Image

Árpád Kovács vihkii sateenkaaripareja, pilkkaa kirkon perinteisiä arvoja ja käyttäytyy kuin Jumalaa ei olisi – Mikä saa hänet pysymään pappina?

Árpád Kovács vihkii sateenkaaripareja, pilkkaa kirkon perinteisiä arvoja ja käyttäytyy kuin Jumalaa ei olisi – Mikä saa hänet pysymään pappina?
”Ei ole hyvä viesti, jos kirkossa ei olla suvaitsevaisia. Nämä ovat obsessioita, eivät mitään teologisia kysymyksiä. Seksi on aina ollut kristillisen kirkon obsessio”, sanoo anarkistipappi Árpád Kovács.
Julkaistu: 24.12.2021

Pyhän Mikaelin kappeli on pappien antama lempinimi St. Michaels -irkkupubille Otto Karhin puiston laidalla Oulun keskustassa. Koodisanasta voisi päätellä, että kirkon työntekijät käyvät siellä jatkuvasti, mutta yksinkertaisempikin selitys nimelle löytyy. Oulun seurakuntatalo sattuu sijaitsemaan aivan kulman takana.

Kappelin ikkunapöydässä istuva kansainvälisen työn pastori Árpád Kovács viihtyy kuitenkin baarissa kohtuullisen usein. Vielä hetki sitten täältä sai kuulemma erinomaista jenkki­viskiä, mutta Kovács tuli omien sanojensa mukaan juoneeksi sen loppuun.

”Papille tarjotaan aina alkoholittomia vaihtoehtoja, ja kahvia tietysti. Sanon aina, että minä en juo kahvia, missä se alkoholi on, minä haluan viinaa”, Kovács sanoo.

Yhtä suorasanaista pappia tapaa Suomessa harvoin. Kovács on vannoutunut anarkisti ja ravistellut toistuvasti kirkon käytäntöjä värikkään liberaaleilla kannanotoillaan. Hän myöntää avoimesti nauttivansa niin kutsuttujen perinteisten arvojen halveeraamisesta.

”Mikä muu on niin hienoa kuin pilkata kotia, uskontoa, isänmaata, avioliittoa, kaikkia tämmöisiä paskoja?” hän sanoo.

Provosoivan heiton perään leviävä lämmin hymy paljastaa, että lausuntoa ei ehkä kannata ottaa aivan kirjaimellisesti. Kodin, uskonnon ja isänmaan sijaan Kovács kritisoi ennemminkin pikkuporvarilliseen elämäntapaan käpertymistä, konservatiivisia arvoja tuputtavaa kirkkoa ja nationalistista isänmaa-aatetta.

Avioliittoja kohtaan Kovács on ollut itse asiassa sallivampi kuin papit keskimäärin. Kirkon ikuisuuskysymyksessä, samaa sukupuolta olevien kirkollisessa vihkimisessä, kyse on anarkistipapin mukaan tasa-arvon ja ihmisoikeuksien toteutumisesta.

Koska valtio on myöntänyt kirkolle vihkioikeuden, Kovács suhtautuu pappeihin valtion virkailijoina, joiden tulisi noudattaa maallista lakia.

Kovács onkin vihkinyt pareja kirkon virallisesta kannasta piittaamatta. Vuonna 2017 hän sai Oulun hiippakunnan tuomiokapitulilta kirjallisen varoituksen sateenkaariparin vihkimisestä.

Välienselvittelyt kirkollisten auktoriteettien kanssa ovat sittemmin jatkuneet.

Keväällä 2020 Oulun anarkistiliiton Facebook-sivulla julkaistiin kuva, jossa naamioitu henkilö poseerasi dramaattisesti kivääri kädessä. Kuvatekstissä ilmaistiin tuki Rojavalle, sisällissodan ja kansainvälisten selkkausten kanssa taistelevalle Syyrian Kurdistanille.

Kuvan henkilö ei ollut Kovács, mutta hän myönsi lainanneensa kuvaan omaa metsästyskivääriään.

Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitalo katsoi anarkistiliiton kuvan sotivan Kovácsin pappislupausta vastaan. Pappi ei hänen mukaansa saanut tulla yhdistetyksi väkivaltaiseen kuvastoon.

Mediassa Kovács vakuutteli liiton rauhanomaisuutta. Hänen mukaansa kuvan tarkoitus oli saada ihmiset ajattelemaan, että muualla maailmassa ihmiset joutuvat puolustautumaan aseellisesti.

Piispa päätyi antamaan Kovácsille asekuvan takia kirjallisen huomautuksen. Siinä tuotiin esille myös Kovácsin vuonna 2017 Ylen haastattelussa antama lausunto, jossa hän ilmoitti olevansa 95-prosenttisesti agnostikko ja 5-prosenttisesti ateisti. Piispan mukaan kommentti oli ristiriidassa kirkon opin kanssa.

Samana kesänä ase- ja ateismijupakan kanssa Árpád Kovács osallistui kahden muun papin kanssa pariin huomiota herättäneeseen julkiseen vetoomukseen. Toisessa kehotettiin kirkon työntekijöitä ja jäseniä hylkäämään piispat hengellisinä paimenina niin kauan, kunnes nämä tekevät parannuksen ja alkavat kohdella vihkipareja tasavertaisesti.

Toisessa kirkkoa taas vaadittiin luopumaan yksilön syntisyyttä korostavasta ja nykyihmiselle käsittämättömästä vanhurskauttamisopista.

Vetoomukset johtivat siihen, että helsinkiläinen pappi Kai Sadinmaa päätettiin erottaa virastaan. Kovács ja hänen oululaiskollegansa Juha Valppu saivat kuitenkin jatkaa.

”Minulle oli yllätys, että täällä asiasta alettiin ylipäätään keskustella”, Kovács sanoo.

”Se ei mennyt samalla tavalla kuin Helsingissä, että olisi lähetetty joku kirje, jossa meitä olisi vaadittu tilille. Meillä oli täysin epämuodollinen keskustelu. Paikallinen piispa pääsi jopa yllättämään tulemalla vastaan ja oikeasti keskustelemaan kahden kesken, ihan kuin sinä ja minä tässä.”

Suomessa kirkon hiippakunnilla on itsenäinen päätäntävalta. Helsingissä Sadinmaalle annettiin mahdollisuus perua puheensa ilman mahdollisuutta avoimeen keskusteluun. Oulussa prosessi oli niin erilainen, ettei Kovács kokenut edes joutuvansa syömään sanojaan. Hän piti keskustelua ja rangaistuksesta luopumista merkittävänä eleenä hiippakunnalta, joka edustaa Suomen raamattuvyöhykettä, vanhoillista ja uskovaista seutua.

”Siksi ajattelin, että minun pitää tulla itsekin vastaan. Halusin taata myös muille työrauhan. Oulussa oli pappeja, jotka eivät uskaltaneet tehdä asioita, vaikka olisivat halunneet. Nyt he ehkä uskaltavat. Kyllä vallankumous pitää minusta tehdä kerralla, mutta yksi askelkin on parempi kuin ei mitään.”

”Minusta teologia on enemmän sukua taiteelle kuin tieteelle. Kun tulin tähän tulokseen, koin renessanssin henkilökohtaisessa ajattelussani, ja teologia alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Minua ahdisti aina, että sen pitäisi lähteä faktapohjaisesta tiedosta, vaikka se on enemmänkin tunnepohjainen taide.”

Jumalan olemassaolosta piittaamattoman papin hahmoon tiivistyy jotain aikamme hengestä. Kirkollinen kristillisyys vaikuttaa laimentuneen länsimaisessa hengenelämässä monin paikoin miltei olemattomiin. Kristinuskon haamu kummittelee kuitenkin yhä vahvasti kulttuurissamme, ajattelussamme ja perinteissämme.

Psykiatri C. G. Jung katsoi jo sata vuotta sitten, että kristin­uskon kuolemasta huolimatta kysymys Jumalasta tulisi pysymään olennaisena kulttuurissamme.

Jungin henkistä perintöä kenties näkyvimmin jatkanut nykypsykiatri Jordan B. Peterson on todennut elävänsä ”ikään kuin Jumala olisi olemassa”, vaikkei olisikaan siitä varma.

Kovács näkee oman kokemuksensa ennemminkin päinvastaisena.

”Minä toimin vähän kuin Jumalaa ei olisi olemassa. On tai ei, en minä tiedä, eikä minua rehellisesti sanottuna pätkääkään kiinnosta. Olen kiinnostunut paljonkin teologisista kysymyksistä, mutta tämä ei ole yksi niistä.”

Jos Jumala onkin olemassa, Kovácsin mukaan se ei ole ainakaan minkäänlainen persoonallinen olio, jonka kanssa ihminen pystyisi keskustelemaan. Hänen mielestään Jumalan totuudenmukaisuus arvioidaan vain sillä, millä tavalla se saa meidät toimimaan.

Varman uskonnollisen tiedon puutteesta huolimatta esimerkiksi uskontunnustus ei ole aiheuttanut Kovácsille ongelmia. Kyse on hänelle vertauskuvallisista tuntemuksista, joita ihminen ei kykene muulla tavoin selittämään.

Sellaisia hänellä tietysti on, subjektiivisia elämyksiä ja kokemuksia, ihmetystä olemassaolon mysteerin edessä.

”Minusta teologia on enemmän sukua taiteelle kuin tieteelle. Kun tulin tähän tulokseen, koin renessanssin henkilökohtaisessa ajattelussani, ja teologia alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Minua ahdisti aina, että sen pitäisi lähteä faktapohjaisesta tiedosta, vaikka se on enemmänkin tunnepohjainen taide.”

Kovács ei ole yksittäistapaus kirkon linjasta poikkeavilla tempauksillaan ja lausunnoillaan. Yhteiskunnan maallistuminen, liberalisoituminen sekä kirkon auktoriteetin hiipuminen ovat saaneet yhä useamman papin hakemaan työhönsä yksilöllistä liikkumavaraa. Sääntöjen ja traditioiden rinnalla kompassina toimii yhä useammin myös omatunto.

Helsingin Sanomat kirjoitti hiljattain Haagan seurakunnan pastori Marjut Mularista, joka on kirkon sääntöjen vastaisesti alkanut jakaa kummitodistuksia myös kirkon ulkopuolisille kummeille. Hänestä ei ole oikeudenmukaista jakaa ihmisiä eriarvoisiin ryhmiin.

Artikkelissa Mulari kritisoi laajemminkin kirkon tekopyhyyttä ja byrokraattisuutta: ”Rakenteet ovat niin vanhentuneita, että silloin uskon sisältö ja sanomakaan eivät pääse niiden alta esiin. Rakenteet suorastaan tukahduttavat ne.”

Erityisesti samaa sukupuolta olevien vihkimisen ympärillä käytävästä keskustelusta huokuu yhä kiivaampi halu saada kirkolta selkeä ja lopullinen kanta.

Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu yhä yli kaksi kolmasosaa suomalaisista. Kovácsille siinä on jo yksinään tarpeeksi syytä saada kirkko muuttamaan kantaansa seksuaalivähemmistöjen suhteen.

”Ei ole hyvä viesti, jos kirkossa ei olla suvaitsevaisia. Nämä ovat obsessioita, eivät mitään teologisia kysymyksiä. Seksi on aina ollut kristillisen kirkon obsessio.”

Tällä hetkellä papit ja hiippakunnat toimivat sateenkaariparien vihkimisessä niin itsenäisesti, että se asettaa ihmiset maantieteellisesti eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi Helsingissä ja Oulussa pappeja ei tällä hetkellä tiettävästi rangaista homoparien vihkimisestä. Ainakin Seinäjoella, Kuopiossa ja Mikkelissä varoituksia on kuitenkin jaeltu.

Sateenkaaripapit-nettisivulla listataan yli 160 pappia ympäri Suomea, jotka ovat myöntyväisiä samaa sukupuolta olevien vihkimiselle. Kovács tietää, että tällaisia ihmisiä on listan ulkopuolellakin.

”Mutta täällä Suomenmaassa herranpelko on niin istutettu ihmisiin, että sellaiset häät ovat yhä kynnys jopa monelle kanttorille. Eikä niinkään sen vakaumuksen takia vaan herran, tai sanoisinko ennemminkin herrojen, pelon.”

Pappi voi myös päättää koetella ylhäältä tulevien sääntöjen rajoja niin pitkälle kuin omatunto velvoittaa. Eräänlaisena ääriesimerkkinä voinee pitää Ruotsin Göteborgissa toimivaa pastori Lars Gråfeldtiä. Hän on hiljattain ilmoittanut kieltäytyvänsä vihkimästä heteropareja.

”Se on kapitalistisen yhteiskunnan hapatusta, että pitäisi tehdä ylpeästi 52 tuntia viikossa töissä. Minusta sellainen ihminen tarvitsee mielenterveyspalveluja eikä kehuja.”

Kovács on jatkanut sateenkaariparien vihkimistä harvakseltaan myös saamansa varoituksen jälkeen. Häät ja muut ”kissanristiäiset” eivät kuitenkaan täytä hänen työpäiviään. Edes jumalanpalvelukset eivät kuulu säännöllisiin rutiineihin. Suurin osa kansainvälisen työn pastorin ajasta kuluu turvapaikanhakijoiden asioita hoitaessa.

Kovács päätti jo kauan ennen valmistumistaan, että suuntautuu kansainväliseen työhön. Valintaan vaikutti paitsi oma kokemus maahanmuutosta, myös kiinnostus diakoniatyöhön, haavoittuvimmassa asemassa olevien auttamiseen.

Kansainvälisen työn pappi näkee työssään paljon pahaa oloa, pelkoa ja toivottomuutta. Monia maahantulijoita on käytetty hyväksi joko seksuaalisesti tai työelämässä. Sielunhoidon sijaan Kovács sanoo asiakkaidensa kaipaavan kuitenkin kiireellisemmin perusasioita: ruoka-apua, majoitusta ja ohjeistusta käytännön asioissa.

”Nämä ihmiset haluavat oleskeluluvan, eivät niinkään puhua siitä, miltä heistä tuntuu. En usko, että pystyn heitä henkisellä tasolla kovin syvällisesti tavoittamaan. Yleensä kun he saavat katon pään päälle ja ensimmäisen tai toisen ruoka­-avustuksen, henkinen helpotus on jo aika iso.”

Usein asiakkaat ovat niin huonossa kunnossa, ettei papin työ tarjoa suurta onnistumisen tunnetta. Menestystarinat ovat harvassa. Ihmisen pelastaminen epätoivoisesta tilanteesta jää kuitenkin aina mieleen.

Tästä huolimatta Kovácsin puheista saa toistuvasti kuvan, ettei papin virka ole hänen elämänsä keskipiste. Tämän hän myös myöntää avoimesti. Täyttymyksen pitää löytyä muualta kuin työstä.

”Se on kapitalistisen yhteiskunnan hapatusta, että pitäisi tehdä ylpeästi 52 tuntia viikossa töissä. Minusta sellainen ihminen tarvitsee mielenterveyspalveluja eikä kehuja.”

Työtä ja kirkon asioita huomattavasti tärkeämpää Kovácsille onkin anarkismi. Keskustelu kääntyy kerta toisensa jälkeen kapitalismikritiikkiin, anarkistikirjailijoihin, Pariisin kommuuniin ja Espanjan vuoden 1936 vallankumoukseen.

”Olen klassinen anarkisti. Minulle se merkitsee radikaalia demokratian laajentamista ja nykyisen talousjärjestelmän alasajoa. Sen verran marxilainen olen kuitenkin, etten pysty allekirjoittamaan sellaista primitiivistä anarkismia, jossa mennään takaisin kivikaudelle ja eletään siellä onnellisina. Paskan marjat, meitä on niin paljon ja me tarvitaan niin erilaisia asioita, ettei sellainen toimi. Tietysti jos joku haluaa elää niin, se pitäisi tehdä mahdolliseksi.”

Päätämme lähteä Pyhän Mikaelin kappelista läheiseen drinkkibaariin, jossa hyvää jenkkiviskiä on tiettävästi vielä jäljellä.

Perillä Kovács tilaa mallastisleen ja kyytipojaksi japanilaisen oluen ja istuu rennon leveästi sohvalle katselemaan hiljalleen hämärtyvää puistoa.

Pian kaupungin valot alkavat syttyä. Ikkunan taakse tekeytyy kuulaan kaunis lokakuun ilta.

Kovácsin oman elämän keskipiste ei sijaitse Oulussa vaan puolentoista tunnin ajomatkan päässä boheemilla Hailuodon saarella. Siellä hän on asunut 2000-luvun alusta lähtien. Sovimme, että lähdemme seuraavana päivänä Hailuotoon.

Kovács puhuu innoissaan kotipaikastaan, lähiympäristöstään ja mestästyksestä. Aseharrastus on hänelle yhdistelmä keskittymistä, luonnossa liikkumista, lihaa ja näpertelyä. Tavallisten kiväärien lisäksi aikaa kuluu vanhanaikaisten mustaruutiaseiden ja lyijyluotien valamisen parissa.

”Metsällä pitäisi usein pysyä paljon paikallaan, mutta mieluummin liikun vähän enemmän ja saan vaikka vähemmän saalista. Harkitsen aika tarkasti, missä käyn ja mitä käyn metsältä hakemassa. En ammuskele mitenkään ylenpalttisesti, joitakin sorsia ja teeriä. Rusakkoja olisi tietysti niin paljon kuin sielu sietää. Ja sitten joku isompi eläin, ettei tarvitsisi ostaa mitään kidutuskasvatettuja lihoja.”

Vaikka asekohua sai aikanaan selitellä mediassa ja poliisi kertoi tuolloin ottavansa anarkistiliiton tarkempaan seurantaan, Kovács ei tunnustaudu minkäänlaisen sotaisuuden kannattajaksi. Hän sanoo kannattavansa aina rauhanomaisia ratkaisuja.

Varsinaiseksi pasifistiksi hän ei silti tunnustaudu. Perusteen tälle Kovács nostaa entisen kotimaansa Jugoslavian hajoamissotien aikana tapahtuneesta Srebrenican kansanmurhasta. Kovácsin jutut ovat hurjia. Hän väittää tietävänsä, että 5 000–6 000 ihmishenkeä olisi voitu säästää, jos eurooppalaiset rauhanturvaajat olisivat tappaneet neljä tai viisi serbisotilasta tankkeihinsa.

”Me pohdittiin paljon tätä asiaa, kun olin rauhanturvaajana Bosniassa. Jos on paikalla ja pystyy pelastamaan jopa tuhansia ihmisiä, niin kyllä silloin pitää toimia.”

Enempää ajastaan rauhanturvaajana hän ei vaitiolovelvollisuuden vuoksi voi puhua.

Árpád Kovács muistaa tarkalleen päivän, jolloin hän saapui ensimmäistä kertaa Suomeen. Se oli toukokuun toinen vuonna 1992. Parikymppiset kaverit olivat päättäneet lähteä pienestä unkarinkielisestä jugoslavialaiskaupungista Kanizsasta maailmalle.

Matkaan ajoi paitsi seikkailunhalu, myös maan poliittinen ilmapiiri.

”Jugoslaviassa alkoi olla tukala tilanne. Yritettiin pariinkin otteeseen pyörittää siellä oppositiolehteä. Se oli ihan paska lehti, mutta kunhan yritettiin. Milosevicin kansallissosialistinen hallitus ei suoranaisesti kieltänyt sitä, mutta teki käytännössä toimintamme mahdottomaksi.”

Kaverit kirjoittivat paperilapuille neljä maata, laittoivat laput hattuun ja nostivat sokkona yhden.

Hatusta tuli Islanti. Huonot lentoyhteydet ja rahan puute saivat kuitenkin seurueen miettimään lopulta toista vaihtoehtoa.

”Ruotsiin emme halunneet, koska siellä oli niin paljon jugoslaaveja ja me etsimme jotain uutta. Ajattelin, että olen lukenut Kalevalan penskana unkarinkielisenä käännöksenä ja kuunnellut punkbändejä Suomesta. Niinpä me tultiin tänne.”

Ensimmäiset kolme vuotta Kovács yritti pärjätä Suomessa englannilla, mutta päätti lopulta opetella suomen kielen. Unkarin kielioppi auttoi hahmottamaan sukulaiskieltä, mutta hidasta se oli.

Kolmessa vuosikymmenessä Kovácsin suomen kieli on hioutunut moitteettomaksi. Kahden lapsensa kanssa hän puhuu yhä unkaria.

Kotiseudultaan Jugoslaviasta Kovács kaipaa välillä balkanilaista henkeä.

”Semmoista pikkasen villin lännen meininkiä. Ja tietynlaista kanssakäymistä, omanlaistaan mutkattomuutta.”

Nykyisin Kanizsan pikkukaupunki kuuluu pohjoiseen Serbiaan. Alle kymmenen tuhannen asukkaan paikkakunnalla on tiilitehdas, hedelmälaatikkotehdas ja mylly, mutta ei juuri muuta.

”Se on semmonen käpykylä, hyvin sanoisinko juntti paikka. Pikkukaupunki hyvässä ja pahassa.”

Lapsuuttaan ja nuoruuttaan Kovács kuvailee tavalliseksi. Koiruuksia ja uimista, teininä bändijuttuja ja lehdentekoa. Aina hän tiesi kuitenkin haluavansa maailmalle, vähintään opiskelemaan. Jugoslavian unkarilaisyhteisössä vallitsi yhteisöllisyys, joka tuntui individualistisesti suuntautuneelle nuorelle miehelle vieraalta.

Uskonto oli suvussa ylisukupolvisesti läsnä. Äiti oli vanhasta protestanttisesta pappissuvusta, isä puolestaan katolilaisesta perheestä, vaikka olikin vannoutunut kommunisti. Ideologioihin suhtauduttiin kotona kuitenkin vapaamielisesti, ja uskonasioista keskusteltiin liberaalisti pohdiskellen.

”Se ei koskaan ollut normatiivista. Siksi minulle oli iso shokki, kun Suomessa ihmiset väittelivät ihan tosissaan siitä, onko Jeesus syntynyt neitsyestä. Kotona meille oli itsestään selvää, että mennään historiallisten faktojen mukaan, ja kristillinen teologia on vain pohja keskustelulle. Suomessa opiskellessa mulle tuli sellainen olo, että jos tämä on kristinuskoa, niin olen mieluummin vaikka kannibaali.”

Eri maailmanuskonnot kiinnostavat Kovácsia. Erityisen sympaattisena hän pitää šintolaisuutta, jonka parissa tunnetaan käsite kami. Sana käännetään usein virheellisesti jumalaksi, vaikka se tarkoittaa ennemminkin pyhää tai kunnioitettua ilmiötä, henkeä tai voimaa. Esimerkiksi kivi tai puu voi olla kami. Japanista löytyy jopa alttari, joka on pyhitetty tuberkuloositutkija Robert Kochin kamille.

”Minulla on tontillani sellainen silta, joka on niin iso, että siitä voisi ajaa vaikka traktorilla yli. Mutta se ei vie mihinkään. Siinä on ollut joskus ennen kylälle vievä tie, mutta nykyään siinä ei ole tulotietä eikä menotietä. Minusta se silta on kami. Se vartioi sitä paikkaa. Siinä on omanlainen tunnelmansa.”

”Minuun ei vetoa sellainen rationaalisesti selitetty matala­kirkollinen juttu, jossa kaikki ollaan samalla tasolla ja blää blää. Kyllä papilla mekko pitää olla. Jos minusta olisi kiinni, kirkonmenot olisivat edelleen latinaksi. Ei sitä kieltä tarvitse ymmärtää. Emmehän me ymmärrä perusluterilaisesta höpötyksestäkään mitään, joten mikä vika olisi, jos kirkossa laulettaisiin kauniisti latinaksi?”

Yön aikana Ouluun saapuu salamatalvi. Sakean rännän terästämä viima ruoskii aamukävelijöiden kasvoja, eikä eteen meinaa kunnolla nähdä. Uutisissa kerrotaan kolareista ja rekkojen tieltä suistumisista. Tasavallan presidenttikään ei pääse lentämään Ahvenanmaalle.

Kovács liirailee kesärenkailla keskustaan lumimyräkän läpi, ja tapaamme uudelleen keskustassa. Aika pian käy selväksi, että tänään ei olla lähdössä ajamaan Hailuotoon.

”Tällaisina päivinä mietin, että Paraguaysta saisi pysyvän oleskeluluvan 600 eurolla, että jospa lähtisikin sinne”, Kovács lohkaisee.

Mutta ei Kovács talvea vihaa. Hän on tottunut Suomen vuodenaikoihin. Yllä on Burberryn klassinen trenssitakki, joka muodostui säänkestäväksi ikoniksi jo ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Lumisadetta halkoo särmikäs lierihattu. Kovács pitää tyylikkäistä vaatteista, erityisesti päähineistä.

”En tiedä, onko mulla enemmän hattuja vai aseita.”

Kovács oli nuorena punkkari ja soitti muutamassa bändissäkin. Sittemmin hän on alkanut nähdä punkin ja 1990-lukulaisen ”McDonald’s-aktivismin” aiheuttaneen anarkismille jopa enemmän hallaa kuin hyötyä.

Nykyään isommat kiksit tulevat keskiajan ja renessanssin kuoroteoksista. Niistä hän voisi käyttää paremman puutteessa jopa sanaa pyhä. Kuten myös korkeakirkollisista rituaaleista, joissa on mahdollisimman paljon liturgiaa ja krumeluureja.

”Minuun ei vetoa sellainen rationaalisesti selitetty matala­kirkollinen juttu, jossa kaikki ollaan samalla tasolla ja blää blää. Kyllä papilla mekko pitää olla. Jos minusta olisi kiinni, kirkonmenot olisivat edelleen latinaksi. Ei sitä kieltä tarvitse ymmärtää. Emmehän me ymmärrä perusluterilaisesta höpötyksestäkään mitään, joten mikä vika olisi, jos kirkossa laulettaisiin kauniisti latinaksi?”

Kovács intoutuu puhumaan keskiaikaisten suurkaupunkien sunnuntaimessuista, joissa ei saarnattu vaan kuunneltiin moderneimpien säveltäjien esittämiä uusimpia teoksia.

Lasimaalausikkunat, suitsukkeet, hämyiset valot, mystinen laulu sekä seurakunnasta poispäin kääntynyt pappi mumisemassa latinaa ja tekemässä maagisia toimenpiteitä öylätillä tekivät messusta ”oman aikansa multimediashow’n”.

Sellaista kokemuksellista jumalanpalvelusmeininkiä Kovács kaipaisi myös nykykirkkoon. Nykyisellään messun merkitys on hänestä osanottajakadon myötä trivialisoitunut, vaikka kirkko muuta väittäisi.

”Tyypillinen mantra on, että sunnuntaimessu on seurakunta­elämän keskus. Okei, voimmehan me sanoa myös, että turskasota oli Euroopan historian keskeisin tapahtuma.”

Joillekin Kovácsin lausunnot ja toimintatavat ovat niin radikaaleja, että niiden nähdään sotivan jopa luterilaisen kirkon ydinoppeja vastaan. Toisaalta hänen näkemyksensä voi tulkita seuraavan samoja kapinallisuuden ja poliittisuuden ihanteita, joita jo itse Jeesus toteutti. Kristus tunnetusti kapinoi valtaa, yleisiä käytäntöjä ja kuolleita muotoja vastaan, hajotti siinä missä rakensikin.

Kai kysymyksen voi esittää suoraankin: haluaako Árpád Kovács hajottaa kirkon?

”Ei valtionkirkkoa tarvitse siinä auttaa”, hän muistuttaa aluksi hieman huvittuneena. Sitten puhe vakavoituu.

”En halua. Haluaisin, että se muuttuu. Mutta se, että muutanko minä sen, ei välttämättä onnistu. Totta kai voin työskennellä sen puolesta, että kirkko muuttuisi ei-normatiiviseksi. Anarkistina haluaisin, että kaikki muukin yhteiskunnassa muuttuu ei-normatiiviseksi.”

Normatiivisuudella Kovács tarkoittaa taipumatonta oppia tai ideologiaa, joka sanelee ihmisille, miten heidän pitäisi elää. Sen tilalle hän on erään kollegansa kanssa muotoillut lauseen, jonka hän toivoisi toimivan koko kirkon perusajatuksena.

Se kuuluu näin: Tarjoamme perinteistä luterilaista uskonnollisuutta peilinä, johon voit peilata omaa uskoasi tai sen puutetta.

”Jostakinhan meidän pitää lähteä liikkeelle ja keskustelemaan. Mutta ei semmoista, että menemme kertomaan, mitä oikea usko on. Kun en minäkään tiedä. Uskonto on sen verran abstrakti asia, että ei helvetti kukaan saa tulla kenellekään huutamaan, mikä on oikein, eikä saa vaatiakaan. Se on parhaassa tapauksessa voimavara mutta pahimmassa tapauksessa henkistä väkivaltaa.”

Kirkon hajottamisen sijaan hän erottaisi välittömästi kirkon ja valtion toisistaan, luopuisi uskonnollisen yhdyskunnan perustuslaillisesta autonomiasta ja lopettaisi erillisen uskonnonopetuksen kouluista. Tilalla voisi olla korkeintaan yleinen uskontotiede tai elämänkatsomustieto.

”Jokainen kirkko ynnä uskontokunta huolehtikoon omasta opetuksesta vapaalla ajalla. Katsotaan, lähteekö sinne kukaan sitten.”

Vielä tovi sitten hartaasti luterilainen maa on alkanut joiltain osin jopa karsastaa uskoa ja kirkkoa. Työssään Kovácsilla on ollut toisinaan hankaluuksia vakuutella eri tahoja siitä, ettei hän ole tuputtamassa uskontoa vaan lähestymässä vain yhteistyössä maahanmuuttaja-asioissa.

”Kirkkoa pelätään myös syystä. Varsinkin Suomessa se oli aika määräävässä asemassa pitkään. Kun kirkossa huomattiin, ettei kukaan oikeastaan tarvitse meitä muuhun kuin kasteeseen, konfirmaatioon, häihin ja hautajaisiin, syntyi hirveä paniikki keksiä tapoja olla ihmisten kanssa. Miksi meidän pitää mennä rockfestareillekin kiusaamaan ihmisiä ja jakamaan vettä? Jumalauta, vettä tulee hanastakin.”

Vastahankaisista puheista huolimatta Kovács ei ole repimässä kirkkoa irti suomalaisesta kulttuurista. Jos yhteys kristinuskoon katkeaa, menetämme hänen mukaansa jotain olennaista omasta kulttuuriperinnöstämme. Siitä Kovács tunnustaa olevansa jopa huolissaan, aivan kuten siitäkin, etteivät ihmiset enää tunnista klassisen kreikkalaisen mytologian viittauksia kuten ennen.

”Kyllähän tämä maailma toki pyörii, vaikka emme Homerosta tai Kristusta tuntisikaan. Mutta kyllä se sillä tavalla on ikävä asia, että meillä on juuret niissä. Ja niiden ymmärtäminen auttaisi tietyllä tavalla nykyihmisen ja ehkä myös tulevaisuuden ymmärtämistä.”

Tällä hetkellä kirkon jäsenkato ei vaikuta taittuvan millään. Kirkon merkitys on ihmisille vuosi vuodelta pienempi. Anarkistipapille vaikutelma on sama kuin eläisi Osmani-imperiumin tai Rooman valtakunnan viimeisiä päiviä. Kaikki tietävät jo, että järjestelmä romahtaa, mutta tarraavat vielä tottumuksesta vanhaan ja tuttuun.

Kovácsia vanhan instituution rapistuminen ei kuitenkaan ahdista, päinvastoin.

”Rakastan rappiota. En siis kannata suoranaista tuhoa, mutta rappion ja tuhon estetiikka on minusta parasta. Sellainen auringonlaskun tai loppusyksyn tunnelma, jossa muutamat viimeiset lehdet leijuvat maahan. Surumielisyydessä on kauneutta.”

Kieli poskessa Kovács tunnustautuu jopa zombiapokalypsilla herkuttelijaksi. Jos epäkuolleet jonain päivänä hyökkäävät, pappi on asianmukaisesti varautunut.

”Mulla on Hailuodossa asevarasto, osaan valmistaa panoksia ja kotoa löytyy jokunen säilykepurkkikin. Mulla on jopa zombimaalitauluja siellä. Hailuoto on itse asiassa aika hyvä paikka, jos zombi-invaasio tulee. Se on saari, jossa moni metsästää jo valmiiksi.”

Perämeren suurimmasta saaresta on tullut Kovácsin elämän pisin asuinpaikka. Hän pitää Hailuodon rauhasta ja tunnelmasta. Nykyään siellä on yhä enemmän elämääkin, useampi ravintola, taidegalleria, kesätapahtumia, pari yökerhoakin.

Välillä Kovács haikailee vielä pohjoisemmaksi Lappiin tai jonnekin aivan muualle. Mutta elämä on vakiintunut jo tiiviisti Oulun seudulle.

Jos luterilainen kirkko kuitenkin ajautuu lopulta entistä syvempään kriisiin, b-suunnitelma on jo mietittynä.

”Ajattelin viedä paaville ehdotuksen, että Suomen kirkko palaisi paavin alaisuuteen. Sillä ehdolla, että minä saan kardinaalin arvon ja Belgian Gentin piispuuden. Gent on kaunis paikka, siellä on tosi kaunis katedraali. Odotan kuitenkin vielä pari vuotta. Gentin nykyinen piispa on sisterssiläisluostarin entinen panimomestari, enkä viitsi panna sitä pappaa viralta vielä.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »