Arsenal on matkalla mestaruuteen, Tottenham kadotukseen – Pohjois-Lontoossa pelaavat toistensa vastakohdat

Emiratesin kupeessa kipinöi viime vuosikymmenen lopulla. Arsenalin ympärille oli muodostunut räjähdysherkkä ilmapiiri managerilegenda Arsène Wengerin (1996–2018) viimeisinä vuosina. Uusi päävalmentaja Unai Emery ei ollut onnistunut murtautumaan eripuraisen yhteisön sydämiin.

Seurajohto erotti Emeryn marraskuussa 2019 vain vajaan puolentoista vuoden ajanjakson jälkeen. Uudeksi päävalmentajaksi nimettiin myöhemmin managerin tittelin itselleen ottanut Mikel Arteta.

Ratkaisu vaikutti käsittämättömältä, ja ihmettelin sitä itsekin useaan otteeseen. Arteta käveli riitaisan suurseuran johtohahmoksi ilman päivääkään päävalmentajakokemusta. Takana oli toki kolme ja puoli kautta Josep Guardiolan apuvalmentajana Manchester Cityssä.

Samaan aikaan Pohjois-Lontoon liljanvalkoisella puolella oli päättynyt Mauricio Pochettinon ajanjakso.

Tottenham Hotspur oli näyttänyt Pochettinon aikana löytäneen vihdoin pitkäjänteisen suunnan kentällä ja nousseen Pohjois-Lontoon itseoikeutetuksi valtiaaksi. Joukkue oli sijoittunut kolme kautta putkeen Arsenalin yläpuolelle Valioliigassa.

Kun uusi uljas Tottenham Hotspur Stadium oli avattu vihdoin keväällä 2019 käyttöön, liljanvalkoisten seurayhteisö eli harvinaislaatuisesti voimiensa tunnossa.

Kävin itse huhtikuussa 2019 Tottenhamin ja Manchester Cityn välisessä Mestarien liigan puolivälieräparin ensimmäisessä osaottelussa uudella stadionilla. Muistan kannattajien euforiset ilmeet ja sanat ennen peliä ja voitonhuumassa sen jälkeen.

He hekumoivat ajatuksella siitä, miten Arsenalin ja Chelsean kannattajat saisivat seurata kateudesta vihreinä Tottenhamin marssia Englannin ja koko Euroopan valtiaaksi.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, pohjoislontoolainen todellisuus näyttää hyvin erilaiselta kuin tuolloin Tottenhamin kannattajat stadionhuumassa maalailivat.

Kun Arsenal murskasi Tottenhamin maalein 4–1 legendaarisessa Pohjois-Lontoon derbyssä, vastakkain oli paitsi kaksi toisiaan inhoavaa seurayhteisöä, myös toistensa täydet vastakohdat toimintakulttuureissa.

Arsenalille on Artetan kuusi vuotta kestäneellä aikakaudella naureskeltu pokaalittomuudesta, mutta tapa rakentaa joukkuetta nykypisteeseen on ollut kunnioitettava. Arteta on kehittynyt vuosien varrella valmentajana, mutta hän on tehnyt hyvää työtä myös seurakulttuurisissa asioissa.

Hänen aikanaan sivuun on heitetty tylysti isoja nimiä, jopa jonkin asteen legendoja, Pierre-Emerick Aubameyangin ja Mesut Özilin johdolla. He olivat kasvaneet joukkueelle rasitteiksi paitsi palkkalapuiltaan, myös pelaajapersooniltaan.

Arteta on onnistunut eheyttämään kannattajakunnan yhtenäiseksi. Valtavalla Emiratesilla ihmismassa oli vielä vuosikymmenen lopulla jakautunut leireihin – osa Wengerin puolesta ja osa vastaan, osa Aubameyangin tai Özilin puolesta ja osa vastaan. Leirejä oli samojen asioiden tiimoilta tiettävästi myös pukukopissa.

Arteta hallitsi rauhallisella olemuksellaan mediaesiintymiset ja puhutteli seurayhteisöä oikeilla sananparsilla. Pelaajaurasta Arsenalissa oli tässä mielessä hyötyä. Hän tiesi ympäristön ja kuohunnat sen ympärillä.

Puheet arvoista ja kulttuurista muuttuivat teoiksi tiukoillakin hetkillä – esimerkiksi silloin, kun joukkueen yhteisiä sääntöjä rikkoneesta Aubameyangista tai pelievoluution jalkoihin jääneestä Özilistä oli aika päästää irti.

Arteta halusi lehtereille myös hymnin, joka yhdistäisi kannattajia ennen ottelun alkua – hieman samaan tapaan kuin You’ll Never Walk Alone tekee Anfieldilla. Joukkueen kannattajan, paikallisen Louis Dunfordin tekemän kappaleen The Angel (North London Forever) laulaminen on iskostunut nopeasti osaksi pelipäivän kulttuuria Emiratesilla.

Pelikulttuurisesti Artetan Arsenalissa voi nykypäivänä nähdä kaikuja monelta eri aikakaudelta. Hyökkäyspeli on parhaimmillaan näyttävää kuin Wengerin aikana. Pohjois-Lontoon derbyssä hattutempun mättänyt Eberechi Eze, seuran akatemiassa lapsena jalkapallon aloittanut lontoolaismies, on kasvamassa kovaa vauhtia uudeksi rakastetuksi taituriksi.

Hale Endin akatemian hautomosta joitain omia kasvatteja on kasvatettu vuosien varrella isoihin rooleihin ykköstähti Bukayo Sakan johdolla. Ethan Nwaneri ja teinisensaatio Max Dowman kulkevat nyt hänen jalanjäljillään.

Jalkapallomaailman vahvimmasta puolustuskoneistosta huokuu 1990-luvulta tuttu kannatuslaulu Boring, boring Arsenal – vaikka joukkueen pelaaminen onkin, toki makumieltymyksistä riippuen, pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin tylsää.Boring, boring Arsenal tuli tutuksi George Grahamin (1986–1995) valmennusaikakaudella.

Hänen aikanaan Arsenal oli tunnettu äärimmäisen vahvasti puolustavana joukkueena. Arteta valmennustiimeineen on tietyllä tapaa ottanut pelaamiseen parhaita ominaisuuksia kahden suuren menestysmanagerin, Grahamin ja Wengerin joukkueista.Joukkuetta on rakennettu pala kerrallaan, kärsivällisesti ja loogisesti. Se on harvinaista nykyjalkapallomaailmassa etenkin ehdottomalla huipputasolla.

Rahaa on toki palanut, mutta sitä on palanut myös Chelsean ja Manchester Unitedin kaltaisissa päämäärättömästi toimintaansa pitkään rakentaneissa seuroissa. Kysymys ei ole rahan määrästä, vaan siitä, miten rahaa osataan käyttää.

Arsenalissa totaaliset hutihankinnat ovat olleet harvassa, koska Artetan pestinsä alkuvaiheessa väsymykseen asti toistelema pelillinen prosessi ja toisaalta tarve ovat määränneet pelaajaostoksia.

Siinä missä esimerkiksi sinänsä hyvin johdettu Liverpool näytti kesällä sortuvan poikkeuksellisesti sokeaan ostokiimaan, Arsenalissa on hankittu isolla rahalla pelaajia tarvittaviin aukkoihin.Entinen urheilujohtaja, marraskuussa 2024 Nottingham Forestiin siirtynyt Edu Gaspar, ja muu seurajohto ovat osoittaneet tuloksellisesti tiukkoina hetkinä omaa suuruuttaan. Artetan Arsenal sijoittui kaudella 2020–21 kahdeksanneksi ja 2021–22 viidenneksi.

Monessa heikomman itsetunnon organisaatiossa manageri olisi saanut potkut. Arsenal tiesi, mitä se on ja mihin se on matkalla.

Tiedä sitten, olisiko johtoportaan silmissä saattanut siltikään vilahtaa mielikuvia tällaisesta marraskuusta 2025, jolloin Arsenal olisi Pohjois-Lontoon ylivoimainen ykkönen ja taistelisi vahvalla materiaalilla neljästä eri pokaalista.

Jos Arsenalissa päätökset ovat seuranneet logiikkaa, joka johtaa todennäköisesti jo tällä kaudella mestaruuteen, Pohjois-Lontoon toinen jättiläinen on sen täysi vastakohta.

Tottenham on ajautunut Pochettinon yllättävän seesteisen aikakauden (2014–2019) jälkeen samaan kaoottiseen kierteeseen, jossa se on ollut läpi 2000-luvun.

Itse aikanaan nimesin dilemman Tottenhamin ympärillä identiteetin ja voittamisen ristiriidaksi.

Tämä ristiriita on ohjannut kaikessa epäloogisuudessaan Tottenhamin toimintaa kuluvalla vuosituhannella. Tottenhamin kannattajat tapaavat puhua hyökkäävän jalkapallon identiteetistä mutta ovat samalla persoja pokaaleille. Ennen viime kevään Eurooppa-liigan mestaruutta Tottenham oli voittanut edellisen pokaalinsa liigacupin muodossa keväällä 2008.

Se on aiheuttanut jatkuvaa nurinaa ensin vanhan White Hart Lanen ja sittemmin nykyisen uutuuttaan hohkavan Tottenham Hotspur Stadiumin lehtereillä. Kun puheenjohtajana toimi helmikuusta 2001 kuluvan vuoden syyskuuhun asti Daniel Levy, yhtälö on ollut hankala.

Levy oli piinkova ammattilainen bisnespuolella, mutta hän johti puheenjohtajana heikosti urheilupuolta. Pochettinon jälkeen penkin päässä kävi Jose Mourinhon ja Antonio Conten kaltaisia pokaalitakuina pidettyjä nimiä, jotka peluuttivat inhorealistista jalkapalloa. Kun pokaaleja ei tullut, nurina lehtereillä alkoi.

Levyn johtaman urheilupuolen toiminnassa ainoa logiikka on ollut päävalmentajan vaihtaminen silloin, kun ilmapiiri kotipeleissä käy nihkeäksi. Levyn korvat eivät kuunnelleet urheilullisia neuvoja mutta havaitsivat nurinan katsomosta.

Mourinhon, Nuno Espirito Santon ja Conten puolustuskoneistojen jälkeen Levy veti kanin hatustaan ja palkkasi päävalmentajaksi äärihyökkäävästä ja -prässäävästä jalkapallosta tunnetun Ange Postecogloun. Kannattajat rakastivat ja lauloivat hyökkäävän identiteetin palauttaneelle australialaiselle, kunnes tulokset kääntyivät vastaan.

Identiteetin ja voittamisten ristiriita maksimoitui viime keväänä, kun Tottenhamin pitkä pokaaliton jakso päättyi äärimmäisen inhorealistisella pelitavalla Eurooppa-liigan finaalissa. Postecoglou oli ensin tuonut kannattajien vaatiman identiteetin ja sitten identiteetin vastaisella tavalla heidän vaatimansa pokaalin. Silti hän sai lähteä kesällä erotettuna miehenä takavasemmalta ulos ilman sen suurempia fanfaareja.

Frankin alaisuudessa Tottenham on hypännyt taas toiseen ääripäähän. Kun joukkue puolusti Arsenalin vieraana viiden pelaajan alakerralla ja kahdella defensiivisellä keskikenttäpelaajalla ilman minkäänlaista järkevää hyökkäyspelisapluunaa, oli helppo nähdä historian taas toistavan itseään.

Nurina lehtereillä on jo alkanut. Missä on hyökkäävän jalkapallon identiteetti, moni Tottenhamin kannattaja kysyy, ja unohtaa viime kauden karmeat tulokset Postecogloun harakiri-pelitavalla.

Frankilla ei ole samanlaista selkänojaa kuin Artetalla. Sytytyslanka on ohut, sillä minkäänlaista urheilullista jatkumoa toiminnassa ei ole. Jokainen prosessi on päävalmentajavetoinen ja pelaajia hankitaan kulloisenkin lopulta lyhyeksi jäävän päävalmentajapestin tarpeiden mukaan.

Se antaa kaksi mahdollisuutta: tee heti tulosta tai uppoa. Vaikka Levy on jättänyt paikkansa puheenjohtajana, hänen henkensä elää vielä pitkään toimintakulttuurissa. Ei olisi ihme, vaikka Frankin tilalla olisi kauden päättyessä jokin täysin eri pelillistä koulukuntaa edustava päävalmentaja.

Pohjois-Lontoo on palannut viimeisen muutaman vuoden aikana takaisin punavalkoiseksi. Vielä vuosina 2016–2022 Tottenham sijoittui kuudella peräkkäisellä kaudella Arsenalin yläpuolelle Valioliigan sarjataulukossa.

Tottenham hyödynsi hetken päävalmentajavetoisen seesteisen ajanjaksonsa, kun Arsenal etsi suuntaansa seurana. Mistään pidempijänteisestä vallanvaihdoksesta ei sitten kuitenkaan ollut kyse.

Arsenalin kannattajat ovat päässeet taas viime vuosina viettämään heidän omintakeiseen kulttuuriinsa liittyvää epävirallista juhlapyhää – St. Totteringham’s Daytä, jolloin matemaattisesti varmistuu joukkueen sijoittuminen Tottenhamin yläpuolelle sarjataulukossa.

Sunnuntaisen derbyn perusteella sitä ei tarvitse odottaa tänä vuonna kovin pitkälle kevääseen.

Pohjois-Lontoossa elää kaksi täysin erilaista todellisuutta, joista itsetuntoinen Arsenal on matkalla mestaruuksiin ja ikuista identiteettikriisiä poteva Tottenham kadotukseen.