiset luokittelivat huumorin eri osa-alueita, joihon kuuluvat muun muassa naurun synnyttämä helpotus, piilotettu aggressio ja koomisuus, joka syntyy jostakin poikkeavasta.

Perin huumorintajuni äidiltäni Elsalta ja varmasti myös isältäni Rikulta. Huumori on ollut olennainen osa työtäni näyttelijänä. Sitä on jopa tragedioissa. Huumori on vapauttava voima, ja vakava aika tarvitsee naurua. Sain silti jo pikkupoikana muistutuksen, että muiden matkiminen ei ole aina sopivaa. Kun matkin Bulevardilla koiraa ulkoiluttavaa ontuvaa miestä, hän usutti koiran kimppuuni. Äiti sitten opetti, että niin käy, jos ivaa toisen vaivaa. Olen silti aina kiinnittänyt huomiota ihmisten koomisiin ominaisuuksiin.”

4 Aina pitää puuhastella

”Koska olen tilastoihminen, tiedän, että olen elänyt jo yli suomalaisten miesten elinajan odotteen. Olen siis tavallaan jatkoajalla, ja ikääntyminen merkitsee elämän loppumista jossain vaiheessa.

Kun kuolema tulee ja taputtaa vasemmalle olkapäälle, pitää todeta, että sori, minulla on vielä homma kesken. Pitää siis olla hieman nöyrä ja puuhastella.

Minulle puuhastelu merkitsee jatkuvaa lukemista, elokuvien katsomista ja uutisten seuraamista. Koska asun hissittömän talon ylimmässä kerroksessa, tulee joka päivä kuljettua portaita ylös ja alas. Kotona poljen välillä kuntopyörää, kun katson televisiota.

En ole kaivannut näyttämölle, vaikka meillä on joitakin suunnitelmia Esko Roineen kanssa. Omaa persoonaa ja tulevia aikoja ei pidä kuitenkaan miettiä liikaa. Muistan, mitä Jouko Turkka sanoi minulle kerran. Hän oli silloin Teatterikorkeakoulun rehtori, ja minulla oli professuuri ruotsinkielisellä puolella. Turkka totesi, ettei näyttelijöillä ole suurempaa kiimaa kuin julkisuuden kiima. Sitä valoheittimien alle johtavaa kiimaa minulla ei enää ole.”