Kerran naapuri pelasti sarjahukuttaja Pekka Seppäsen neljä ryyppykaveria kylmästä järvestä. Pelastetut kertoivat poliisille ja ambulanssihoitajalle Seppäsen yrittäneen tappaa. Se tapaus olisi voinut edetä esitutkintaan, mutta ei.
Seppästä kuullut poliisi muisteli myöhemmin todenneensa, että kontiolahtelainen hukuttaja olikin asiallinen kaveri. Seppänen oli nimittäin vähemmän humalassa kuin muut.
Elina Järvisen ja Aurora Rämön Suomen Kuvalehteen (11/2017) kirjoittama erinomainen sarjahukuttajajuttu Isäntä on tarina rappioalkoholistin olemattomasta oikeusturvasta. Itä-Suomen poliisi vaikuttaa tienneen Seppäsen tilalla tapahtuneista raiskauksista, parituksesta ja pahoinpitelyistä hyytävän paljon.
Seppänen hallitsi uhrejaan viinalla ja pelolla. Poliisin hallitsemiseen näyttää riittäneen yksinkertaisempi keino: hän oli porukan ainoa asiallinen kaveri.
Iltapäivälehtien ja sosiaalisen median levittämät moraalitarinat opettavat meille, että elämme huonossa ajassa, jossa kukaan ei pysähdy auttamaan hädänalaista kadulla.
Itsekin olen ajatellut, että kannamme kollektiivista vastuuta deekikselle pudonneiden ihmisten perusoikeuksien polkemisesta. Emme osaa, jaksa tai halua katsella niin syviin varjoihin.
Yhteinen syyllisyys on kuitenkin laiska selitys. Jos me kaikki olemme tasaisesti syypäitä rappioalkoholistien oikeusturvan tilaan, silloin kukaan ei erityisesti ole vastuussa siitä.
Vaikka viranomaisten pitäisi olla.
Sitä esimerkiksi luulisi, että kun ihminen yllättäen kuolee poliisin hoteissa, tapahtunut päätyisi osaksi tilastoa, jota joku tarkalla silmällä valvoo.
Putkakuolemia on kuitenkin tutkittu lähimenneisyydessä vain yhden, aukkoiseen aineistoon perustuvan gradun verran. Annika Tikkasen Putkakuolemat Suomessa (2015) paljastaa, että useimmat putkiin kuolleet olisivat kuuluneet selviämisasemalle tai hoitoon. Heidät on löydetty julkiselta paikalta vahvassa humalatilassa ja viety putkaan vastoin lain suositusta. He eivät ole olleet häiriöksi tai aggressiivisia, ja osa heistä on tiedetty sairaiksi. Jossain vaiheessa yötä hengen on vienyt myrkytystila, sairaskohtaus tai päävamma.
Tikkanen tutki 55 putkakuolemaa, ja 33 tapauksessa poliisi ei ollut kirjannut raporttiin minkäänlaista kuolinsyytä. Emme saa tietää noiden kuolemien syistä käytännössä mitään. Sen pitäisi olla skandaali.
Kun juopolla on hätä, tavallisen ohikulkijan moraali on mainettaan korkeampi. Kaupunkilainen perimätieto esimerkiksi kertoo, ettei hätäkeskuspäivystäjälle sovi mainita, jos kadulle tuupertunut ihminen haisee viinalta. Tapa perustuu epäilykseen siitä, ettei hätäkeskus lähetä juopolle apua. Valkoisella valheella halutaan ostaa tuntemattomalle surkeat pari minuuttia tasa-arvoista kohtelua.
Tikkasen putkakuolemagradun tapauskertomukset näyttävät vahvistavan ilmiön olemassaolon: sivulliset yrittävät auttaa, mutta poliisin vanha tuttu ei pääse hoitoon, vaikka olisi päävamma ja neljä promillea.
Myös stereotypia omaistensa hylkäämistä ja siksi suojattomista rapajuopoista on väärä. Suomi on täynnä alkoholistien ja narkomaanien lojaaleja omaisia. He omistavat elämänsä epätoivoisille pelastusoperaatioille, jotka usein epäonnistuvat.
Kontiolahden sarjahukuttajan toimintaa puitiin Suomi24:ssä vuosikaudet. Pekka Seppäsestä tehtiin toistuvasti ilmoituksia poliisille. Yhden hukkuneen omaiset kertoivat Suomen Kuvalehdelle käyneensä Kontiolahden poliisiasemalla toistakymmentä kertaa todistelemassa, ettei veneturma ollut onnettomuus.
Turhaan, sillä poliisi uskoi jälleen Seppästä.
Kahdeksan kuolemaa tuskin olisi jäänyt selvittämättä, jos uhrit olisivat olleet raittiimpaa väkeä.
Ja kun kokonaisella ihmisryhmällä ei ole edes viranomaisten silmissä kummoista oikeusturvaa, jostain löytyy joku käyttämään tilannetta hyväkseen – joku Pekka Seppäsen kaltainen. Asiallinen kaveri. ■
