Image

Maustetyttöjen mieletön menestystarina


Maustetyttöjen kivikasvoinen reality pop on vastamyrkky suomalaisen popin tsemppihengelle ja teeskennellylle urbaanisuudelle.
Kuvat Jirina Alanko

Mitä ikinä onkaan suomalainen popunelma, Maustetytöt elävät sitä. Oululaislähtöiset Anna ja Kaisa Karjalainen ovat juuri viettäneet lähes viisi tuskastuttavaa mutta yhtä aikaa imartelevaa tuntia kuvauksissa, joissa heitä on kuvattu tämän lehden kanteen erilaisissa Finnhits-henkisissä asuissa ja ympäristöissä. Nyt he istuvat töölöläisessä Elite-ravintolassa haastateltavana ja tutkivat ruokalistaa.

”Mitä on vorschmack?” he kysyvät kuin yhteen ääneen.

”Naudan jauhelihaa, jota on maustettu sipulilla ja anjoviksella”, tarjoilija auttaa.

”Kuulemma Mannerheimin suosikkiruoka”, toimittaja ei malta olla setäselittämättä.

”Kuulostaa hyvältä! Sitä me otetaan.”

”Saadaanko juomaksi kahvia? Me tykätään juoda sitä ruoan kanssa.”

Kuten kaikki suomalaisen popin menestystarinat, Maustetyttöjen tarina on epätodennäköinen. Karjalaisen sisarusten muodostama duo on vasta kahden alkuvuonna julkaistun singlen voimin soittanut lähes sata keikkaa, lumonnut yhtä lailla Iskelmä-festivaalien kuin Flow’n yleisöä, poikinut useita laajoja lehtijuttuja ja soinut halki muuten musiikkimakuihinsa poteroituneen radiokentän. Pian ilmestyvä albumi Kaikki tiet vievät Peltolaan on suomalaisen popmusiikin odotetuin esikoisalbumi sitten… niin minkä? Suurten levy-yhtiöiden seireeninkutsuista huolimatta se ilmestyy lokakuussa yhtyeen managerin Aki Roukalan Is This Art! -levy-yhtiön kautta, formaatteina ovat vinyyli, cd ja kasetti.

Kun albumi on juuri miksattavana, moni artisti kertoisi tässä vaiheessa siitä innoissaan kaikille. Ei tosin Maustetytöt, jotka tuntuvat olevan lähinnä huojentuneita, että ovat saaneet sen viimein käsistään.

”Helpottavaa tämä on”, kosketinsoittaja-laulaja Kaisa Karjalainen, 25, kertoo. ”Ollaan tehty tätä jo huhtikuusta lähtien, joten ei jaksaisi ollenkaan kuunnella näitä kappaleita.”

”Ollaan kuitenkin soitettu nämä kappaleet livenäkin ainakin sata kertaa”, kitaristi ja laulustemmoista vastaava Anna Karjalainen, 27, huokaa.

Maustetyttöjen kappaleet kertovat lakonisen realismin keinoin tositarinoita suomalaisesta arjesta, jossa nistit paleltuvat Hesarille, hoitoon ei tahdo päästä, aina on kova kaipuu johonkin toiseen tai jonnekin toisaalle, elämän kovia särmiä yritetään pehmustaa kaljalla – aina kaljalla eikä koskaan oluella – ja reseptivapailla yskänlääkkeillä. Kappaleet, joissa usein maataan tajuttomalla tarakalla tai taju kankaalla kankaalla, eivät voisi olla kauempana suomalaisen valtavirtapopin ”pystyt siihen” -selfhelp-hurmasta ja hiphopin kokoomusnuorisohenkisestä ”asenne ratkaisee” -filosofiasta.

Maustetyttöjen musiikin silmääkään räpäyttämättömän naturalismin Kaisa, joka on myös kirjoittanut useimmat kappaleet, esittää nuoren Kati Outisen mieleen tuovalla stoalaisella ilmeettömyydellä, samalla kun instrumentit taustalla kanavoivat Leevi & The Leavingsia ja vanhoja suomi-iskelmiä mutta modernin poptuotannon keinoin.

Vertailukohdat ovat ilmeisiä, mutta eivätpä Maustetytöt ole niitä koskaan peitelleetkään.

”Meillä on tosi vahva Suomi-kausi menossa”, Kaisa selittää. ”Meillä on telkkari, mutta ei digiboksia, joten me katsotaan siitä lähinnä Kaurismäen elokuvia kronologisessa järjestyksessä. Leevi & The Leavingsin tuotannossa suosikit vaihtuvat viikottain. Vuosia sitten en olisi uskonut, että Rin Tin Tin olisi mun suosikkibiisini, mutta juuri vähän aikaa sitten tajusin, miten hieno teksti se on. Muuten puhuttelevat ne vähemmän huumoribiisit: Elina, mitä mä teen ja Pimeä tie, mukavaa matkaa.”

”Tai Pihjalankukka ja Kissanpentu”, Anna säestää. ”Rauni Mollbergin elokuvia ollaan myös katsottu paljon viime aikoina.”

Eivät he ole epäkohteliaita tai tahallaan vähäpuheisia, heidän läsnäoloaan leimaa pikemminkin sydämellinen hämmennys siitä, että joku yleensä on heidän asioistaan kiinnostuneita.

Kirjailijoista he mainitsevat Timo K. Mukan, Charles Bukowskin ja John Fanten. Kaiken tiedon lailla tämä täytyy maanitella heistä ulos, heidän haastattelemisensa on välillä kuin yrittäisi pusertaa verta kivestä. Kaikkiin kysymyksiin Maustetytöt vastaavat vakavailmeisellä hiljaisuudella, jonka lopulta puhkaisee ”Noo…”-sanalla alkava usein itseään vähättelevä vastaus. Eivät he ole epäkohteliaita tai tahallaan vähäpuheisia, heidän läsnäoloaan leimaa pikemminkin sydämellinen hämmennys siitä, että joku yleensä on heidän asioistaan kiinnostuneita.

Silti taiteessaan he ovat valmiita jyrkkiinkin ratkaisuihin. Esikoisalbumilla heti ensimmäiseksi pistää silmään se, mitä sillä ei ole: keikoilla suosikiksi noussut ja läpimurtohitiksi korvamerkitty rakkauslaulu Jos mulla ei olisi sua on kylmästi jätetty albumilta pois.

”Ei onnistuttu studiossa tallentamaan sitä tunnelmaa, joka oli saatu siihen livenä”, Kaisa selittää. ”Koettiin, että biisi olisi mennyt hukkaan. Tai sitten olisi jouduttu myöhäistämään levyn ilmestymistä. Ja jos levy ei myy hyvin, nyt voidaan syyttää siitä tätä.”

Sisarusten pessimismi ei ole pelkkää bluffausta, sillä Kaisa sanoo suurimmaksi pelokseen sen, ettei hän enää koskaan pystyisi kirjoittamaan yhtään uutta hyvää kappaletta. Paperi-T seurasi esikoislevynsä menestystä runokirjalla, menemällä Radio Helsinkiin musiikkipäälliköksi ja tekemällä hyvin erilaisen kakkoslevyn. Karjalaisilla ei moisia jatkosuunnitelmia ole: nyt kun he ovat löytäneet sen oman juttunsa, he välittömästi pelkäävät jo tyhjentäneensä ideansa loppuun saman tien.

Vaikka Maustetyttöjen nimi on peräisin 22-Pistepirkon Asko Keräsen heille antamasta lempinimestä, Spice Girlsillä on silti ollut sija myös Karjalaisen siskojen elämässä. Kun viime vuosituhannen lopulla perheen kotiin ajautui Spice Girlsien cd, yhdessä kaksi vuotta Annaa vanhemman isosiskonsa Maijan kanssa he leikkivät usein Spaissareita. Kaikki halusivat olla Emma (eli Baby Spice), mutta kun Maija isomman oikeudella varasti roolin itselleen, Kaisa sai tyytyä olemaan Mel C (eli Sporty Spice) ja Anna esittämään Geriä (eli Ginger Spicea).

Sitä ennen heidän musiikillisesta kasvatuksestaan olivat vastanneet isän Beatles-kasetit ja Finnhits-karaoke-vhs, jota he lauloivat yhdessä videokasetin alusta loppuun.

”Jos me ei tunnettu kappaleita, sitten keksittiin laulumelodia omasta päästä”, Kaisa kertoo. ”Myöhemmin on sitten huomannut, että on oppinut laulamaan jotkut laulut ihan väärin. Mun suosikkejani sillä karaokenauhalla olivat J. Karjalaisen Doris ja Juicen Jyrki Boy.”

”Koulussa me yritettiin käännyttää muita meidän Beatles-uskoon”, Anna jatkaa. ”Mutta ei se koskaan niihin oikein uponnut.”

Heidän ensimmäinen todellinen rockkonserttinsa oli Deep Purple Kuopiossa vuonna 2008. Kun Kaisa onnistui nappaamaan basisti Roger Gloverin yleisön joukkoon heittämän plektran, hän oli aivan ekstaasissa. Silloin oli vielä voimakasta tunteiden paloa, hän huokaa, ja taas on hyvin vaikea nähdä, miten paljon hänen melankolisessa kyllästyneisyydessään on ironiaa.

Koulussa Anna ja Kaisa olivat ”hirveitä hikareita, kympin oppilaita tai ainakin ysi puoli”, mutta kun he muuttivat pohjoisesta Helsinkiin vuonna 2013, yliopisto-opinnoista ei tullutkaan mitään. Kaisa sanoi uupuneensa biologian opintoihin yhdentoista päivän jälkeen, liian tiheältä näyttänyt kurssikalenteri aiheutti välittömän burnoutin, kun taas Anna sinnitteli yleisaikuiskasvatustiedettä vuoden verran ennen kuin turhautui sen filosofisuuteen ja lähti opiskelemaan lastenhoitajaksi. Tärkeintä oli silloinkin musiikki, heidän kantrisävyinen Kaneli-yhtyeensä. Sen nimissä he tekivät myös albumin, joka ei kiinnostanut juuri ketään.

Maustetyttöjen musiikki hehkuu syrjäisten huoltoasemien ja maaseudulta kaupunkiin kutsumatta seurannutta yksinäisyyttä.

Kanelin lauluissa sanat olivat englanniksi, mutta enää Anna ja Kaisa eivät halunneet piiloutua kielen taakse. Niinpä he päättivät perustaa uuden bändin, tällä kertaa ihan kaksistaan, sillä Kanelissa myös sisko Maija oli ollut ajoittain mukana. Maustetyttöjen musiikissa eletään yhtä aikaa nuorten aikuisten nykyarkea ja menneisyydessä, täysillä: heidän lauluissaan soitellaan puhelimella kännissä, täytetään lottokuponkeja, ahkeroidaan kauroja varhain aamutuimaan, asioidaan matkatoimiston tiskillä ja soitetaan Spotifyn sijasta jukeboksia. Sanni, Ellinoora, Chisu ja muut pelkillä etunimillä esiintyvät kilpasisaret sirottelevat tekstinsä täyteen detaljeja urbaanista parisuhdearjesta, Maustetyttöjen musiikki hehkuu syrjäisten huoltoasemien ja maaseudulta kaupunkiin kutsumatta seurannutta yksinäisyyttä.

”Teksteissä on sekaisin kuultuja tarinoita, itse koettuja asioita ja ihan mielikuvitusta”, Kaisa suostuu sanomaan, kun häntä yllyttää puhumaan sanoituksistaan. ”Parhaita tekstejä ovat ne, jotka vain ryöpsähtävät ulos ajattelematta. Hetken niistä on ylpeä, mutta aika nopeasti ne alkavat hävettää.”

Kaikkea leimaa sellainen ilmeetön vilpittömyys, että kun kappale Talvi Talvikin kanssa alkaa säkeellä ”Se oli yksi talvi Talvikin kanssa, me heitettiin sikaa tuvalla”, on pakko kysyä, pitääkö se ottaa kirjaimellisesti. Mutta ei sentään, se viittaa 80-luvulla ilmestyneeseen Heitä sikaa -peliin, jossa kahta pientä possua viskataan kuin arpakuutioita.

”Heiniksessä ollaan pelattu sitä paljon”, Kaisa innostuu ja tarkoittaa Vaasankadulla olevaa Pub Heinähattua. ”Elämän suuria tavoitteita on saada siinä joskus tuplaläskilortti, siis että ne molemmat siat jäävät kärsälleen.”

Maustetyttöjen soundia ja tekstejä moni voi pitää ankeina, mutta toisaalta lannistuneesta naturalismista nauttiminen popmusiikin keinoin on koodattu geeniperimäämme yhtä syvälle kuin taipumus alkoholismiin ja kyky nauttia pimeistä kuumista huoneista. Siksi heidän musiikkinsa puhuttelee ohi hypen ja trendien, siinä on samaa kodin tuntua kuin paluussa omaan huoneeseen lapsuuskodissa.

Nuorena luulee elämää westerniksi, vaikka se useimmiten onkin genreltään sairauskertomus.

Albumin nimi Kaikki tiet vievät Peltolaan viittaa Peltolan kaupunginosassa sijaitsevaan psykiatriseen sairaalaan. Ja koska pophistoria koostuu tahattomista kauista, se rinnastuu The Smithsin viimeiseen albumiin Strangeways, Here We Come, joka puolestaan otti nimensä Manchesterissa sijaitsevasta vankilasta. Maustetytöille ominaiseen tapaan rautalankakitaroiden höystämä kappale henkii lannistumisen lohtua: ”Mulla on turvallinen olo / kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan.” Nuorena luulee elämää westerniksi, vaikka se useimmiten onkin genreltään sairauskertomus.

Kappaleen tekstissä Maustetyttöjen yhteiskuntakriittisyys saa kaikista ohjelmallisimman muodon: ”Ne on heittäneet taas Ahon Petterin ulos / se saa avohoidossa pärjätä / siinä tiivistynee säästötoimien tulos / vaikka lehdissä niitä vois värjätä / ne laittaa reseptin matkamuistoksi taskuun / muistilapulle apteekin osoitteen / vielä viimeisen kättelyn lisäävät laskuun / ja saattavat rautaportilleen.”

Anna ja Kaisa eivät kiistä kappaleen omakohtaisuutta, mutta ovat yksityiskohdista tyypilliseen tapaansa epämääräisiä.

”Olen ollut terapiassa ja syönyt mielialalääkkeitä”, Kaisa myöntää. ”Mä aina valitan, ettei mistään niistä ollut mitään apua, mutta mistä sen tietää. Lääkkeitä en enää syö, enkä kyllä tiedä ottaisinko terapiaa enää vastaan.”

”Me ollaan kyllä molemmat oltu tosi masentuneita”, Anna jatkaa. ”Vaikea on sanoa, mikä siihen on auttanut. Että onko apua saanut hoidosta vai onko vain kasvanut ja kehittynyt.”

Nyt Anna ja Kaisa kuitenkin vaikuttavat elämäänsä tyytyväisiltä – ja jopa onnellisilta, vaikka tunnetila ei hehkukaan heidän pokerinaamaisilta kasvoiltaan. Aikaisemmissa lehtijutuissa on herkuteltu heidän ”ynseällä asenteellaan” ja suorastaan fetissinomaisella mieltymyksellään einesmaksalaatikkoon ja ”essoontuneeseen” kahviin, siis keittimessä lietteeksi seisoneeseen.

Kaikki tämä on kuitenkin vain heidän keskinäistä huumoriaan. Ja vaikka he eivät sitä ikinä itse sanoisikaan, myös jonkinlainen pohjoinen protesti positiivisen ajattelun fasismia vastaan.

”Mä elän mielestäni hyvin ylellistä elämää”, Kaisa toteaa. ”Saan nukkua melkein joka aamu niin pitkään kuin haluan. Saan syödä ravintoloissa ja juoda jonkun toisen piikkiin.”

”Ei ole velkaa ja on varaa tehdä mitä haluaa”, Anna jatkaa. ”Me eletään omaa unelmaamme.”

”Ollaan opittu arvostamaan niitä hetkiä, kun keikkamatkalla haetaan ABC:lta tuoreet juhlikset ja Magnum-jäätelöt ja syödään ne huoltoaseman pihalla. Ollaan saavutettu musiikilla kaikki mistä olemme ikinä unelmoineet. Tästä voi olla tie vain alaspäin.”

Itsestään kertovia juttuja he yrittävät lakata lukemasta, sillä se ajaa vain vainoharhaiseen mielentilaan, jossa ryhtyy kyttäämään kaikkia omia sanomisiaan. Silti heidän silmiinsä osui Helsingin Sanomissa Hilla Körkön kirjoittama kolumni, jossa Maustetyttöjä ja heidän taidettaan syytettiin ”suomalaisesta dekadenssista”: Körkön mukaan se yllyttää välinpitämättömyyteen ja piittaamattomuuteen, joka ”vapauttaa ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ahdistuksesta, vähemmistöjen oikeudesta vaalivasta hienotunteisuudesta” ja oikeuttaa kinkun syömisen suoraan paketista.

Niin vaikeata kuin onkin kuvitella Karjalaisen sisarusten mistään kiivastuvan, kolumni on melkein saanut sen aikaan. Anna ja Kaisa painottavat, ettei kirjoittaja tunne heitä, hän on vain perustanut käsityksensä heistä siihen, mitä muut toimittajat ovat kirjoittaneet. Arkielämässään he kierrättävät, suosivat luomulihaa, ostavat vaatteensa kirpputoreilta ja pyrkivät elämään ekologisesti, kuten heidät on kotona kasvatettu.

”Kolumnissa myös väitettiin, ettemme välitä siitä, miltä näytämme”, Kaisa tuhahtaa. ”Vaikka joka aamu pohdin, millaisen collegen ja verkkarit tänään laitan ylle.”

Dekadenssia voi myös kuvailla paheelliseksi joutilaisuudeksi, mihin Maustetyttöjen ahkeruus ja käytännönläheisyys istuu huonosti. Muutettuaan Helsinkiin he pyrkivät esiintymään kaikissa mahdollisissa open stage -tapahtumissa, sillä he eivät olleet tulleet kaupunkiin lusmuilemaan. Anna opiskeli itselleen kolmen vuoden lastenhoitajan tutkinnon, sillä periaatteen ihmisenä hän halusi saattaa loppuun aloittamansa asiat.

Kaisa taas hankki itselleen biologian opintojen kariuduttua rakennusalan tutkinnon, sillä hän halusi opiskella jotakin, mistä olisi oikesti hyötyä. Käytännön osaaminen ei mene koskaan hukkaan.

”Mulla on talonrakentajan paperit, mikä on tietty ihan vitsi”, hän sanoo. ”Sillä en mä oikeasti osaisi mitään taloa rakentaa. Mutta kun meillä on vain tyttöjä perheessä ja iskä on rakentanut Vaalaan talot ja tontit, jonkun täytyy osata pitää huolta tiluksista, kun aika siitä jättää.”

”Mä voisin mennä sitten puolestani autolinjalle”, Anna säestää.

”Niin sä voisit. Vaikka ei kai nykyisiä autoja kukaan taida voida korjata.”

Rock- ja popmusiikin historiassa sisaruksilla on oma vankka sijansa. Monien klassisten bändien Beach Boysista Bee Geesiin ja Dire Straitsista The Carpentersiin ytimessä on sisaruksia, sillä yhdessä vietetty lapsuus ja rinnan kasvettu nuoruus voivat valmentaa vaistonvaraiseen kommunikaatioon, joka musiikin tekemisessä ja sen soittamisessa on usein ytimessä. Toisille taas veljeskateudesta voi tulla uran kantava voima, kuten Oasis-yhtyeestä tutuille Liam ja Noel Gallagherille, joille sosiaalinen media on kuin öinen nakkikioskin jono.

Suomessa veljesvetoisia yhtyeitä ovat muun muassa Eppu Normaali ja Von Hertzen Brothers, Ruotsissa taas folkduo First Aid Kit koostuu Söderbergin sisaruksista, jotka promokuvissaan voisivat olla kuin Hohto-elokuvan aavetytöt naisiksi kasvaneina.

Harvat heistäkään ovat kuitenkaan vieneet yhdessäolemisen eetoksen niin pitkälle kuin Maustetytöt.

”Meillä on aina ollut Kaisan kanssa symbioosi”, Anna sanoo. ”Mun on hyvin vaikeata kaivaa lapsuudestani esille muistoa, jossa se ei olisi jotenkin tuossa vieressä. Me ollaan niin samanlaisia ja tykätään tehdä samanlaisia asioita. Mitä tahansa, mitä mä haluan tehdä, mä voin tehdä sitä Kaisan kanssa.”

Annan ja Kaisan mukaan ihmisiä usein ärsyttääkin se, kuinka tiiviisti he viettävät aikaa yhdessä. Anna kertoo Kaisalla joskus olleen poikaystävän – hän ilmaisee asian tavalla, josta ymmärtää seurustelun olleen poikkeustila, hairahdus suorastaan –, jota ärsytti kun siskokset hengailivat aina keskenään. Toisinaan he myös pakottavat itsensä tapaamaan toisia ihmisiä, vaikka siskon kanssa olisi mukavinta.

Siskoparina he myös sattumalta ovat yksi popmusiikin klassisimmista bändiformaateista: syntikkapopduo. Ihanteellisessa popduossa osapuolet poikkeavat toisistaan kiinnostavasti: useimmiten laulaja on ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen, kosketinsoittaja taas kummallinen ja sisäänpäinkääntynyt (Pet Shop Boys, Sparks, Hurts, Soft Cell, Tears For Fears, Goldfrapp…)

”Meidän riidat johtuvat useimmiten meidän persoonallisuuksiemme erosta”, Anna kertoo. ”Kaisa on reaktiivisempi ja impulsiivisempi, mä tykkään miettiä ja tunnustella. Siksi me nahistellaan koko ajan, kun siskolle on helpompi näyttää pahaa tuultaan ja olla ilkeä kuin muille ihmisille. Silti en voi kuvitella tilannetta, jossa Kaisa tekisi jotain sellaista, mitä mä en voisi koskaan antaa anteeksi.”

”Mä olen hirveä hötkyilijä ja päsmäröijä”, Kaisa nauraa. ”Nytkin kun lähdettiin kuvauksista, mä olin että ei laiteta mitään navigaattoreita päälle tänne tullessa, ajellaan vaan. Tehdään mieluummin hutilenkkejä kuin suunnitellaan asiat kuoliaaksi.”

”Ilman sitä navigaattoria me varmasti vieläkin pyörittäisiin kehällä”, Anna toteaa kuivasti.

Sekä Annalla että Kaisalla on ajokortti ja nyt heillä on myös auto, tosin vain vuokrattu kovan keikkaputken ajaksi. He myös pitävät ajamisesta: Anna suosii rauhallisia maantietaipaleita, Kaisa taas virikkeellisempää kaupunkiajoa, jossa saa alituiseen vaihtaa kaistaa ja väistellä ihmisiä.

Jos amerikkalainen popunelma on ökytalo Beverly Hillsissä ja englantilainen popunelma kartano kuninkaallisella maaseudulla, Maustetyttöjen oma Eldorado on Vaalassa. Se on alle kolmentuhannen asukkaan Pohjois-Pohjanmaan kunta, jonne Karjalaisen perhe muutti Oulusta silloin, kun Anna oli kymmenen ja Kaisa kahdeksan. Jo aikaisemmin he olivat viettäneet siellä kesiään, mutta sisarusten saavutettua kouluiän ”porukat repäisivät” ja päättivät muuttaa sinne kokonaan. Heidän isänsä on jo eläkkeelle jäänyt diplomi-insinööri, äiti taas vielä Orionilla työskentelevä kemisti.

”Kyllä siellä on vielä ylä- ja ala-aste ja lukio, mutta ei niissä varmaan ole kuin kaksikymmentä oppilasta”, Kaisa kertoo. ”On siellä myös K-Market ja S-market ja baari, joka menee talveksi kiinni. Mutta ei me olla siellä koskaan käyty, täällä saa baareista ihan tarpeeksi. Mutta siellä on kaunista luontoa, voi poimia marjoja ja sieniä, soudella ja kalastaa. Olin siellä juuri pari päivää, enkä tehnyt muuta kuin luin ja poimin vadelmia.”

Wikipedian mukaan tunnettuja vaalalaisia ovat muun muassa Maustetytöt (kyllä!), muusikko Kassu Halonen, poliitikko Anne Huotari, entinen valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen ja tietenkin Jarmo Moilanen, camelopardalidien meteoriparven löytäjä. Kuten jossakin Coen-veljesten syrjäseudusta kertovassa mustassa komediassa, tärkein työllistäjä on Pelson vankila.

Karjalaisille itselleenkin on mysteeri, kuinka ja mihin heidän aikansa Vaalassa kuluu, mutta siellä heidän on hyvä olla.

”Käytiin siellä Vaalan nuorisokuoron kanssa esittämässä joululauluja”, Kaisa muistelee. ”Ne tykkäsivät kovasti siitä, kun lauloimme ’tulkoon joulu kaikille kansoille päälle maan, pääsköön vangit vankiloistaan’. Mutta ei se vankila muuten Vaalan elämään mitenkään heijastu, se on 30 kilometriä siitä missä me asuimme. Ja vuosikymmenen vaihteessa se siirretään pois.”

Karjalaisille itselleenkin on mysteeri, kuinka ja mihin heidän aikansa Vaalassa kuluu, mutta siellä heidän on hyvä olla. Sinne he lähtevät, kun eivät halua olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Siksi he suunnittelevat viettävänsä leijonanosan syyskuusta siellä – ja siellä he näkevät myös oman tulevaisuutensa.

”En mä enää viiden vuoden päästä haluaisi asua Helsingissä”, Anna sanoo. ”Silloin voisi hyvin vetäytyä Vaalaan ja tehdä musiikkihommia sieltä käsin.”

Vain elämää -ohjelma ja ”fiittaus”-kulttuuri, jossa kaikki tähdet vierailevat toistensa levyillä, saavat nykyhetken popmusiikin näyttävän porteilla suljetulta luksusasuinalueelta, jossa menestyksen merkki on se, että tulee hyväksytyksi muiden menestyjien joukkoon ja pääsee laulamaan heidän biisejään. Tässä valossa monen on helppo samastua omassa kuplassaan asuviin ja sinne postinsakin kääntäneisiin Maustetyttöihin, joilla tarvetta päästä esille luonnollisesti seuraa terve halu saman tien paeta valokeilasta.

”Parasta olisi tietenkin, jos Helsingissäkin olisi jokin asunto”, Kaisa pohtii. ”Ja jos keksittäisiin tässä välissä jokin tosi nopea ekologinen kulkuväline, jolla pääsisi helposti ne 600 kilometriä sieltä tänne ja takaisin.”

Vaikka he ovat asuneet Helsingissä jo vuodesta 2013 saakka, kaupunki on heille yhä pitkälti yhtä kuin Kallio ja Vaasankatu, jolla he ovat viettäneet lähes kokonaan viimeiset kuusi vuotta. Anna sanoo iloitsevansa siitä, että hän viimein alkaa käsittää kaupunkia ja löytää paikkoja, se helpottaa kotiutumista. Kaisa on ollut töissä Silvopleessä leipomassa kakkuja ja kävi taajaan Ompussa pelaamassa bingoa.

Kokonaan he eivät kuitenkaan ole maailmalle selkäänsä kääntäneet. Viime vuonna he olivat kaksi viikkoa Sri Lankassa, patikoivat siellä tutustuen paikkoihin ja joivat kaljaa sekä hassunvärisiä drinkkejä. Ensi tammikuussa he aikovat tehdä samanlaisen matkan Kolumbiaan, koska Etelä-Amerikassa he eivät ole aikaisemmin käyneet ja siellä sää on suotuisa tammikuussa.

”Kun kerran kysyit ylellisyydestä, matkailu on kyllä sitä”, Kaisa sanoo. ”Voi mennä omatoimimatkalle tutustumaan vieraaseen kulttuuriin jonnekin kauas pois.”

Haastattelun jälkeen Maustetytöillä on keikka Oodin pihalla, mutta siihen on vielä aikaa. Haluavatko he tarkistaa jutun ennen sen julkaisemista?

”Ei, lähetä se vaan Akille”, Anna sanoo. ”Se voi tsekata, ettei me olla sanottu mitään liian tyhmää.”

”Hei nyt meillä on aikaa mennä kuuntelemaan autoon albumin masterointeja”, Kaisa ehdottaa.

”Joo!”

Julkaistu: 24.10.2019