Apu

Ars finito

Ars finito

Apurahoitusta alas, valtionosuuksia leikkuriin. Edessä on pudotuspeliä ja valintoja. Pelastaako edes julkisten tilojen hyvinvointitaide enää kuvataiteilijoita?
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Johanna Kinnari
Mainos

Onko kanto taidetta? Vuonna 1963 Ateneumin taidemuseossa käytiin keskustelua taiteen rajoista, esittävyydestä ja siitä, mitä materiaaleja voi käyttää. Voiko juuripuuveistos olla taidetta, kysyi ihminen toiselta.

52 vuotta myöhemmin Invalidisäätiön ylläpitämän Ortonin kuntoutussairaalan käytävillä on raukea tunnelma. Kyseessä on Suomen ainoa taidemuseo-galleria, jolla on myös lääketieteelliset oikeudet elää viikonloppua. Lääkäreitä, potilaita ja omaisia kulkee käytävillä ja ohittaa huipputeoksia. Joku pysähtyy, vilkaisee, tokaisee kaverilleen jotain, jatkaa matkaa.

 Teos on Kain Tapperin reliefi. Tapper (1930–2004) oli kuvataiteen suuri pelkistäjä, joka loi hevonkalloja tukkipuusta ja veisti luontosuhteemme puukuutioksi. Jälki on piilukirveentarkkaa, muoto riisuttua kuin kelo syystunturissa. Nuoruuden uitto- ja metsätyömiehenä imettyä hiljaista muotoa. 

Saman Kain Tapperin puuveistokset olivat 52 vuotta sitten väittelyn kohteena Ateneumin paneelikeskustelussa. Kukaan ei osannut silloin ajatella, että vuonna 2015 miehen elämäntyö on tallennettuna helsinkiläisen kuntoutussairaalan käytäville. Terveyttä hakevan kansan katsottavaksi ja koettavaksi, hyvinvointia luomaan, antamaan ajatuksia, koristamaan, hoitamaan.

52 vuotta sitten ei osattu ajatella sitäkään, että vuonna 2015 Suomessa eletään hyvinvointivaltiossa, jonka  perusteisiin kuuluu myös valtiollinen ja kunnallinen taide- ja kulttuuripolitiikka. Ja taiteen valtionosuus- ja apurahajärjestelmä, joka on vuosikymmenten aikana muokkautunut nykymuotoon. 

1970-luvulla alkanut valtiollisen ja kunnallisen kulttuuripolitiikan kausi on tuottanut kulttuurilaitoksia, alueorganisaatioita, kansallismuseon, maakuntateattereita, taiteilijaseuroja, kansallisoopperan, taidekouluja ja -korkeakouluja, viranomais- ja intressitahoja – sekä apurahassa kiinni olevia taiteilijoita. 

Taide on muurattu hyvinvointivaltion sokkeliin. 

Kuvataiteilijasta on samaan aikaan tullut opintieltä valmistuva, suuren työttömyysriskin matalapalkka-ammatti, johon valmistuu taidealan yliopistoista ja ammattikorkeakouluista vuosittain noin 250 henkilöä. 

Tämän lisäksi toisen asteen kuvataidetutkinnon suorittaa vuosittain noin 200 henkilöä, joista useimmat hakeutuvat alan jatko-opintoihin. Opiskella voi myös alan oppilaitoksissa, kuten Vapaassa taidekoulussa ja Taidekoulu Maassa. Kuvataidekoulutusta annetaan myös lukuisissa toisen asteen oppilaitoksissa ja joissakin yksityisissä taidekouluissa. 

Valtio ja kunnat tukevat taidetta ja kulttuuria noin miljardilla eurolla vuodessa. 

Vuosia vuotanut taidekentän rakennemuutos ja rahoitus on myräkässä. Kun Suomi kärsii lamasta ja tilannekuva on kurja, taiteen ja kulttuurin rahoitus on säästötalkoiden alla väännetty siltaan. Edessä on rakenteiden mylläystä ja karsintaa.

Mikä taiteessa on niin kantavaa, että sitä tulisi tukea yhteisistä rahoista? Mitkä ovat kriteerit, joilla julkinen rahoitus jakautuu oikein? Onko olemassa taidetta, joka perustelee itse itsensä eikä tarvitse kykyä koskettaa yleisöä? Mikä on aikaa kestävää, rohkeaa taidetta? Tekotaide sikseen ja paluu kultakauteen, kuten hallituspuolueen kulttuuripoliittinen manifesti esittää? 

Kun rahakriisi vyöryy ja jotain tarttis tehdä, kulttuurikenttä selvittää, puhisee ja poteroituu. 

Helsingin Sanomissa on käyty jo viikkojen ajan debattia siitä, kuinka muutosta hallitaan oikein. Teatterin tiedotuskeskuksen johtaja Hannu Helavuori tylyttää (HS 27.9.) ”taidevihamielistä, kyynistä” Suomen kulttuurirahaston Rahan kosketus -selvitystä. Selvitys on tulikuuma. Se puhuu taidetuen legitimiteetistä ja siitä, säilyttääkö taide kykynsä koskettaa yleisöään ja marginaalisen kykynsä nousta valtavirtaan. Se esittää vaihtoehtoja valtionosuusjärjestelmälle, jopa niin, että panisi kaikki samaan asemaan. 

Samassa lehdessä Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön Cuporen johtaja Pasi Saukkonen  remontoisi valtionosuudet, leikkuriin joutuisivat siis vakiintuneet kulttuuri-instituutiot. Kulttuurirahaston erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio taas pelkää taiteen eriytyvän itsensä kanssa keskustelevaksi apu­rahataiteeksi ja suuren yleisön markkinataiteeksi. 

Selvitys kannustaa keskusteluun jäykäksi, pirstaleiseksi ja epäoikeudenmukaiseksi koetun tukijärjestelmärahoituksen suunnasta ja päämääristä. Sen  mukaan tukisysteemi on syntynyt ”korporatiivisten intressikompromissien tuloksena”.

Sairaala ja taide tuntuvat loistotiimiltä. On tila, jossa ihmiset ovat herkkänä. On fyysisiä haavoja ja henkisiä mustelmia, joiden parantumiseen taiteen uskotaan auttavan.

Valtiolla asiaa on tyrkkinyt eteenpäin Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia eli Taiku-toimintaohjelma, joka toteaa taiteella ja kulttuurilla olevan kiistattomia hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Väitteen tukena sanotaan olevan kansallisia ja ulkomaisia tutkimuksia eri tieteenaloilta. Ohjelman perusteesi on, että kulttuurin harrastaminen on hyväksi: se pidentää elinajanodotetta ja lisää hyvinvointia, elämänlaatua, itsetuntoa ja sosiaalisia verkostoja. Se myös vaikuttaa myönteisesti muisti- ja aivotoimintoihin ja lisää työhyvinvointia, listaa Sosiaali- ja terveyspoliittinen aikakauslehti Tesso (3–4/2013). 

Orton-sairaalan taidekokoelman isä, johtava ylilääkäri Seppo Seitsalo vakuuttaa Ylen haastattelussa 2.3.2015, että taide rauhoittaa leikkausta odottavaa potilasta ja lisää työntekijöiden hyvinvointia.

Ilmiön ympärille on syntynyt käsitteitä, kuten hyvinvointitaide ja hoivataide. Usein kyse on ihmisten omaehtoisesta taiteesta, joka on nimetty voimauttavaksi taidetoiminnaksi, ekspressiiviseksi taideterapiaksi, yhteisötaiteeksi ja moneksi muuksi, mutta termien alla kuljetetaan myös ammattitaidetta terveyttä ja eheyttä kaipaavien ihmisten lähelle. Hoivaamaan. 

Kokemuksellisuuksista ja terapeuttisista vaikutuksista tulee samalla kuninkaita, ja taiteen rähisevä, uusia uria hakeva perusluonne väistyy, murisee moni. 

Kun taide liikkuu sairaalaan ihmisen luo, liikkuu myös raha taiteilijan luo, usein julkisesti kerätty. 

Lappeenrantaan nousevan K-sairaalan ohjausryhmänä toimiva Eksoten strategiajaosto hyväksyi 17.9.2015 integroitavan taiteen hankinnan, teemana Saimaa. Taiteelle hankkeesta irtoaa 250 000 euroa. 

Taustalla on ns. prosenttiperiaate, jonka mukaan julkisten rakennushankkeiden kustannuksista yksi prosentti ohjataan taiteeseen. 

Kentälle astuu nyt myös hallitus, joka ottaa yhdellä kädellä isosti ja antaa toisella pienesti. Yhdessä hallituksen kärkihankkeista puhutaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden parantamisesta. Tämän edistämiseen luvataan kaksi miljoonaa kolmessa vuodessa. 

Se, mikä tekee hyvinvointitaiteesta ja prosenttiperiaatteesta ajankohtaisen on sote. Sairaaloita rakennetaan kilvan soteratkaisun alla. Sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehula parahti Savon Sanomissa 6.10.2015: ”Sairaalaseinien rakentamishankkeita on juuri toteutunut, liikkeellä tai päätettävänä jopa 3,7 miljardin edestä.” Prosentti siitä on melkein 40 miljoonaa, jos prosenttiperiaatetta noudatetaan. Ei ihme, että taide on liikkeellä ja tarjoaa hankeapuaan.

Taiteilijan kannalta on loistavaa, että kun sairaalan seinät on rakennettu, on taide tästä ikuisuuteen kansan kosketettavana. Se on jotain muuta kuin vaihtuva grafiikanlehti aulan seinällä. 

Melek Mazici avasi näyttelyn helsinkiläiseen Ortonin sairaalan galleriaan. Taustalla uusi maalaus Crescendo, akryyli kankaalle. Näyttely on avoinna  23.10. saakka.

Akryylivärit ovat läpikuultavat, aistin mielenmaisemaa. Koen kalliosammalta ja aurinkoa, haistan meren ja Tolkkisten-mökin merileväkasvuston. Onko tuossa kallo? Lapsuudelta maistuvia muistikuvia punkee pintaan. Mitä taideterapeutti sanoisi tästä?

Melek Mazici pakkaa uusia töitään kuplamuoviin työhuoneellaan Helsingissä. Galleria Ortonin vaihtuvien näyttelyiden tilassa avautuu suomalais-turkkilaisen taiteilijan näyttely (28.9.–23.10.), jossa termi terapeuttinen kuulostaa vähättelyltä. Tai niin minä sen koen. Olen subjekti, joka avaa taiteelle portit sisimpääni.

Hän on kasvanut Turkissa, Istanbulissa, joka on tuonut töihin Välimeren värit. Vuosikymmenet taiteen parissa ovat nostaneet Mazicilla pintaan tunteet, hetken, unenomaisuuden, verhomaisen udun, jonka läpi toinen maailma siilautuu.

Nyt hän pohtii teekuppi kädessään sitä, kuinka ihmiset kokevat teokset eri lailla. Mutta että terapeuttista, sitä hän ei osaa taiteessaan itse nähdä.

– Ajan myötä tulee rohkeammaksi ja saa töihinsä itseään. Se, mitä toinen ihminen niissä näkee tai kokee, ei ole minusta kiinni. Joskus eräs näyttelyvieras tuli kiihtyneenä sanomaan minulle, että ”Miksi tulet niin lähelle minua maalauksillasi?” Samaan aikaan toinen sanoo, että ”Aivan hirveä päivä, näin maalauksesi ja se pelasti päivän.” Ei tämä ole minun hallussani. On ihmisten omassa mielessä, mitä näistä teoksista kokee saavansa.

Mazici on käynyt tien mustavalkoisuudesta väreihin, vuorimaisemista ja itämaisista ruusunlehdistä kohti sitä hetkeä, jolloin on pisara akryyliväriä, jota vesi alkaa kuljettaa kankaalla. Hän kääntää, sutii, odottaa ja jatkaa. Tulos on alitajunnan ja johdatuksen lapsi. 

Hänen ainoa julkinen teoksensa on Kampin metroaseman alakertaan 1998 tehty tilataideteos, johon tuli iso pleksistä tehty vesiallas ja siihen suunnattuja valonheittimiä. Turkoosi allas merkitsi hänelle Välimeren rantaa, me näimme siinä peilijäätä.

– On tärkeää, että julkisilla paikoilla on taiteelle tilaa. Sitä pitäisi olla enemmän – siellä missä ihmisetkin ovat. Ei kynnyksiä, ei taidetta selvittäviä instituutioita ympärillä. Kuvataiteessa lama-aika on jatkunut 90-luvulta lähtien. Ostaminen on lamassa. Kun taiteesta leikataan lisää, leikataan ihmisiltä heidän oikeudestaan määrittää itseään ja ympäristöään. ●

Taiteen valtiontukieurot

Taiteen ja kulttuurin osuus valtion budjetissa on vuonna 2015 noin 463 miljoonaa euroa ja siitä 51 % rahoitetaan veikkausvoittovaroilla.

Taide- ja kulttuuribudjetista noin 2/3 ohjataan kulttuurilaitoksille ja kunnille lakisääteisinä valtionosuuksina ja -avustuksina. 

Harkinnanvaraisia valtionavustuksia (vajaa 1/3) jaetaan mm. kulttuurin parissa toimiville yhteisöille. 

Loppuosa rahoituksen kokonaisuudesta (n. 3 %) ohjataan apurahoina taiteilijoille. 

Harkinnanvaraista tukea jaetaan taiteen alojen yhdistyksille, taide- ja kulttuurikeskuksille sekä taiteenalojen tiedotuskeskuksille. 

Taiteilija-apurahat koostuvat taidetoimikuntien jakamista apurahoista sekä tekijänoikeusjärjestelmän kautta kerättävistä tekijänoikeuskorvauksista.

Teksti Samuli Isola, kuvat Johanna Kinnari

Julkaistu: 16.10.2015