Puheenaiheet
Apu

Armi Kuuselan äiti kirjoitti päiväkirjaa vuoden 1918 tapahtumista

Armi Kuuselan äiti kirjoitti päiväkirjaa vuoden 1918 tapahtumista

Teinityttö Martta Kyrö tallensi päiväkirjaansa dramaattisen kevään 1918 Oulussa. Kaukana sodan rumuudesta oli vielä aika, jolloin hänen tyttärensä Armi valittaisiin maailman kauneimmaksi.
Teksti Jorma Lehtola
Mainos

Huhtikuun kolmas päivä vuonna 1917 Oulun suomalaisen yhteiskoulun kolmosluokkalainen Martta Kyrö, tuleva Kuusela, ottaa päiväkirjan esiin pääsiäisloman kynnyksellä ja alkaa kirjoittaa.

”Tänään on viidestoista syntymäpäiväni, siis täytän neljätoista vuotta. On mielestäni hauskaa ajatella, että se paras nuoruuden aika, jonka ainakin luulen olevan siinä kahdeksantoista vuoden iässä, yhä lähenemistään lähenee.”

Maaliskuun vallankumouksen kumu ei sanottavammin vavisuta Oulua. Sen 

työväenliike on selkeästi maltillisempaa kuin etelän hermokeskuksissa. 

Työväenliikkeen ja porvarien välit ovat toki viileämmät kuin ennen vuoden 1905 suurlakkoa, jolloin kamppailtiin yhdessä venäläisiä vastaan, mutta radikaalit voimat eivät vielä ole päässeet niskan päälle.

Vilkas ja eläväinen Martta käy koulua Oulussa ja ikävöi kotiin Kestilään, jonne pääsee vain lomillaan hevospelillä.

Maria ja Aappo Kyrön suku on asunut Pohjois-Pohjanmaalla sukupolvien ajan. Heillä on Kestilässä maatila, sata lehmää ja 40 hevosta, kunnes Aappo ostaa sahan ja perustaa myöhemmin nahkatehtaan Oulaisiin. 

Martta on koulussa vastahakoisesti, ”isän tahdosta”. Kouluttamattomat vanhemmat haluavat tyttärestään sivistyneen ihmisen. Martta on kesällä jo harkinnut lopettavansa koulunkäynnin, mutta isä on päättäväisesti patistanut hänet syksyllä takaisin. 

”Olet vielä siksi penikka, ettet ymmärrä omaa hyvääsi ja minulla kun on ollut sellainen luulo sinusta, että sinä sitä toki käyt koulua ja opit kirjanpitoakin, autat sitten liikkeessä, kun molemmat, Wilho ja Niilo jättivät minut ja äidin ja huilasivat Ameriikaan.”

Niin Martta jää – ja tahtomattaan päätyy todistamaan Oulun tulevia mullistuksia.

Palaneet rauniot muistuttavat Oulun lyhyestä, mutta verisestä välienselvittelystä helmikuussa 1918. 

Levottoman lakkokesän jälkeen työväestö muodostaa järjestyskaarteja, vastapuoli suojeluskuntia. Syksyllä 1917 alkaa aseistautuminen.

Lokakuun vallankumouksen (marraskuussa) nostaessa Leninin ja bolševikit Venäjän johtoon Suomessa puhkeaa yleislakko. Eduskunta julistautuu korkeimman vallan haltijaksi 15. marraskuuta. Venäläinen vilja lakkaa liikkumasta, ja Suomeen iskee elintarvikepula. Suojeluskunnat ja punakaartit ovat valmiusasemissa. 

Lakko päättyy. P. E. Svinhufvudin hallitus julistaa Suomen itsenäiseksi joulukuun kuudes päivä. Hallitus ottaa suojeluskunnat omiksi joukoikseen, ylipäälliköksi valitaan Carl Gustaf Emil Mannerheim.

”Vapaa Suomi, eikö se kuulu aivan uskomattomalta, että se jota olemme uneksineet ja jota esivanhempamme ovat uneksineet, on nyt tapahtunut. Kansamme on saanut oman hallinto-oikeuden”, Martta kirjoittaa. 

Joulukuussa Oulun punakaartiin kuuluu 700 miestä, suojeluskuntaan kolmisensataa. Lisäjännitettä tuo kaupungissa toimiva venäläinen varuskunta, tuhatkunta miestä. 

”Täällä Oulussa on kovasti ryssiä. Kasarmi on täynnä, maniisi täynnä, vieläpä taloissakin. Kulkevat kaduilla niissä rakkitakeissaan, laulaa hoilottavat, pitävät kemuja ja tanssiaisia jonne houkuttelevat Oulun naisia ennestään viattomiakin niiden joukossa. Viekottelevat heidät ja tytöt varmasti tiettensä antautuvat heille, sillä ovathan he nähneet ryssien raakuuden ja miten heidän edellisten tyttöjen on käynyt.” 

Tammikuun 27. päivä 1918 Helsingin työväentalon torniin nousee punainen lyhty: vallankumous on alkanut. Punakaartin pataljoonat miehittävät keskeiset kohteet. 

Sisällissota asettaa vastakkain Saksan tukemat hallituksen joukot ja Neuvosto-Venäjän tukemat punakaartilaiset. Senaattorit ovat paenneet Pohjanmaalle. Rintamalinja juoksee Porista Päijänteelle. 

Oulussa Martta murehtii:

”Nyt on meillä katala aika käsissä. Puolueriidat riehuvat melkein kaikissa maamme kaupungeissa. – – – Täällä Oulussakin sosialistit ja porvarit väijyvät toisiaan. Oli se somasta, kun oman maamme kansalaiset rupesivat toisiaan vastaan sotimaan.”

Martta, yrittäjän tytär, ei lämpene sosialistien aatteelle, joka jakaisi kansan omaisuuden uudelleen. 

”Mitä silloin Suomesta tulisi, kun laiskat työläiset pääsisivät vallan päälle, määräilisivät ja laittaisivat aivan luonnottomia lakeja omaksi mukavuudekseen. Silloinhan ne, jotka hiellä ja työllä ovat saaneet hankituksi itselleen hyvän toimeentulon, saisivat jakaa omaisuutensa kaikkien tyhjäntoimittajien, jätkien kanssa. – Luulen, että minunkin isäni, joka renkipojasta pinnistelemällä on päässyt parempaan asemaan, ei pitäisi, jos häneltä riistettäisiin.”

Myrsky on nousemassa.

Helmikuun kuudes päivä 1918 Martta jälleen tarttuu kynään.

”Tämän päivän aamuna oli aikomukseni kertoa tämän kuun 2:sta ja 3:sta päivästä, jotka olivat hirveän jännittäviä päiviä koko kaupungille, ja joiden tapahtumat ehkä iäksi painuvat Oulun kaupungin historiaan.” 

Sanat eivät ole liioittelua. Tunteet ovat kuumentuneet Oulussakin. 

Mannerheim on 28. tammikuuta määrännyt Oulun vallattavaksi, koska rautatie Ruotsiin kulkee sen kautta. Valkoiset haluavat myös estää punaisen Pohjois-Pohjanmaan syntymisen. 

Oulussa koululaiset ovat saaneet vapaata koulusta, kun ”ei tiennyt milloin punakaartilaiset alkaisivat pommittamaan niitä taloja, joissa on suojeluskaartilaisia”. Moni opettaja, jopa isommat koulupojat, on liittynyt suojeluskaartiin. 

”Minunkin tekisi jollain tavoin mieli palvella suojeluskuntalaisia, mutta olen liian nuori vielä, kun ei sitä tuota ikä parkaa ole kuin neljätoista vuotta ja kymmenen kuukautta.”

Sirkka Kyrömies-Anttila selaa isoäitinsä nuoruuden muistoja Oulusta. 

Lauantaina 2. helmikuuta Martta on lähtenyt ystävänsä Elli Hurtigin kanssa Linnansaaren saunaan.

”Voi miten uskallitte tulla”, saunapiika Anna-Liisa hämmästyy. 

Heidän jo riisuessaan kenkiä ovelle ilmestyy toinen piika: ”Nyt ei voi enää tänä iltana kylpiä, kun siellä ammutaan.” Ystävykset pukeutuvat kiireesti uudestaan. 

”Ulkona kuulat rätisivät. Meitä rupesi kauheasti peloittamaan, kun ei ollut mitään mahdollisuutta kotia mennä, ja se sauna oli juuri kahden vallituksen välissä ja aukeammalla paikalla. Juoksimme sellaista pitkää, pimeää konkia akkunaan, josta saattoi hyvästi nähdä kuvernöörin talon. Katsoimme siitä tovin aikaa ja vaikka kuulia talon ympärillä satoi kuin raesateessa emme juuri pelänneet että joku voisi lääninhallitukselta osua siihenkin akkunaan josta katsoimme. Elli vaan arveli, että siellä halkoja hakataan, etteivät ne kuulia voi olla.”

Kynttilänpäivänä 2. helmikuuta alkanut Oulun taistelu on ensimmäinen mittava yhteenotto punaisten ja valkoisten välillä.

Oulun suojeluskunta on vaatimaton, noin 300 miestä, mutta Mannerheim lähettää sinne etelästä 900 miestä avuksi.

Työväestön edustaja, pasifisti Yrjö Kallinen, yrittää viimeiseen saakka neuvotella rauhanomaista ratkaisua, mutta valkoiset vaativat ehdotonta antautumista. Kallinen joutuu tekemään tilaa jyrkemmälle siivelle. 

Buurisodan veteraani Lennart Lindgren vie punajoukot taisteluun illalla 2. helmikuuta. Tarkoitus on eliminoida suojeluskunta, ennen kuin Mannerheimin lähettämät apujoukot ehtivät paikalle. 

Saunapiika Anna-Liisa vie tytöt kellarikerrokseen. Siellä on konehuone ja koneenkäyttäjän kaksi asuinhuonetta. 

Martan kortteerin emäntä Pehkonen soittaa ”telefuunilla”, että älkää herran tähden lähtekö sieltä mihinkään. 

”Meidän täytyi taasen juosta alakertaan kun alkoi pyssyt paukahella ja kuularuiskut rätistä. Meitä kammotti aivan kamalasti kun siellä allaalla oli hämärä ja olimme ikäänkuin maan alla, jonne kaikki jyske kuului hirvittävän kumeana. Siinä hämärässä, jossakin ampumisen lomassa juoksivat Kankaan talon väki myöskin sinne suojaan. Heillä oli onneksi kaksi lamppua, niin että saatiin valoa. Meitä oli siellä sitten 20 henkeä, joista viisi miehen puolista.”

Tilanne on sekava. Etelästä kaupunkia lähestyy valkoisia, pohjoisesta Kemistä radikaaleja punaisia. 

Rauhanmies Yrjö Kallinen juoksee valkoista liinaa heilutellen rintamien välissä: ”Mitä tämä ampuminen merkitsee?”

”Yhtäkkiä joku tuli yläkerrasta ja ilmoitti että kaupungissa on tulipalo. Silloin Ellikin hyppäsi makaamasta ja riensimme sitä kyytiä kiertoportaita ylös. – Niin, kaupungissa paloi loimuna jo joku talo. Arvioivat, että se oli sentraali. Se valaisi kylliksi kaupunkia, vaikka ei sähkötkään palaneet. Näytti vain niin kaamealle synkkää taivasta vastaan. Vähitellen talo toinen ja kolmaskin syttyi, mutta onneksi tuuli ei ollut kovin vinha, joten tuli levisi hitaasti.”

Kuularuiskutulen taas yltyessä tytöt juoksevat takaisin alakertaan. 

”Nukuimme noin toista tuntia, kun sitten yhtä käydessä heräsin siihen, että suuri lauma miehiä porhalsi sisään ja huusivat ’Onko täällä lahtareita!’ Kankaan isäntä ja koneenkäyttäjä vastasivat, ettei täällä ole kuin me aseettomat miehet ja naisia. Yksi punakaartilaisista, joka näytti olevan joku johtohenkilöistä, sanoi: ’Olittepa vähällä ilmassa kiekkua. Eräs sotamies oli juuri kädessään heiluttamassa ja paiskaamaisillaan palopommia tähän taloon. Sillä luulimme, että tämä talo oli täynnä porvareita’. Mutta minä sanoin: ”Tarkastakaamme mitä talossa oikein lienee!”

Vieraat viipyvät epämiellyttävän pitkään. Joukossa on siviilipukuisia venäläisiä. 

”Se harmitti meitä, että ryssät ovat niin raukkamaisia, etteivät uskalla edes omissa vaatteissaan kulkia, kun tietävät, että suojeluskaartilaiset ampuvat mieluummin heitä kuin oman kansalaisia, punakaartilaisia. Vaikka ei punakaartilaisiakaan säästetä, sillä sodassa ei tule muu kysymykseen, kunhan on vain vastapuoluelainen.”

Ensimmäisen ryhmän poistuttua tulee toinen lämmittelemään.

”Punakaartilaiset vaan kehuivat, että he ovat lääninhallituksella seuraavana aamuna jo ’eineellä’. Meitä tyttöjä pelotti, että he voittavat, kun he meille myötäänsä uskottelivat, että heidän puolueensa on ylivoimainen ja että mitäs koulupojat lääninhallituksella heille voivat.” 

Aamun sarastaessa kaupungilta kuuluu entistä ankarampi pauke ja jyske. Sitä kuuluu kasarmiltakin.

Valkoisten apujoukot saapuvat kaupunkiin ratsumestari Hannes Ignatiuksen johdolla. Heillä on käytössään 14 konekivääriä sekä kaksi tykkiä, joilla voi ampua Oulu-

joen pohjoisrannalta suorasuuntauksella etelärannan kasarmeille.

Sisällissodan ensimmäiset tykinlaukaukset kajahtavat eversti Vilho Nenosen komennossa. Tulitus jatkuu pitkin päivää. 

Punaiset linnoittautuvat työväentaloon, mutta nostavat valkoisen lipun iltapäivällä kello 15.10. Kasarmien venäläiset antautuvat vasta iltamyöhällä. 

”Siis koulupojat sittenkin olivat parempia ampumaan kuin punaiset. Kymmenen tienoissa olivat jäägärit tulleet. Jäägärit ovat Saksassa olleita suomalaisia, jotka ovat vapaaehtoisina karanneet Saksan sotajoukkoihin ja kunnostautuneet sodassa loistavasti. Jokaiseen kaupunkiin on heitä järjestetty osansa. Niinpä heitä Ouluunkin tuli noin kymmenkunta, vaikka en ole aivan varma kuinka paljon heitä on.”

Pohjois-Suomen suurin taistelu Suomen sisällissodassa on ohi vuorokaudessa. Sotasaaliiksi saadaan yli 2 000 kivääriä ja kymmenkunta konekivääriä. 

Tornion valtaus kolme päivää myöhemmin varmistaa rautatieyhteydet Ruotsiin. 

Tornion taistelussa kaatunut jääkärikapteeni Martin Friedel Jacobson tekee viimeisen matkansa Oulun halki helmikuussa 1918. 

Martan toista vuorokautta kestänyt kylpyreissu on ohi. Valkokaartilainen saattaa hänet kotiin ohi yöllisen palopaikan. 

”Kokonainen tontti taloja oli palanut poroksi. Savu vain nousi enään sieltä täältä. Tyhmästi ne tekivät punakaartilaiset siinä kun sytyttivät sen tuleen. Elleivät he olisi sitä tehneet, eivät suojeluskaartilaiset olisi nähneet heitä yöllä pimeässä ampua sinne missä he piileskelivät, kun sähkötkin kaikkialla olivat sammutetut, ja he olisivat vaivatta voineet valloittaa lääninhallituksen. Mutta omapahan oli tyhmyydensä.” 

Kaatuneita on noin 60. Vangiksi jää 800 punakaartilaista, joita kootaan lyseolle, elokuvateatteriin, lääninhallituksen kellariin ja lääninvankilaan, kunnes Raatinsaareen perustetaan vankileiri. Venäläisvaruskunta pidetään kasarmeillaan ja toimitetaan myöhemmin Venäjälle.

Kesän loppuun mennessä leirillä kuolee runsaat 50 henkeä. Kymmenkunta punaista teloitetaan. 

Verisen kevään huhtikuussa, viisitoista täyttäessään, Martalle ”tapahtuu laupeus”. Saarnamiesten puhe ”Israililaisten temppelistä ja veren vihmomisesta kansan päälle” saa aikaan herätyksen.

”Mutta sydämelläni on sellaista syntiroskaa, joka pitäisi sieltä poimia pois, että tunteeni eivät vaappuisi sinne ja tänne vaan saavuttaisivat tasapainon ja rauhan.” 

Ilmapiiri on sähköinen vielä syksyllä. Huhut leviävät, Martta pelkää pahinta. 

”Punikit hiovat koston tuumia, sillä eivät he tietenkään ole voineet unohtaa sitä masentavaa tappiota, jonka he viime kevään kuluessa ovat saaneet kärsiä. Kyllä totisesti se tulenee verinen ottelu jos vaan kerran alkaa.” 

Parannuksen tehneelle Martalle aika muutenkin näyttää paheellistuneen.

”Tytötkään eivät pidä enään minään rumana kirota, ja se n.s. ’tälläys’ käy yhä tärkeämmäksi niin että koulutytöiltäkin unohtuu läksyjen luku. Illalla ollaan vain juoksun päällä.”

Vuosi taistelujen jälkeen Martta näkee myös valtionhoitajaksi nimetyn kenraalin.

”Suojeluskuntalaiset asettuivat rintamariveihin Kirkkokadulla, poliisien valvoessa että ihmiset pysyivät loitommalla, kun Mannerheim astui rivien eteen ja kuuluvalla äänellä lausui: ’Hyvää päivää Oulun urhot!’ ’Hyvää päivää kenraali!” jylisivät sotapojat samalla tehden kunniaa kivääreillään. Tuntui se niin omituisen juhlalliselta ajatella, että siinä seisoi taas Suomalaisia poikia sota-asussa itsenäisessä kotimaassaan, eikä niitä kirotuita ryssiä, joiden velttoa ryhtiä muuan vuosi takaperin olimme pakoitetut ’ihailemaan’.”

Taisteluiden karaisemat miehet etsivät uusia haasteita. Seuraavana keväänä Martankin ystäväpiiristä lähtee nuorukaisia heimosotiin – ensin Viroa puolustamaan, sitten Suur-Suomen jäljille Aunukseen. 

Sapelien kalistelun ohella Martan elämään mahtuu myös vastahakoista rakkautta. Weikko lähettää turhaan lemmenkirjeitä Aunuksen metsistä, sillä Martasta ”ylioppilas, joka on rakastellut ja kokenut maailmaa paljon enemmän kuin minä, voi kyllä varsin keveästi käyttää kynäänsä”. 

Matin – tuon ”Linnankosken Olavin” – kanssa hän soutelee kotivesiä, mutta koskeen saa Mattikin heittää markkinoilta hankkimansa medaljongin. Martta huomaa, ”etten todellakaan osaa rakastaa”. 

”Sen vain käsitän, että elämäni ehein onni saattoi vaipua medaljongin mukana koskeen.”

Nuoren naisen oppivuosiin Oulussa mahtui Suomen itsenäistyminen, sisällissota, kouluopinnot, uskoontulo ja ensirakkaudet.  

Martta Kyrön päiväkirja loppuu syntymäpäivään huhtikuussa 1920. Hän opiskelee kauppatieteitä Raahessa, elämä maistuu ja ”nuoruus on rikas kaikesta ihanasta”.

”Kolme vuotta takaperin, nelitoistavuotiaana olin vielä lapsi. Nyt, seitsentoistavuotiaana en ole sitä enää. Kolme vuotta eteenpäin ajatellen, jos elämän päiviä riittänee, – mitä lienee siihenkin mennessä tapahtunut.” 

Kun isän ottopoika kavaltaa nahkatehtaan rahat ja kaataa yrityksen, Martta lähtee veljensä Vilhon perässä Kanadaan sisäköksi, tapaa Toronton ”Suomi-haalilla” makkaramestari Aarne Kuuselan ja menee naimisiin. Ensimmäinen lapsista syntyy Torontossa keskosena 1928. Perhe palaa Suomeen ja perustaa Muhokselle pienen lihajalostamon. 

25 vuotta myöhemmin toiseksi nuorin tyttäristä, Armi Kuusela, ylittää maailman uutiskynnyksen voittamalla Miss Universum -kilpailun.

Näin tarinan kuuluukin päättyä. Maailman rujon rumuuden nähnyt Martta Kuusela on kasvattanut maailman kauneimman naisen. 

Martta Kuusela, lastenlasten mukavana mutta hieman kärttyisenä muistama mummo, menehtyy sappikivileikkaukseen 60 vuoden iässä vuonna 1963. 

Miten hän kirjoittikaan täyttäessään 16 vuotta keväällä 1919:

”Olemmehan oppineet näkemään, että kaikki vähäinen onni, mitä me eläessämme tunnemme, sehän on niin hetkellistä, aina vain pieni hetki.” 

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Kirsi Tuura ja F. Suomela / Museoviraston kuvakokoelmat

Julkaistu: 8.1.2018