Arkady Moshes on selittänyt 20 vuoden ajan suomalaisille, millainen Venäjä on.

Nyt jotkut ajattelevat, että hänen kaltaisistaan on tullut uhka Suomelle.

Presidenttiehdokkaat istuivat puolikaaressa, ja kysymys tarkentui pikku hiljaa. Pitäisikö Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisilta poistaa Suomen kansalaisuus myös takautuvasti, toimittaja Timo Haapala esitti.

Alexander Stubb nosti Ilta-Sanomien vaalitentissä kätensä pystyyn.

Pitkässä juoksussa meidän pitää avata tää keskustelu, koska yksi Putinin ydinviesteistä on kylmä ja se on se, että hän on valmis puolustamaan oman maan kansalaisia myös rajojensa ulkopuolella, ja silloin meidän täytyy löytää jokin näköinen järjestelmä, jolloin tää turvallisuusuhka ei toteudu, hän puhui.

Arkady Moshes kuuli, mitä Alexander Stubb sanoi. Suomessa asui noin 40 000 Venäjän ja Suomen kaksoiskansalaista. Luku oli niin iso, että joukkoon mahtui putinisteja. Kaikkien kaksoiskansalaisten puolesta Moshes ei todellakaan puhuisi.

Mutta Stubbin sanat olivat isku vasten Moshesin omia kasvoja. Eikä ainoastaan hänen, vaan myös hänen kahden Helsingissä kasvaneen poikansa. Pojista toinen oli jo suorittanut Suomessa asepalveluksensa, toisella se oli vielä edessä. Heitä ja itseään Moshes kyllä puolustaisi.

Moshesin tiedossa oli, että hänen kaltaisensa eivät pystyisi luopumaan Venäjän kansalaisuudesta, vaikka haluaisivat. Tehtaankadulla ei tällä hetkellä tehtäisi asialle mitään, vaikka suurlähetystön postilaatikkoon toimittaisi kaikki tarvittavat paperit. Moshes kyllä tiesi joitain ihmisiä, jotka olivat halunneet luopua Venäjän kansalaisuudesta ja onnistuneet siinä. Venäjän hyökkäyssodan jälkeen se ei kuitenkaan ollut enää käytännössä mahdollista.

Moshes ajatteli, että jos Suomen kansalaisuus vietäisiin kaksoiskansalaisilta, tarjolla olisi ehkä turvapaikka tai oleskelulupa byrokraattisen prosessin jälkeen. Sellaiseen oikeuksien alentamiseen hän ei suostuisi.

Kotona hän kertoi vaimolleen Aleksandralle ja heidän kolmelle lapselleen, mitä tapahtuisi, jos lakeja alettaisiin muuttaa siihen suuntaan.

Jos poliitikot päättäisivät, että Suomi ei enää tarvitse Moshesin asiantuntemusta ja verorahoja, hän muuttaisi pois.

Puhelu on kesken Arkady Moshesin työhuoneessa Ulkopoliittisessa instituutissa. Toimittaja on soittanut ja kyselee Telegram-pomosta Pavel Durovista, joka on hiljattain pidätetty Ranskassa.

Moshes puhuu kovaan ääneen englanniksi ja kävelee edestakaisin työhuoneessaan, joka on poikkeuksellisen siisti. Pikkutakki roikkuu henkarissa kaapinovessa. Pian Moshesin on lopetettava puhelu, sillä Imagen haastattelu alkaa. Durov ei muutenkaan ole hänen erikoisalaansa. Sen sijaan Ukraina on, ja tietenkin Venäjä.

Moshes on Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-ohjelman johtaja, jonka suomalaiset tuntevat mediasta. Viime vuonna hän antoi 126 haastattelua Venäjästä tai Ukrainan sodasta. Vuonna 2022 vastaava luku oli 145.

Niin hän on toiminut jo yli 20 vuoden ajan, selittänyt suomalaisille, millainen Venäjä on. Kun Ulkopoliittisen instituutin johtajat ja tutkijat ovat vaihtuneet ja maailmanpolitiikan suhdanteet heilahdelleet, Moshesin on voinut löytää työhuoneestaan. Hän on toimittanut suomalaisille päättäjille, kansalaisille ja tiedeyhteisölle analyysejä ja tutkimusta itänaapurista.

Hirveästi Moshesista ei muuten tiedetä. Hän ei ole ollut kiinnostunut esittelemään yksityiselämäänsä mediassa niin kuin jotkut muut. Nyt Moshesista on kuitenkin alkanut tuntua, että hänen on kerrottava asioita, joita suomalaiset eivät haluaisi kuulla.

Punakone repi kerta toisensa jälkeen palasiksi joukkueita, joita se kohtasi. Vuorotellen kaatuivat ruotsalaiset, tšekkoslovakialaiset, kanadalaiset. Vuoden 1988 Calgaryn olympialaisten jääkiekon täyskierrosturnauksessa ei ollut pudotuspelejä, vaan kaikki pelasivat kaikkia vastaan.

Neuvostoliitto oli jo varmistanut olympiakultansa, mutta sen oli vielä pelattava ottelu Suomea vastaan. Leijonilla oli mahdollisuus tehdä pronssista hopeaa, jos Suomi pelaisi tasapelin. Neuvostoliitto hävisi ottelun pistein 2–1. Punakone oli voittanut turnauksen mutta hävinnyt pienelle naapurimaalle.

Arkady Moshes katsoi peliä isoisänsä kanssa tämän asunnossa Moskovassa ja juhli. Jostain selittämättömästä syystä hän tunsi voittaneensa kahdesti. Kotona oli aina katsottu jääkiekkoa ja kannatettu Punakonetta, eikä Moshes oikein ymmärtänyt, mistä lämmin tunne johtui. Jostain syystä Suomikin oli hänelle tärkeä.

Ehkä se johtui siitä, että hänen lääkäriäitinsä oli 1970-luvulla tehnyt ainoan ulkomaanmatkansa Suomeen. Kotona äiti oli kertonut hotelleista, joissa hänen seurueensa oli yöpynyt, ja hyvistä ruoista, joita he olivat syöneet.

Oli muutakin. Moshesin ja Suomen välillä tuntui olevan ihmeellinen, sattumanvarainen kytkös: Hänen äitinsä syntymäpäivä, 30. marraskuuta 1939.

Päivä, jolloin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja talvisota alkoi.

”Kyse ei ole siitä, missä synnyin, vaan millaiseen perheeseen synnyin”, Arkady Moshes sanoo. Hän on istunut työhuoneensa pienen neuvottelupöydän ääreen ja lehteilee muistiinpanojaan, joita hän on tehnyt haastattelua varten.

Moshes on juutalainen nimi, ja suku on alun perin lähtöisin Odessasta. Arkady Moshes ei ole uskossa, eivät hänen isänsä ja isoisänsäkään enää olleet, mutta juutalaisuus vaikutti silti paljon hänen identiteettiinsä. Moshesin isoisoisä teloitettiin vuonna 1942. Teloittajat olivat luultavasti romanialaisia joukkoja, mutta sitä Moshes ei ole täysin pystynyt vahvistamaan.

Äiti sen sijaan oli maatalon tytär Volgan yläjuoksulta. Hän jäi isättömäksi vuonna 1942, kun Arkadyn isoisä kuoli Stalingradin taisteluissa. Äidinäiti joutui kasvattamaan kolmea lasta yksinään köyhissä oloissa.

Kun Arkady oli lapsi, sekä äiti että isä tekivät töitä lääkäreinä. Kun pikkuveli syntyi, äidin piti tehdä valinta ja muuttaa uransa suuntaa. Moskovalainen sairaalalääkärin työ vaihtui paikallislääkärin pestiin.

Kun Moshes oli 16-vuotias, hänen piti tehdä iso päätös. Hän tiesi, että juutalaisella sukunimellä ei saisi Neuvostoliitossa opiskella tiettyjä aloja kuten journalismia tai kansainvälistä politiikkaa, mutta passia varten oli lyötävä lukkoon, miten etnisyys kirjattaisiin asiakirjaan.

Moshesin äidillä oli tunnistettavan venäläinen sukunimi. Jotkut kehottivat, että kannattaisi valita venäläinen nimi, mutta Moshes ajatteli, että isä ja isoisä eivät olleet tehneet mitään väärää. Hän päätti pitää juutalaisen nimensä.

”Enkä ole koskaan katunut sitä”, hän sanoo.

Moshesin perhe oli verrattain hyvin tunnettu kotikunnassaan, eikä hän lapsena ja nuorena siksi oikeastaan kokenut rasismia tai antisemitismiä. Sellaisesta hän sai esimakua ensimmäisen kerran kunnolla vasta silloin, kun hän muutti Suomeen oman perheensä kanssa ja alkoi julkaista tutkimustaan täällä.

Hän oppi, että oli kaksi koulukuntaa. Toiset halusivat Moshesin ulos Suomesta, koska hän oli venäläinen. Toiset halusivat eroon hänestä, koska hän oli juutalainen.

Joskus Moshes vitsailee siitä. Pitäisi järjestää taistelu ja selvittää, kumpi koulukunta voittaa. Vain sillä tavalla saataisiin selvyys siitä, kuka saa heittää hänet ulos Suomesta.

Hiljattain Moshes teki jotain, mitä hän ei ollut aikaisemmin tehnyt: rikosilmoituksen. Naisen nimellä esiintynyt ihminen oli lähettänyt hänelle sähköpostiviestin, joka sisälsi uhkauksen. Ennen Moshes ei oikein ollut välittänyt, mitä hänestä netissä kirjoiteltiin. Hän ei ollut aktiivinen sosiaalisessa mediassa tai lukenut lehtijuttujen kommenttipalstoja.

Viime aikoina hän on kuitenkin alkanut lukea niitä. Ehkä silloin osaa varautua paremmin tulevaan.

Kun Venäjä aloitti suurhyökkäyksensä Ukrainaan helmikuussa 2022, Arkady Moshes meni antamaan haastattelun Ylen venäjänkielisiin uutisiin. Hän sanoi, että kaikkia venäläisiä tullaan pitämään kollektiivisesti vastuussa sodasta. Sitä faktaa venäläiset eivät voisi paeta.

Niin hän ajatteli itsekin. Jos 86 prosenttia venäläisistä ei olisi tukenut Krimin liittämistä Venäjään*, tilanne olisi toisenlainen. Jos Putinia ei olisi ollut, sotaa ei olisi, mutta toisaalta sotaan tarvittiin kansa, joka myötäili Putinia.

”Sota loppuu, kun venäläiset ymmärtävät, että se, mitä Venäjä tekee, on pahaa”, Moshes sanoo työhuoneessaan.

”Olemme hyvin kaukana siitä, että tämä ymmärrettäisiin. Hautausmaista tulee suurempia, haavoittuneiden määrä kasvaa. Jos asuu sairaalan lähellä, ymmärtää, mitä tapahtuu. Mutta silti Venäjälle tämä on yhä pieni sota.”

Helmikuussa 2024 Moshes kirjoitti Upin julkaisussaan, että Ukraina voi ajautua lännen vitkastelun takia häviön partaalle jo kuluvana vuonna. Siihen aikaan vuodesta Yhdysvallat ei toimittanut aseita Ukrainaan, mikä myöhemmin kesällä muuttui.

Silti Moshes ajattelee yhä, että Ukraina voi hävitä sodan lännen kyvyttömyyden takia. Hän on huomannut, että nämä näkemykset ovat juuri niitä, joita häneltä ei haluta kuulla.

”Lopettakaa rauhasta puhuminen ennen kuin annatte Ukrainaan aseita”, hän sanoo.

”Olkaa realistisia. Putin sotii, koska hänellä on vain yksi ajatus mielessään: ennemmin tai myöhemmin länsi luovuttaa ja antaa periksi.”

Vuonna 2002 Arkady Moshes pakkasi Moskovassa tavaransa ja muutti Suomeen vaimon ja kahden pienen lapsen kanssa. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta oli tarjonnut hänelle työtä vuosien tuttavuuden jälkeen. Perheeseen syntyi myöhemmin Suomessa vielä yksi lapsi.

Siihen asti Moshes oli työskennellyt Moskovan Eurooppa-instituutissa tutkijana. Historian alan väitöskirjansa hän oli tehnyt vuonna 1992 Britannian puolustuspolitiikasta. Neuvostoliiton romahdettua Moskovassa puhalsivat uudet tuulet. Oli selvää, ettei kysyntää enää ollut Britannian tuntijalle. Niinpä Moshes erikoistui Ukrainaan. Hän ymmärsi kieltä ja pystyi työskentelemään ukrainalaisten lähteiden kanssa.

Perhe oli onnellinen Suomeen muutosta. Venäjä oli yhä lähellä, neljälle hengelle sai edullisia junalippuja Pietariin tai lentoja Moskovaan, mutta kotimaahan verrattuna Suomessa oli turvallista. Kyse oli myös rahasta. Suomessa Moshesin tulot olivat paljon vakaammat kuin Moskovassa.

Moshes sai kerta toisensa jälkeen jatkoa työsopimukselleen. Perhe kiintyi Helsinkiin, ja Vuosaaresta tuli perheen koti. Suomea Moshes oppi parhaiten, kun työnantaja tarjosi hänelle yksityistä kielenopetusta. Suomen kansalaisuuden hän sai vuonna 2010 yhdeksän kuukauden prosessin jälkeen. Kansalaisen velvollisuuksista tuli hänelle äärimmäisen tärkeitä. Vuonna 2015 Moshesille myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkki. Kun hänen poikansa sotilasvalan aika tuli, Moshes puki kunniamerkin ylleen.

Suomen-vuosien kertyessä Moshesille alkoi hahmottua, millaista itänaapurin tuntemus täällä oli. Venäjä tunnettiin paremmin kuin muualla Euroopassa, ja tutkijoita oli suhteellisen paljon. Mutta osaamista oli eri paikoissa, pirstaloituneena.

Oli valtionhallinto, joka koulutti virkakuntaansa, oli ministereitä, diplomaatteja, puolustusministeriö. Oli yliopistoja, joissa Venäjä tunnettiin jostain tietystä näkökulmasta. Oli vakavia paikkoja, kuten Suomen Pankin nousevien talouksien tutkimuslaitos Bofit ja Maanpuolustuskorkeakoulu.

Ehkä se johtui juuri osaamisen pirstaloituneisuudesta tai sitten jostain muusta, mutta Moshes alkoi nähdä Suomen Venäjä-osaamisessa myös heikkoja kohtia. Yksi niistä oli se, että Suomessa ei Moshesin mielestä nähty tai haluttu nähdä Putinin strategian syvyyttä. Fortum jatkoi pitkään sijoittamistaan Venäjälle, ja Venäjän toivottiin modernisoituvan. Suomessa puhuttiin kumppanuudesta. Moshesista lähestymistapa oli väärä.

”Aloin kirjoittaa artikkeleita siitä, että Venäjän ja Euroopan suhteet ovat menossa päin helvettiä vuodesta 2004 lähtien. Sitten oli Putinin Beslanin puhe, sitten oli Putinin Münchenin puhe, sitten oli Venäjän ja Georgian sota, sitten oli Syyrian sota, sitten oli Krimin liittäminen, sitten oli Minskin prosessi ja sitten oli Ukrainan sota, joka alkoi vuonna 2014 eikä vuonna 2022”, hän luettelee.

”Ja periaatteessa suomalainen asiantuntemus jätti kaiken tämän huomiotta merkkinä siitä, että myrsky lähestyy. En tiedä miksi. Luulen, että osittain siksi, että maan ylin johto ei halunnut, että tästä keskustellaan tällä tavalla.”

Moshes ei ollut ainoa asiantuntija, joka puhui näin. Mutta hän ajattelee, että Venäjän arvostelijoiden ääni ei kantanut Suomessa tarpeeksi. ”Meidät kuultiin, mutta meitä ei kuunneltu”, hän sanoo.

Moshesille yleisten totuuksien epäily oli luontevaa. Sellainen hän oli. Hän vihasi lauma-ajattelua, arvosti järkeä. Hänellä ei ollut ongelmaa arvostella viranomaisia. Samalla hän tiesi, ettei hän pystyisi luomaan uraa Suomessa niin kuin muut. Hän oli tietoinen lasikatosta, johon venäläiset törmäsivät.

Tutkijalle se antoi myös vapauden tunteen: Moshesin ei tarvinnut miellyttää ketään. Siitä hän konservatiivisena älykkönä nautti suunnattomasti.

Aleksander Stubbin kanssa samassa Ilta-Sanomien presidentinvaalitentissä istui Arkady Moshesin pomo, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola. Tentissä Aaltola antoi ymmärtää, että Venäjällä on laki, joka edellyttää kaksoiskansalaisilta yhteistyötä maan viranomaisten kanssa.

Tuo on vale, Moshes ajatteli, tai tiedon puutetta. Moshes oli lukenut Venäjän lakia, eikä sellaista velvoitetta ollut laissa suoraan muotoiltuna.

Venäjä ei muutenkaan tunnustanut sellaista kaksoiskansalaisuutta, joka ei perustunut valtioiden kahdenväliseen sopimukseen. Venäjän näkökulmasta Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisilla oli ”toinen kansalaisuus”.

Sen sijaan Venäjän perustuslain mukaan maanpuolustus on kansalaisen velvollisuus. Miten sitä kukakin tulkitsi, oli toinen asia.

Moshesin mielestä juuri maanpuolustusvelvollisuus tekee Venäjälle menosta vaarallista kaikille kutsuntaiässä oleville miehille. Viimeksi hän kävi Venäjällä vuonna 2021 ennen hyökkäyssotaa. Kutsunnat koskisivat myös Moshesia, sillä hän on alle 60-vuotias.

Moshes on saanut joitain viestejä Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisilta. Eräs Itä-Suomessa asuva mies kertoi hänelle jokin aika sitten myyvänsä omaisuutensa ja muuttavansa Saksaan. Nyt, kun miehellä vielä oli Suomen kansalaisuus, hän etsisi Saksasta töitä.

Jos Suomi muutaman vuoden kuluttua päättäisikin poistaa häneltä Suomen kansalaisuuden, mies voisi jo hakea kansalaisuutta Saksasta. Koulutettu mies, hyvä veronmaksaja.

Arkady Moshes ikävöi Venäjää. Kun hänen läheisensä kuoli, hän ei voinut mennä tämän hautajaisiin. Hän ei muutenkaan voi käydä sukulaistensa haudoilla, vaikka haluaisi. Moshesilla ei ole enää juurikaan ystäviä, jotka asuisivat Venäjällä. He ovat ulkomailla.

Mutta maassa asuu yhä hänen perhettään. Skype tai WhatsApp eivät ole tarpeeksi, ne eivät kuittaa yhteydenpidon tarvetta maahan, jossa on kasvanut aikuiseksi.

Teatteriakin Moshes hieman ikävöi, sillä vastaavaa ei ole Suomessa. Ja puhumista hän kaipaa, monimutkaisten keskustelujen käymistä omalla äidinkielellään.

Joskus Moshes miettii, olisiko hän voinut tehdä enemmän, jotta yleinen mielipide Venäjällä olisi muuttunut. Enää mitään ei ole tehtävissä, mutta menettäminen on surullista.

”Se on minun kotimaani.”

*Tieto siitä, että Krimin laitonta liittämistä Venäjään kannatti 86 prosenttia venäläisistä, on peräisin Levada-tutkimuslaitokselta vuodelta 2021.

Tietoja Venäjän perustuslaista ja kaksoiskansalaisten maininnasta laissa antoi professori Olga Davydova-Minguet Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksesta. Ilta-Sanomien presidentinvaalitentissä kaksoiskansalaisuuden poistoa takautuvasti kannattivat Alexander Stubbin lisäksi Jussi Halla-aho ja Sari Essayah.