Arkkipiispa Tapio Luoma: ”Ei lannistuta pelon alle – uskon, että toivon viesti on edelleen ajankohtainen"

Läsnäolo toiselle ihmiselle on tärkeää tänä keväänä, kun sota ja sen aiheuttama tuho herättävät ihmisissä pelkoa ja ahdistusta. Evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma painottaa, että yksin ei pelon kanssa pidä jäädä. Sen sijaan Luoma kannustaa ihmisiä jakamaan ajatuksia ja tunteita. Kirkko ja seurakunta voivat auttaa vastaamaan kysymyksiin, joita Ukrainan sota herättää.

– Kun keskustelemme toisten kanssa, huomaamme, ettemme olekaan tuntemustemme kanssa yksin, Luoma sanoo.

Luoma on pohtinut, miten ihminen ylipäänsä selviää pelon ja epävarmuuden kanssa. Se liittyy myös siihen, miten suhtaudumme vastoinkäymisiin. Olisi tärkeää jaksaa jatkaa normaalia arkea ja hoitaa välttämättömät velvollisuudet ja olla lamaantumatta pelottavan asian äärelle, Luoma sanoo.

– Sodanlietsojien tarkoitus on juuri aiheuttaa pelkoa ja viedä eurooppalaisilta heidän toimintakykynsä, jotta vastarintamme olisi heikompaa.

Luoma ajattelee, että kun ihminen pohtii, huomaako kukaan hänen hätäänsä ja ahdistustaan, taustalla on aina kysymys: olenko arvokas, olenko tärkeä.

– Kristillisen kirkon vastaus on kirkas: jokainen on Jumalan luoma ja siksi luovuttamattoman arvokas ja tärkeä. Juuri tämä ihmisen luotuisuuden, jokaisen ihmisarvon, vuoksi odottaisin myös solidaarisuuden vallitsevan ihmisten kesken.

Luoma ei säästelekään sanojaan Venäjän johdolle.

– Kun kerran jaamme saman todellisuuden ja maailman, yhdelläkään suuren maan hallitsijalla ei ole oikeutta luoda maailmaa sellaiseksi kuin hän itse tahtoo. Putininkin olisi suostuttava kuuntelemaan muita, eikä vain ajaa itsekkäästi omia pyrkimyksiään.

"Me viemme rauhanviestiä"

Luoman mukaan maailman kirkoissa on seurattu Ukrainan tapahtumia huolestuneina.

– Sota on ollut pysäyttävä länsimaisissa kirkoissa. Me viemme rauhanviestiä ja olemme vedonneet ortodoksisen kirkon johtoon, että se tekisi kaikkensa, että sota loppuisi.

Ukrainan sodan vuoksi Luoma on pohtinut, mitä sota ihmisille tekee.

– Sodan varjo on pitkä, ja sodan kauhut vaikuttavat Ukrainassa moneen sukupolveen. Myös Venäjällä on paljon perheitä, jotka eivät saa koskaan nuorukaisiaan kotiin. Sodan vuoksi kaikkien eurooppalaisten turvallisuus on järkkynyt. Venäjän teot ovat olleet erityisen julmia ja raakoja siviiliväestöä kohtaan, ja nopea tiedonvälitys sosiaalisessa mediassa tuo tuhon ja kauhun hyvin lähelle sivustakatsojaakin. Sodan varjoihin kuuluu myös ruokapula, joka on vaarassa aiheuttaa nälänhätää monissa köyhissä maissa.

Venäjän kirkon rooli sodassa hätkähdyttää

Venäjän ortodoksisen kirkon suopea suhtautuminen Venäjän sotatoimiin on erityisesti hätkähdyttänyt Luomaa. Tämä on osa sotatoimien hyväksyttämistä kansan silmissä.

– Se ei ole kristillisen opetusten mukaista ja saa pohtimaan, mikä Venäjän kirkon aatteellisessa pohjassa on vialla ja mikä rooli kirkolla aseellisissa konflikteissa on.

Luoma arvioi, että taustalla vaikuttaa nationalistinen ajattelu, jossa on vuosien ajan luotu keinotekoista viholliskuvaa omiin tarkoituksiin. Ortodoksi-kristillisen idän ja lännen välille luodaan jännite, jossa itä edustaa hyveellisyyttä ja kunnollisuutta lännen rappiota vastaan.

Viholliskuvien luomisesta tulee kampanja, joka ennen pitkää kypsyy sodankäynniksi. Mielipiteen muokkaus ja jyrkät viholliskuvat ovat tyypillisiä hyökkäyssodan aloittajille, Luoma pohtii.

– Jos viholliskuvalle löydetään vielä uskonnollinen peruste, kuten Venäjällä on tehty, jotkut ovat valmiimpia hyväksymään väkivallan toisia ihmisiä ja kansoja vastaan.

Luoma korostaa, että kirkkojen rooliin kuuluu terve kriittisyys yhteiskunnallisia ilmiöitä ja päättäjiä kohtaan, eikä siunata sotatoimia

– On tärkeää pitää tietty etäisyys vallanpitäjiin.

Hänen mukaansa kristillisessä teologiassa ajatellaan perinteisesti, että sota voi olla oikeutettua, kun se on viimeinen mahdollinen keino saavuttaa rauha ja sotimatta jättämisen aiheuttamat kärsimykset olisivat suuremmat kuin sotimisen. Kynnys sotaan on siis korkealla eikä sodan tielle saa lähteä kevyin perustein.

– Ukrainan kansa ja me Suomessa koemme, että kamppailu oman olemassaolon puolesta on oikeutettu syy puolustautua aseellisesti hyökkääjää vastaan.

Anteeksianto ehkäisee koston kierrettä

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan maaliskuun alussa. Sota jatkuu yhä. Luoman mukaan juuri nyt ei ole oikea hetki puhua kristinuskon peruskivistä, armosta ja anteeksiannosta. Mutta jossain vaiheessa niidenkin pohtimisen hetki koittaa, hän sanoo.

– Siihen rajattomaan arvoon, joka ihmiselle on luomisessa annettu, yhdistyy ajatus sovinnosta. Uskon, että se parhaiten ehkäisee katkeruutta ja kaunaa, jotka ovat monen konfliktin juurisyynä. Anteeksiannon ja armon tehtävä on ehkäistä koston kierre.

Kun on aikanaan kärsitty vääryyttä, epäoikeudenmukaisuuden kokemus jää kytemään ja voi johtaa vuosienkin takaa kostonhaluun. Vihanpito merkitsee sitä, ettei ole päästy eteenpäin, hän pohtii.

Historiasta tunnetaan useita sovintoprosesseja ja totuuskomissioita, joita on perustettu vaikeiden konfliktien jälkeen. Saksa on reflektoinut vuosikymmenten ajan toisen maailmansodan aikaisia rikoksiaan. Venäjällä tällaista kansallista itsetutkistelua ei ole tehty, Luoma sanoo.

– Suuren imperiumin vähittäinen luhistuminen ja suurvalta-aseman heikkeneminen on herättänyt katkeruutta, ja sen hedelmiä nyt nautitaan. Katkeruus ja vääristynyt itsekorostus ovat muuttuneet sanoiksi ja sitten äityneet teoiksi toisia vastaan.

Vanheneminen on pakko vain hyväksyä

Vaikeina aikoina pitäjän tai kaupungin keskellä nouseva kirkontorni on viesti toivosta, Luoma toteaa. Kun aiemmat sukupolvet ovat selviytyneet, mekin voimme selviytyä, hän lisää.

– Kristinuskossa ajatellaan, että elämä ei ole yksinomaan ihmisten käsissä, vaan on Jumala, jolta pyytää johdatusta ja johon luottaa. Uskon, että toivon viesti on edelleen ajankohtainen.

Arkkipiispa itse täyttää juuri 60 vuotta. Hänelläkin on toiveikas asenne tulevaisuutta kohtaan, vaikka vanheneminen saa hänen hetkittäin mietteliääksi.

– Lapsenlapsiani katsellessa näen, että olen nyt sukupolvien ketjussa vanhemmassa päässä. Vanhenemisen eräs vaikeus on tulla sinuiksi sen kanssa, että tosiaan vanhenee. Se on pakko vain hyväksyä. Vaikka vanhenen, kaikesta ei tarvitse luopua, ja esimerkiksi terveyteni on vielä hyvä.

Ikääntymiseen ja 60 vuoden etapin saavuttamiseen liittyy haikeutta.

– Se ei niinkään ole haikeutta menetetystä nuoruudesta, vaan kiitollista haikeutta eletystä elämästä. Voin muistella vaiheitani ja sanoa, olipa hienoa tuossakin kohtaa ja tuossa taas vaikeaa, ja arvostaa sitä, millaisen polun sain. On mukavaa, että tähän on selvitty ja tässä vielä ollaan, hän naurahtaa.