13-vuotias Johnny Launia lähti viime keväänä kouluun Heinolassa. Päällä oli paita, jonka äiti Maarit oli ostanut pojalleen Petri Nygårdin keikalta. Mustalle pohjalle on painettu ”Kaljaaaaaaaaaaaaa…” – 107 peräkkäistä a-kirjainta kahdeksalla rivillä. Johnnyn kaverit olivat pitäneet paidasta. Iltalehden tietojen mukaan ensimmäisen oppitunnin opettaja oli kuitenkin käskenyt pojan kotiin vaihtamaan vaatteita. Rehtori vahvistaa ratkaisun medialle. Paidassa on ”alkoholimainonnan elementti alaikäisille”.

Iltalehti julkaisi tapauksesta saman päivän aikana kaksi jatkojuttua. Ensimmäisessä kysytään Petri Nygårdin näkemystä. Artisti ei ole yllättynyt: hänen Pillumagneetti-fanipaitansa ovat myös aiheuttaneet pahennusta. Seuraavassa artikkelissa Kotuksen erityisasiantuntija Kirsti Aapala avaa kalja-sanan historiaa ja merkitystä. Johnnyn paita ei suoranaisesti mainosta alkoholia, koska yleiskielen sana ”kalja” viittaa mietoon tai alkoholittomaan mallasjuomaan. Aapala jatkaa: ”Puhekielessä myös olutta sanotaan kaljaksi, mutta kaikki oluen harrastajat eivät taida pitää tästä.”

En muista, missä olin, kun luin Heinolan kaljapaita-gatesta. Edellisestä kerrasta, jolloin olin juonut kaljaa, ei ollut kulunut monta päivää. Seuraava kerta ei ollut kaukana. Sosiologi Klaus Mäkelän mukaan ”me juomme alkoholia, koska on jano, koska on huolia, koska on juhlimisen aihetta, koska tekee mieli”. Mitä tuohon lisäisi? Ehkä perustelut sille, miksi juon nimenomaan kaljaa:

– Olen kiintynyt kaljahumalan luotettavuuteen. Aloitin säännöllisen kulutuksen 16-vuotiaana eli vuonna 2002. Vajaassa kahdessa vuosikymmenessä olen tullut kaljasta syvästi riippuvaiseksi.

– Kestän kirkasta viinaa huonosti, ja viiniä on vaikea niellä suurina annoksina. Kuin laittaisi kielelle valmiiksi krapulan tahmeuden. Turvallisuushakuisena ja lainkuuliaisena luonteena vierastan myös huumausaineita.

– Synnyin suomalaiseen maaseututaajaamaan 1980-luvulla. Sukupuoleni on mies.

– Kirjoitan, hoidan lapsia, ostan papuja ja kirsikkatomaatteja, keitän nauhapastaa, imuroin sohvan takaa koska edellisellä kerralla en imuroinut, tunnen ahdistusta, hybristä, voimattomuutta, motivaatiovajetta, en nuku, lepään, juoksen kymmenen kilometriä, teen hummusta saunavuoron jälkeen, luen politiikan uutisia, huomenna on iltameno, tiedossa ei ole iltamenoja, joku on kuollut, toistaiseksi elän.

Kalja on vastaus, ja sanat yhtä tärkeitä kuin motiivit. Puhun kaljasta oluenharrastajien vastustamalla tavalla. En viittaa pitopalveluiden mustaan (koti)kaljaan, josta hautajaisvieraatkaan eivät pidä. Tarkoitan keskiolutta, enintään neljäpilkkuseiskaa, Karhua, Olvia, Koffia ja vastaavia. Tiskiltä pitäisi saada sitä, kun sanoo ”yksi kalja” tai ”kaljatuoppi” ja kestää Stout-hanaa kiillottavan baarimikon ivan. Se vapautui vuonna 1969 ja on vahvempaa kuin pilsneri – taas harrastajia hirvittää – mutta laimeampaa kuin nelonen.

Isot pojat kutsuivat sitä nimellä ”galija”, kun olin pieni ja maistoin. Serbokroaatin kielessä ”gàlija” tarkoittaa kaleeria eli soudettavaa sotalaivaa. Kyydissä voi tulla huono olo.

Käytän mielelläni myös muotoa ”keskikalja”. Olen ihminen, joka ottaa reppuun varmuudelta villapaidan ja viikkaa sen käyttämättömänä takaisin hyllyyn. Ei siitä haittaakaan ole. Jos minulla olisi ystäviä ja jonkun heistä äidinkieli olisi eri kuin omani, en haluaisi yrittää selittää ”keskikaljaa”. Saati ”keskikaljakuppilaa”, jonka ikkunaan on jäänyt maininta A-oikeuksien saamisesta. He saivat luvan anniskella myös muuta. Does Aki Kaurismäki have something to do with this?

Paljonkin. Kaljalla on estetiikkansa. Voisin käyttää lakonisempaa virkettä kysyessäni: mitä juomme, kun avaamme neljäpilkkuseiskan vuonna 2020? Miksi teemme sen, kun parempaakin on, enemmän kuin koskaan? Toista lihavaa kansantaiteilijaa siteeratakseni:

Vieläkö meillä on kaljaa?

Ainakaan keskiolutta meillä ei ole. Hotelli- ja ravintolamuseon pöydällä palaa kynttilä. ”Oispa kaljaa” -näyttelyssä jokainen voi jättää muistokirjoituksensa rakkaalle ystävälle. Keskiolut elää sanana lähes yhtä vahvasti kuin kalja, mutta juridisesta käytöstä se poistui alkoholilain uudistuksen myötä vuoden 2018 alussa. 5,5 prosentin vahvuiset oluet, siiderit ja lonkerot tuotiin ruokakauppoihin. A-, B- ja C-anniskeluoikeusluokat jäivät historiaan. Uudistus vapautti lisäksi ravintoloiden ulosmyyntiä ja oli kokonaisuutena radikaalein sitten vuoden 1969 keskiolutlain.

Juon kaljaa kaljanjälkeisessä ajassa. Muutama muukin suomalainen tekee niin. Kahden viime vuoden aikana ruokakaupoista myydystä oluesta 88 prosenttia on ollut keskikaljaa. Näin, vaikka kivijalka-Alepankin oluthylly on nykyään naurettavan monipuolinen. Käpylän Mustassa Pekassa tai Ruoholahden K-Citymarketissa tarvitsisi sommelierin apua. Karhun ja Olvin kaltaisia massabrändejä tarjotaan A-vahvuudessa ja vain aavistuksen keppanaa kovemmissa hinnoissa. Keskikaljanjuonti tässä diversiteetissä on kuin kieltäytyisi älypuhelimesta. Paitsi että melkein kaikki tekevät niin.

Lainsäätäjä ja kauppa vaikuttavat hintaan ja saatavuuteen, jos haluavat. Radikaalejakin muutoksia voi tehdä. Harvoin kuitenkaan niin suuria, että juomakulttuuri muuttuisi äkillisesti – tai edes lähtisi muuttumaan toivottuun suuntaan. Vuoden 1969 alusta voimaan tulleella päätöksellä tuoda keskiolut ruokakauppoihin haluttiin kohtuullistaa suomalaisten juomatapoja. Parempi ottaa pari kaljaa kuin avata paloviinapullo. Jälki oli odotettua toksisempaa. Alkoholin kokonaiskulutus hyppäsi vuoteen 1968 verrattuna 46 prosenttia. Myös väkevien kulutus kasvoi. Pullo pysyi halkopinossa ja sai viereensä muutaman lisäpullon.

Myös vuoden 2018 uudistusta saattoi perustella ”eurooppalaisilla juomatavoilla”. Kun ruokakauppoihin saatiin laadukkaita ja valmistusteknisistä syistä vahvempia pienpanimotuotteita, alkoi väistämätön luopuminen bulkkikaljasta, muutosvoimat uskoivat. Päivittäistavarakaupan näkökulmasta seuraava looginen askel olisi ollut viininmyynnin vapauttaminen. 1960-luvulla vastaavat liberaalit kannattivat A-oluen tuomista ruokakauppaan keskarin vanavedessä. Tavoite toteutui viisikymmentä vuotta myöhässä.

Ylempi keskiluokka: voimia teille. Viinit eivät välttämättä siirry ruokakauppaan tällä vuosikymmenellä. Alkot sijaitsevat nykyään ikävästi kymmenen metrin päässä Prisman hedelmäosastolta. Joutuu ottamaan lompakon kahdesti esille.

Kahden vuoden takaiseen alkoholilain uudistukseen liittyvää uutisointia ja keskustelua voi jo yrittää tarkastella menneisyytenä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen synkät ennusteet saivat paljon julkisuutta loppuvuodesta 2017. Kokonaiskulutuksen oli määrä kasvaa neljä prosenttia. Kansanterveysliikkeen veteraani Pekka Puska (kesk.) puhui viidensadan vuosittaisen alkoholivainajan lisäyksestä. THL tyytyi sataanviiteenkymmeneen ja sai kritiikkiä pelottelusta.

Vuosi vaihtui ja uutisointi muuttui dystooppisesta naurettavaksi. Popparien sijaan ottaisin kaljaaaaaaaaaaaa esiin. Hämeen Sanomat paalutti helmikuun 2018 alussa, että alkoholinkulutus ei kasvanutkaan. Uutisessa mainitaan myyntilukuja ”suurempi poru”. Aikaa oli mennyt kokonainen kuukausi. Kansanedustaja Mikko Kärnä (kesk.) penäsi Twitterissä THL:lta anteeksipyyntöä. Helsingin Sanomien Marko Junkkari malttoi odotella syksyyn ennen kuin teki sunnuntaisivuille jättijutun suutariksi jääneistä tuomiopäivän ennusteista: ”Johdettiinko meitä harhaan?” Kokonaiskulutuksen kasvu jäi alle prosenttiin. Sillä, että vuosia jatkunut lasku katkesi, ei tuntunut olevan merkitystä.

Vahingonilo on makeinta, kun joku, mielellään viranomainen, on varoittanut turhaan. On myös syntynyt konsensus siitä, mikä on turhaa.

1900-luvun alussa suomalaiset käyttivät alkoholia eurooppalaiseen keskitasoon nähden huomattavan vähän. Raittiusliike oli samaan aikaan, paradoksaalisesti, taistelumielellä. Aggressiivinen nenänvalkaisu huipentui vuosien 1919–1932 kieltolakiin, jota kannatettiin yli puoluerajojen. Väärin juovaa kansaa ei voi enää järeämmin suojella itseltään. Vuoden 2018 lainmuutosta seurannut kommentointi puolestaan antaa ymmärtää, että kansa pelastaa itsensä juomalla väärin. Tehtiin antikieltävä laki ja pidennettiin Alkon aukioloja. Yhä ne laahustavat kaljalaatikoineen K-Marketin parkkihalliin. Kauppiaat eivät vieläkään uskalla yrittää hintakilpailua A-oluella, koska verotus ja kokemus kannustavat jatkamaan kaljan parissa.

Olutta on juotu Suomessa vähintään rautakaudelta lähtien. Väkevyys on vaihdellut ja pysynyt nykytilannetta miedompana, koska kaljaa on käytetty vedenomaisena janojuomana. Laatu ja vahvuus ovat olleet luokkakysymyksiä jo satoja vuosia ennen kuin Vallilassa avattiin ensimmäinen Punk IPA. Kaapelitehtaalla olevassa ”Oispa kaljaa” -näyttelyssä oppii, että Ruotsin vallan aikana Suomessa tehtiin erikseen muun muassa herrainolutta, voudinolutta ja palkollisolutta. Prosentit ja valmistusmenetelmät vaihtelivat. Herroille tarjottiin vahvempaa kuin rahvaalle.

Poloisille on ennenkin riittänyt litku. Rauhoittukaa siellä THL:lla.

Jos kouluun menisikin paidassa, jossa lukisi graafikon asettelemana Pyynikin Craft Pils? Alkoholimainonnan elementti olisi merkittävämpi mutta kokonaisvaikutelma sallitumpi. Kaljaaaaaaaaaaaaaaaa… on turhauttava huuto etenkin oppilaitoksessa. Peruskoulu on sivistänyt 13-vuotiasta yli puolet tämän elämästä, jotta Impivaara ei kutsuisi. Mitä palvelun saanut antaa vastalahjaksi?

107 a-kirjainta.

Vielä motiiveista: En koskaan jätä juomatta kaljaa, kun olen saanut jotain valmiiksi. Merkityksellistä ei ole, olenko lähettänyt käsikirjoituksen taitettavaksi vai saanut kannettua parvekekalusteet ullakolta kesäkäyttöön. Kunhan helpotuksen ja riittämättömyyden tuntemukset limittyvät. Siinä se nyt on, ja näin vähän sillä on merkitystä. Ponnistelun määrä saattaa korreloida irrallisuudentunteen kanssa, en ole laskenut. Vaikka halkoja on pinossa, olen edelleen minä.

Siksi kalja. Skoolaustarkoituksiin käytetään mieluummin kuohujuomaa, enkä kieltäydy, jos tarjotaan. En kuitenkaan unohda Henrik Tikkasen luonnehdintaa isästään teoksessa Kulosaarentie 8:

”Hän osasi katsella maailmaa samppanjalasin läpi, ja silloin hänestä näytti että elämä oli kullanvärinen ja poreili ja että se oli hauskaa.”

Kaljan kupla on erilainen: vaatimaton ja kestävä. Skumppaa voi vedellä tutkintotodistus tai asuntokauppapaperit toisessa kädessä kuin huomista ei olisi, mutta ele itsessään valaa uskoa tulevaisuuteen. On mahdollista kohota. Voiko ihminen pirskahtaa? Kaljaan taas ei kuulu illuusioita. En lähde seikkailuun, kun avaan tölkin. Luotan kaljan vaikutukseen yhtä vahvasti kuin siihen, että en romahda jalkakäytävän asfaltin läpi sulaan helvettiin. En huomennakaan.

Maustetyttöjen musiikki kuvaa tällaista luottamusta. Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019) on suomirockin suurin kaljalevy. Toisin kuin Juice ja Gösta, joihin Maustetyttöjä verrataan, Karjalaisen sisarukset eivät pumppaa kaljaan merkityksiä. Leskinen laulaa alkoholista leikitellen tai pateettisesti. Myös Sundqvist uskoo johonkin kun juo kaljaa auringonnousuun. Maustetyttöjen Viidestoista päivä rauhoittaa tilannetta: reilut kaksi viikkoa on menty ”ilman sua ja kaljaa / sen pitäis helpottaa / enpä menis vannomaan”.

Entä jos hakisi Alepasta kahdeksan tölkkiä? Kuinka iloista olisi olla taas turvassa? Minä en ainakaan jaksa riemuita, kun pitkittynyt sähkökatko päättyy. Saavutettu ja menetetty etu palaa, eteenpäin siitä.

Oispa kaljaa. Mikään ei muuttuisi. Kappaleessa Se oli SOS kalja rinnastuu vesijohtoveteen. Käteen lyödään pelkät lääkkeet ilman ”kaljaa jolla huuhtoa ne alas”. Janojuomalta ei ole viisasta toivoa suuria. Tarve sammuu syttyäkseen, sydän lyö jotenkin.

Kaikki tiet vievät Peltolaan ei toki ole virheetön. Tein kai lottorivini väärin -hitissä käytetään varomattomasti sanaa ”olut”, kun tarkoitetaan kaljaa. Minulle riittää, että Kaisa ja Anna Karjalainen tiedostavat toimineensa väärin, enkä vaadi julkista anteeksipyyntöä.

Valtavan suosion vuoksi Maustetyttöjen jatkolta odotetaan liikaa. Tyypillistä levottomuutta. Miksi pitää saada uutta, kun on jo hyvä levy kotona? Kaikki tiet vievät Peltolaan ajaa yhtä eli kaljan filosofian asiaa poikkeuksellisen hienosti. Kun Maustetyttöjä syytetään monotonisuudesta, on kuin syyttäisi The Beatlesia melodisuudesta. Jos duon aihevalikoima olisi suurempi ja kappaleet tuotannollisesti kokeilevia, putkiaivoisuus katoaisi, samalla ryhti. Toiset eivät ole luotuja kulkemaan.

Moni on maininnut Maustetyttöjen yhteydessä rappioromantiikan. Radiotoimittaja Renaz Ebrahimi yrittää piikitellä kaltaisiani, ”joille halvasta kaljasta, lääkkeistä ja elämän vaikeudesta kertovat kappaleet ovat hienointa taidetta, mitä tässä maassa on pitkään aikaan tehty”. Niinpä ovat!

En tiedä, millainen suhde Ebrahimilla on kaljaan ja rappioon. On joka tapauksessa outoa väittää, että Maustetytöt romantisoisi aiheitaan. Kaikki tiet vievät Peltolaan pikemminkin latistaa, näyttää tölkin tyhjyyden myös täytenä. Vain pirskahtelevan ihmisen silmissä ja korvissa näin kova realismi voi muuttua romantiikaksi.

En ole huomannut samaa vaikutusta. Pysyn maan pinnalla, välillä kylkiasennossa. Olkoon tämä ”etuoikeuteni”, oikein tehty lottorivi.

Helsingin Sanomien Hilla Körkölle ei riitä rappioromantiikka. Hän tehostaa Maustetytöt-kolumniaan Baudelairella, dekadenssilla ja korkeakulttuurin tienviittoja raaputtelevilla valkoisilla miehillä. Körkön mukaan Maustetytöissä on erityisen vaarallista se, että ilmastonmuutos ei pysähdy heitä kuuntelemalla. Samaa voisi sanoa käytännössä kaikesta popista ja taiteesta. Vain huolestunein climate fiction jää käyttöön. Dekadentti huomio, tiedän.

Maustetytöt on mainostanut Vaalan juustolan tuotteita ja antanut äänensä Prisman käyttöön. Jään odottamaan kaljamainosta, jonka toteutuminen vaatisi panimoteollisuudelta suurta rohkeutta. Mainonnassahan ei ole tapana puhua totta vaan kohottaa. Jos Karhun tai Karjalan mainoksessa soisi Viidestoista päivä, viesti olisi kuluttajalle liian hankala. On tässä juomassa jotain suurempaa vaikka ei ole. Choose life – eli kalja.

Helmikuussa tippui uutispommi: Hartwall lopettaa Lapin Kulta -keskioluen valmistuksen. Vaikka suosin Karhua ja Olvia, olen yrittänyt kantaa vastuuni myös Lapparin tapauksessa. En jää kaipaamaan yksittäistä kaljamerkkiä, sillä tarjonta on edelleen riittävä ja kaikki maistuvat samalta. Enemmänkin mietin vähittäismyynnin prosenttilukua: 88, aika korkea. Jos melkein yhdeksän kymmenestä myydystä oluttölkistä on edelleen keskikaljaa, miksi mieltä on luopua hittituotteen valmistuksesta? Onko kaljan imago noin vakavasti pilalla? Tietääkö Hartwall jotain tulevaisuudesta, jossa kansa siirtyy herrainoluen vahvuusluokkiin?

Lukioaikainen ystäväni, jolla oli parempi toleranssi, huomautteli minulle usein, että ”ei se mitään, jos kalja ei maistu”. Nuokuin ja keräsin voimia jatkaa korin tyhjennystä, pilkka raivostutti liikaa. Nyt saman repliikin voisi kohdistaa nuorisolaisille, jotka ovat kaljanjuojina pilalla. 13-vuotias heinolalaispoika vaikuttaa paitoineen anakronismilta. Hänen ikäluokkansa juo tutkimusten mukaan merkittävästi vähemmän kuin omani hänen iässään. Meitä kiritti huippusuorituksiin X-sukupolvi, jonka vanhemmat olivat kokeneet keskiolutvapautuksen ja kasvaneet akuuttien sotatraumojen alla.

Petri Nygård on keski-ikäinen mies, joka laulaa nuoremmilleen kaljasta kuin jokin tässä liittyisi hauskanpitoon. Ei se mitään, jos totuus ei maistu. Kuuntelen ”bileräppiä” vain ase ohimolla, mutta Heinolassa kiellettyä paitaa pidän nerokkaana kuvauksena alkoholinkäytön kehityskaaresta. Ensimmäiset vuodet ovat jännittäviä. ”K:ta” voi seurata ”a” ja villi ”l”, festari- ja vaihto-oppilaskokemuksia, ”j”, ylioppilaaksi, armeijan ja opintojen kautta ”a”-putkeen joka jatkuu, jatkuu ja jatkuu tasapainottaakseen katkonaisten työ- ja ihmissuhteiden järkyttämää mieltä. Pari a:ta ennen neljääkymmentä lapset syntyvät. 68-vuotiaana kohtaat samalta näyttävän a:n kuin 53-vuotiaana. Loppu ei ole dramaattinen.

Ehkä Johnnyn piti vaihtaa paitansa, koska opettaja ui liian syvällä a-vuosissaan. Mainosten tavoin myös oppivelvollisten on syytä välttää liiallista todenpuhumista.

En jättänyt ”Oispa kaljaa” -näyttelyyn muistokirjoitustani keskioluelle. Suurin syy tähän on, että en usko kaljan kuolemaan. Voi olla, että lapseni eivät 2030-luvulla ymmärrä, kun yritän kuvata mielijuomani viehätystä – siis viehätyksen puutetta. Varmaa on, että kaljapyynnölleni tuhahdetaan tiskillä yhä useammin. Silti me, lähes yhdeksän kymmenestä, jatkamme. Ei sammutetuin lyhdyin vaan sellaisin, jotka loistavat kuin hämärä.

Jos olisin tehnyt näyttelytilassa nekrologin, olisin tyytynyt kuvaamaan kassajonohavaintoani viime marraskuulta. Miesasiakas edelläni osti kaksi hautakynttilää ja puolen litran kaljatölkin. Kaurismäkeä tai edes Maustetyttöjä ei tarvita, kun ajattelee hänen iltaansa. Helpotusta, kun on päässyt kotiin.