Apu

Näin Turun vanhaa keskustaa kaivataan maakerrosten alta – Harrastajien merkitys muinaisen Suomen tutkimuksessa kasvaa

Näin Turun vanhaa keskustaa kaivataan maakerrosten alta – Harrastajien merkitys muinaisen Suomen tutkimuksessa kasvaa
Turun keskustassa arkeologit ja harrastajat kaivautuvat kohti Suomen ainoaa keskiaikaista kivikaupunkia. Sitä ennen on selvitettävänä metreittäin aikakerrostumia, jotka kertovat, miten meistä tuli me.
Julkaistu: 2.8.2021

Tuosta ämpäri, rikkalapio, istuma-alusta ja muurauslasta, täältä hanskat. Tutkimusassistentti Rauli Aalto antaa tarvikkeet, joita me maallikot käytämme tänään Aboa Vetus Ars Nova -museon pihan arkeo­logisilla kaivauksilla Turun keskustassa.

Keskelle pihan kaivauksia on viritetty telttakatos suojaamaan auringolta, mutta Aaltoa huolestuttaa silti. Sääennuste lupaa niin kovaa paahdetta, että lämpöhalvaus uhkaa varomatonta. Onneksi aamulla kesäpäivä on vielä leppeä.

Astelemme kaivaukselle, jossa on tällä viikolla tarkoitus kaivaa 10–15 senttimetrin korkuista maavallia. Se on puutarhamaata 1800-luvun jälkipuolelta, harmaata savea, tiukkaa ja kovaa kuin betoni, jota rei’ittävät ikiaikaiset madonreiät ja satunnaiset juuret.

”Sen jälkeen, kun Turun palossa tuhoutuneet talot on purettu, tähän on tuotu täyttömaata, ja alue on muutettu puutarhaksi 1870-luvulla. Paikalta löytyy sen aikaista talousjätettä: englantilaista tuontiposliinia, kultareunaisia, venäläisiä kahvikuppeja.”

– Ilari Aalto, arkeologi –

Kirske kuuluu, kun raavimme sitä keskittyneesti muurauslastalla pikku kokkareiksi rikkalapioon ja kaadamme sankoon. Seulan viereen on kerääntynyt jo muutamia sangollisia irtomaata. Pieninkin savikokkare tutkitaan.

Pengomme suuren katastrofin jälkiä. Kuivan kesän jälkeen, tiistaina 4. syyskuuta vuonna 1827 läheiseltä Aninkaistenmäeltä alkanut tulipalo pyyhkäisi yli koko kaupungin, kun tuuli painoi tulista hornaa eteenpäin.

Vaikka kaupungin keskellä virtaa joki, tulelle ei voitu mitään. Se ylitti joen, poltti kaiken tieltään ja sulatti lasin ja rautanaulatkin. Tuho oli niin totaalinen, että sen jälkeen alue vedettiin tasaiseksi, ja elämä aloitettiin alusta. Lähes 200 vuotta myöhemmin tutkijoita kiinnostaa, mitä kaikkea maan alle jäi.

Maallikot avustavat arkeo­logisissa kaivauksissa Turun Aboa Vetus Ars Nova -museon pihalla. Arkeologi Ilari Aallon (oik.) mukaan amatöörit kaivelevat usein varovaisemmin kuin ammattilaiset.

Turun palossa tuhoutunut piha

Arkeologi Ilari Aalto sanoo, että nykyisissä, vuodesta 2017 asti käynnissä olleissa kaivauksissa, on syntynyt jo aika hyvä käsitys siitä, mikä tutkijoita maan alla odottaa. Kyseessä on Turun palossa tuhoutunut pihapiiri, jossa on sijainnut kaksi kivitaloa sekä puisia talousrakennuksia.

– Sen jälkeen, kun Turun palossa tuhoutuneet talot on purettu, tähän on tuotu täyttömaata, ja alue on muutettu puutarhaksi 1870-luvulla. Paikalta löytyy sen aikaista talousjätettä: englantilaista tuontiposliinia, kultareunaisia, venäläisiä kahvikuppeja. Astioita, joita parempi väki on käyttänyt. Löytyy ruokajätettä eli eläinten luita sekä puutarharakenteita. Olemme kaivaneet puuistutusta, ja eilen alkoi paljastua kukkapenkin reunaa. Nekin ovat säilyneet maan alla, Aalto kertoo.

Kukkapenkeistä otetaan maanäytteitä makrofossiilitutkijalle. Hän käy läpi mahdolliset siemen- ja kasvijäänteet ja yrittää selvittää, mitä puutarhassa on aikanaan kasvatettu.

”Jos vastaan tulee jokin herkkä, alkuperäisellä paikallaan oleva löytö, silloin kyllä suditaan hyvinkin tarkkaan ja varovasti. Saatetaan käyttää esimerkiksi jäätelöpuikkoja kaivamiseen, kunhan vain saadaan tieto ylös maaperästä”

– Ilari Aalto, arkeologi –

Ranteet kovilla

Kaivan yhä alaspäin viettävää kuoppaa, mutta Aalto huomauttaa ystävällisesti, että tarkoitus on pitää kaivannon pohja tasaisena ja kaivaa vain seinämää eteenpäin. Maa on niin tiukkaa, että metalliset muurauslastat ja ranteet ovat kovilla. Täällä ei tupsutella pullasudeilla. Aalto hymyilee, että aluksi harrastajat ovat melkein liiankin varovaisia. Ammattilaiset kaivavat riuskemmin ottein.

– Jos vastaan tulee jokin herkkä, alkuperäisellä paikallaan oleva löytö, silloin kyllä suditaan hyvinkin tarkkaan ja varovasti. Saatetaan käyttää esimerkiksi jäätelöpuikkoja kaivamiseen, kunhan vain saadaan tieto ylös maaperästä, Aalto kertoo.

Taivaanlakea kohti kiipeävä aurinko osuu kaivannon seinämään. Jokin välähtää. Kaivan vähän pitemmälle ja nostan kohta käteeni noin 5 × 3 sentin mittaisen, kaartuvan, vedenvihreän lasinpalasen, joka kimaltelee kirkkaasti auringonvalossa. Ensisilmäyksellä sitä voisi luulla vanhan limsapullon palaseksi, mutta jo toisella huomaa, että puolen sentin paksuisena se tuskin on ihan uusi.

Arkeologi Ilari Aalto innostuu vähäisemmistäkin löydöistä.

Aalto kääntelee sirpaletta ja sanoo, että ensimmäinen ajatus vie paikalla asuneiden apteekkarien ja välskärien astioihin. Voi olla, että tämä on 1800-luvulta, ehkä kauempaakin historiasta, sitä ei vielä osaa sanoa. Lasi menee tiilenpalasten, keramiikkasirpaleiden ja luiden sekaan muoviastiaan, josta löydöt myöhemmin käydään läpi. Aalto sanoo, että arkeologi miettii jatkuvasti ihmisiä, joiden elämää ja arkea hän kaivaa esille.

– Tiedämme piikoja ja renkejä myöten, ketkä täällä ovat 1700-luvulta eteenpäin asuneet, koska siitä lähtien meillä on asukasluetteloita, manttaaliluetteloita ja niin edelleen, Aalto kertoo.

– Tontinomistajat tunnetaan jo 1600-luvun puolivälistä. Täällä on ollut hyvinkin silmäätekevää väkeä, kuten suurporvareita, ja toisessa näistä taloista on toiminut 1600- luvulla paremman väen krouvi. Täällä on asunut Turun akatemian kirjapainajia, apteekkareita, lääkäreitä, kauppiaita ja merimiehiä. Hyvä läpileikkaus luostarikorttelin asukkaista.

Aboa Vetus Ars Novan kaivaukset Turussa. Takana museorakennus eli entinen Rettigin palatsi.

Oliko asialla mämmikourainen välskäri?

Yksi tämän vuoden erikoisimmista löydöistä on poskihammas, johon on kulunut sileä, pyöreä ura. Kun arkeologit sovittivat uraan pihalta löytynyttä liitupiippua, se sopi täydellisesti.

Kahden hampaan löytyminen kertoo paikalla toimineista välskäreistä. Liitupiippuun sopivan hampaan juuret ovat tavallista lyhyemmät. Aalto kertoo hammaslääkäreiden kertoneen, että se kertoo joko voimakkaasta tulehduksesta tai mämmikouraisesta hampaan kiskonnasta. Tai kummastakin. Hampaan strontiumisotoopista on mah­dollista selvittää, missä sen omistaja on viettänyt lapsuusvuotensa.

Kuin puheenaiheen alleviivaukseksi Aalto huomaa savimaan sisällä jotakin vaaleaa. Kurkottelemme katsomaan, kun hän kaivaa määrätietoisesti esiin liitupiipun varren.

Valkoisesta savesta tehtyjä piippuja on käytetty täällä 1600-luvulta 1800-luvulle. Keraamisina ne särkyivät helposti pudotessaan.

Muinainen hammas ja liitupiippu ovat ilmiselvästi kuluneet aikoinaan samassa suussa.

Pihamaan aikaisemmissa kaivauksissa on saatu näkyviin kivettyjä katuja, joista toinen on keski­aikainen Luostarin jokikatu. Siitä risteää kuja, joka näkyy Turun varhaisimmassa kartassa vuodelta 1634.

Samalla kohdalla on todennäköisesti ollut kuja jo keskiajalla. Sen varressa tiilitalon seinämuuri viettää kohti jokea. Aalto kertoo, että seinän päällä on säilynyt lohenpunaista rappausta. Palovakuutuksesta tiedetään, että kattomateriaali on ollut mustaksi lasitettu tiili.

Tien toisella puolella on holvikaaren muotoinen kellari.

– Se oli sykähdyttävä hetki, kun kaivauduttiin pikkuhiljaa kellarin sisään, ja sieltä alkoi paljastua seinää, josta näki heti, että se on munkkilimitystä eli keskiaikaista muurausta. Se aiheutti riemunkiljahduksia, Aalto hymyilee.

”Välillä on tullut ryhmien välillä kahnauksia, mutta ei niin pahaa, kuin Tukholmassa 1300-luvun lopussa, jolloin saksalaiset porvarit polttivat elävältä ladossa joukon ruotsalaisia porvareita. ”

– Ilari Aalto, arkeologi –

Porvariston vähemmän hillitty charmi

Luostarin jokikadun varteen on rakennettu ensimmäiset kivitalot 1400-luvun taitteessa. Se on ollut poikkeuksellista koko Ruotsissa, sillä siihen aikaan maassa oli vain muutamia keskiaikaisia kaupunkeja, joissa on ollut kivisiä asumuksia.

– Kivitalorakentaminen liittyy ehdottomasti sen ajan Itämeren saksalaiseen kulttuuripiiriin. Nämä ovat olleet henkilöitä, joilla on ollut yhteyksiä Itämeren etelärannikolle, todennäköisesti he olivat saksalaistaustaisia porvareita. He ovat käyneet kauppaa Lyypekin, Danzigin eli nykyisen Gdańskin, Riikan ja Tallinnan kanssa.

– Todennäköisesti talot ovat olleet porvareiden yksityiskoteja ja kauppatiloja. Joukossa voi olla myös pappien virkataloja, kiltataloja, julkisia saunoja, parempia majataloja ja muita julkisia rakennuksia, Aalto kertoo ja jatkaa, että keskiajalla Turun vahvat yhteisöt ovat olleet saksalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset porvarit.

– Välillä on tullut ryhmien välillä kahnauksia, mutta ei niin pahaa, kuin Tukholmassa 1300-luvun lopussa, jolloin saksalaiset porvarit polttivat elävältä ladossa joukon ruotsalaisia porvareita, Aalto hymähtää.

Irene Timonen tutkii kaivuuhansojaan.

Instrumenttihoitaja innostui arkeologiasta

Kuopiolainen Katriina Tomberg kuopsuttaa maata ison lohkareen ympäriltä. Aalto innostuu: jälleen, hollantilainen tiili 1600-luvulta. Tiilet ovat matkanneet Turkuun lähinnä laivojen pohjalla painona. Vaalea tiili oli aikansa bulkkitavaraa, jota löytyy maailmasta kaikkialta, mihin merenkulun silloisen suurvallan lonkerot ylettyivät. Aalto ottaa silti tiilen talteen, sillä se on tavallista pienempi. Hieno löytö sekin!

Tomberg kertoo, että hän on tullut viettämään osan kesälomastaan Turkuun arkeologiselle kaivaukselle pitkäaikaisen kiinnostuksen vuoksi. Hän olisi jo teininä halunnut arkeologiksi, mutta elämä vei it-alalle. Tomberg sanoo, että on kiehtovaa kävellä kaivausalueen keskiaikaista katua ja miettiä ihmisiä, jotka ovat sitä pitkin aikanaan kulkeneet.

Tamperelainen Irene Timonen on kaivauksilla jo kolmatta kesäänsä. Hän kertoo, että leikkaussalin hektisen instrumenttihoitajan työn päälle mahdollisuus vain olla ja kuopsuttaa, on mielen lepuuttamista parhaasta päästä. Timonen innostui arkeologiasta roolipelien kautta, ja hän on sittemmin myös opiskellut arkeologiaa. Hänelle kaivaukselle hakeutuminen on myös tapa auttaa keräämään tietoa Suomen varhaisvaiheista.

Kurssilaiset Katriina Tomberg ja Anita Johansson ovat arkeologiasta kiinnostuneita maallikkoja.

Harrastajien rooli historian tutkimuksessa tärkeä

Ilari Aalto sanoo, että innostuneiden ja vihkiytyneiden harrastajien merkitys Suomen muinaisuuden selvittämisessä on yhä merkittävämpi.

– Arkeologiassa ollaan vasta heräämässä siihen, mikä potentiaali innostuneet kansalaiset ovat. Voisi puhua jopa kansalaistieteestä. Esimerkiksi metallinilmaisinharrastajat tekevät vuosittain merkittäviä löytöjä. Toki joukkoon mahtuu monenlaista tekijää. On salakaivelua ja tiedon hävittämistä, mutta pääasiassa ilmiö on positiivinen ja kertoo, että ihmisiä kiinnostaa menneisyys, Aalto pohtii.

Päivän päätteeksi olemme tomun peitossa, mutta oppineet valtavasti uutta arkeologiassa käytettävästä dokumentointitekniikasta keskiaikaisiin sarviin ja luihin.

Aalto sanoo, että arkeologia on tuhoava tiede: päästäkseen käsiksi seuraavaan ikäkerrostumaan on tuhottava edellinen, toki tarkan dokumentoinnin jälkeen.

Työ Aboa Vetus Ars Novan kaivauksilla on vasta alussa, Turussa kaivettavaa kulttuurikerrostumaa riittää neljä metriä nykyisestä maanpinnasta alaspäin.

Tämän vertauksen hän on jo kuullut: vanhan Turun rauniot löytyvät montun pohjalta – niin kuin Rooman.

”Löytyy ruokajätettä eli eläinten luita sekä puutarharakenteita. Olemme kaivaneet puuistutusta, ja eilen alkoi paljastua kukkapenkin reunaa. Nekin ovat säilyneet maan alla.”

– Ilari Aalto, arkeologi –

Metallinetsinnälle uudet rajat lakiin?

Suhtautuminen metallinetsintäharrastukseen tulee pohdittavaksi parhaillaan tekeillä olevassa muinaismuistolain uudistuksessa. Kulttuuriasiainneuvos Päivi Salonen opetus- ja kulttuuriministeriöstä sanoo, että on metallinetsijöiden ja Museoviraston intressissä, että menettelyt ovat selkeitä ja sujuvia.

– Arvioidaan, tarvitaanko säädöksiä ja mikä on se tapa, jolla tätä toimintaa ohjataan ja kehitetään. Tämä on myös resurssikysymys: paljonko museovirastossa on resursseja asian hoitamiseen.

Toimintaa on ohjattu lähinnä vuoden 1963 muinaismuistolailla. Lain soveltamiseen ovat vaikuttaneet jokamiehenoikeudet. Ruotsissa metallinetsintä on luvanvaraista, Virossakin siihen vaaditaan koulutus.

– Sitä ei haluta, että lähdettäisiin kieltämään metallinetsintä kokonaan tai että kiristettäisiin säätelyä huomattavasti kuten Ruotsissa. Museoissakin on sellainen resurssipula, että tuskin niissä ilahdutaan, jos alkaa tulla hakemuksia, että sinä ja sinä päivänä haluaisin harrastaa, sanoo pitkän linjan harrastaja ja Suomen Metallinetsijät ry:n perustajajäsen Yrjö Hakkarainen.

Kaikki löydöt pienimpiä sirpaleita myöten kerätään laatikoihin.

2 kommenttia