Antti Holma, Jussi Vatanen, Timo Kämäräinen... Sonkajärvi on Savon pieni ihme, joka on tuottanut Suomeen valtavan määrän taiteilijoita – Selvitimme miksi
Pieni yläsavolainen kunta on kasvattanut Suomelle valtavan määrän taiteilijoita. Image lähti selvittämään, mistä ihmeestä tässä on kyse.
Ensivaikutelma ei vakuuta. Valokuvaaja on saanut tehtäväkseen ikuistaa Sonkajärven kylänraitin, mutta kun olemme ajaneet taajaman valtaväylää eli Rutakontietä noin neljäsataa metriä – ja ohittaneet helluntaiseurakunnan, S-marketin ja grillin – käy köpelösti. Kylänraitti loppuu. Täytyy kääntyä takaisin.
Rutakontie on aurinkoisena kevätaamuna hieman ennen kahdeksaa täysin tyhjä.
Kaiken kaikkiaan maisema on Sonkajärvellä siis melko samanlainen kuin monessa muussakin saman kokoluokan kuntakeskuksessa: eniten huomiota kiinnittää aluksi kaikki se, mitä täällä ei ole. Siis esimerkiksi ihmisiä.
Sonkajärvi on Kokkolan korkeudella ja suoraan Kuopiosta pohjoiseen sijaitseva pikkukunta, jossa asuu viimeisimpien tietojen mukaan noin 3 800 asukasta. Lähin suurempi kaupunki on Iisalmi, eikä sekään kovin suuri ole. Sieltä ajaa Sonkajärvelle reilut puoli tuntia, jos välillä jää katsomaan vähän töyhtöhyyppiä kevään viimeisillä lumipeitteisillä pelloilla.
Töyhtöhyyppien sijaan tänään on kuitenkin tultu katsomaan taidetta.
On herännyt vakavia epäilyksiä siitä, että Sonkajärvi on Suomen kulttuurimyönteisin paikkakunta. Tai ainakin täältä on kotoisin hämmentävä määrä kulttuurialalla työskenteleviä henkilöitä. Se herättää monia kysymyksiä, kuten miksi, miten ja mitä ihmettä?
Yksi vastaus odottaa parin sadan metrin päässä, Sonkajärven koulukeskuksessa.
Timo Kämäräinen, kitaristi, musiikintekijä:
”Vanhempani olivat ammatiltaan lääkäri ja hammaslääkäri. He lähtivät 1970-luvun lopulla ajan eetoksen mukaisesti töihin pienelle paikkakunnalle. Niinpä minä synnyin Sonkajärvellä. Olin vielä ihan pieni, kun muutimme Nurmekseen ja sitten myöhemmin Vieremälle, eli Sonkajärven naapurikuntaan.
Sonkajärvi oli perheessäni tarinoiden paikka, siitä puhuttiin paljon. Isä oli harrastanut paikallisessa urheiluseurassa monia eri lajeja. Äiti taas ei oikein integroitunut. Hän oli aika modernisti ajatteleva feministi, joka yritti tulla toimeen mieskeskeisessä ympäristössä.
Olen jo pitkään asunut Helsingissä. Silti tunnistan itsessäni yläsavolaisen mielenmaiseman. Se tarkoittaa, että puheeni ei ole kauhean suoraa. Siinä on pitkiä aasinsiltoja ja varauksia. Anoppi sitä aina nauraa. Että jos hän kysyy, otanko kahvia, niin vastaus ei ole kyllä tai ei, vaan että voisinhan minä ehkä vaikka.”
Musiikinopettaja Riitta Sihvonen tarttuu riuskoin ottein mekaaniseen kampeen ja alkaa pyörittää. Suuri koripallokori kääntyy nitisten ja natisten kohti kattoa, pois esiintymislavan edestä.
Kaikki alkaa olla valmista.
Satakunta tuolia seisoo sotilaallisen suorissa riveissä keskellä suurta tilaa, joka on juuri muuttunut jumppasalista juhlasaliksi. Arvovaltainen tuomaristo on asettunut istumaan paikoilleen huoneen sivustalle. Tänä vuonna sen muodostavat iisalmelainen teatteriohjaaja Topi Marin, Sonkajärven kunnanvaltuutettu Tarja Pirkkalainen sekä kolme oppilaskunnan edustajaa.
Alkamassa on tärkeä tapahtuma, Talent Sonkajärvi -kilpailu. Siinä Sonkajärven koululaiset kilpailevat oman ikäluokkansa edustajia vastaan taiteen ja kulttuurin eri lajeissa.
Kisalla on huikean pitkät perinteet, sillä sitä on järjestetty paikkakunnalla keskeytyksettä vuodesta 1964 lähtien. Pitkään tapahtuman nimi tosin oli Henkiset kilpailut. Nimi muutettiin täksi vuodeksi, ”jotta se houkuttelisi paremmin osallistujia”, tuomaristoon kuuluva Pirkkalainen arvelee samalla, kun yleisö ja osallistujat alkavat saapua saliin.
Heti huomaa, että monet ovat panostaneet pukeutumiseen. Väkijoukossa näkyy glitter-mekkoja, cowboy-hattuja ja ainakin yksi kansallispuku – kyllä, ihan oikea. Kisa etenee ikäjärjestyksessä, joten aivan aluksi nähdään eskari-ikäisten esityksiä, muun muassa tanssillinen jumppa ja runoesitys Eppu Nuotion runosta Majan tekijät. Lapset törmäilevät toisiinsa eivätkä kehtaa katsoa yleisöön. Tunnelma seilaa sekoilun ja liikutuksen rajamaastossa, eli on tuttu monista koulujen kevät- ja joulujuhlista.
Tämä on kuitenkin vasta alkua.
Vähitellen Henkiset kilpailut kuitenkin hävisivät.
Mirkka Kallio, elokuvaohjaaja:
”Sain tietää vasta pari vuotta sitten, että ei joka paikassa opeteta tanhuja ja kansantansseja. Meillä melkein kaikki opiskelivat niitä. Tanssien lisäksi harrastin kankaankudontaa, savitöitä ja teatterikerhoa.
Henkisiin kilpailuihin osallistuin aina. Juttu ei ollut voittaminen, vaan se, että kaikki osallistuivat. Kyllä mä silti tosi paljon halusin pois Sonkajärveltä. Olin jo lapsena aika eksentrinen, eikä sitä aina ymmärretty. Seiskaluokalla löysin onneksi kirjaston vinyylilevyhyllyt. Ja jotkut opettajat oli tosi tärkeitä. He kannustivat sellaisella tavalla, joka ei nostanut silmätikuksi, mutta kannatteli.
Äidinkielenopettaja Virva komensi kerran tunnilla poikia ottamaan lippikset pois päästä. Ne alkoivat valittaa, että on Mirkallakin baskeri. ”Kyllä, mutta se kuuluu hänen asukokonaisuuteensa”, Virva vastasi.
Aina Sonkajärvi ei ole ollut poikkeus. Kun suuret ikäluokat aloittivat koulutaipaleensa, järjestettiin Henkisiä kilpailuja kautta maan. Henkisyys ei tarkoittanut uskonnollisuutta vaan nimenomaan taidetta ja kulttuuria. Kansakoulun jumppasalien nurkissa kilpailtiin runonlausunnassa, viulunsoitossa ja yksinlaulussa. Parhaat etenivät kunnan tai läänin suurempiin, koulujenvälisiin kilpailuihin.
Vähitellen Henkiset kilpailut kuitenkin hävisivät. Niiden tilalle tuli muun muassa vuosina 1970–1999 järjestetty Nuorison taidetapahtuma sekä vuosittaiset raittiuskilpakirjoitukset. Joissakin yksittäisissä kouluissa perinne jatkui, mutta valtaosa ikäluokasta kilpaili lähinnä hiihtämisessä. Nykyään ei juuri siinäkään.
Mutta Sonkajärvellä jatkettiin. Jopa korona-aikana kisailtiin, tosin videoyhteydellä.
Syitä Henkisten kilpailujen järjestämiseen täällä on vuosien aikana ollut monia.
Haluttiin ja halutaan korostaa kulttuurin merkitystä, mutta myös antaa oppilaille esiintymiskokemusta. Se on kantanut hedelmää. Juuri Henkisissä kilpailuissa Sonkajärven koulun esiintymislavalle ovat pikkupoikina kiivenneet muun muassa nykyään koko kansan tuntemat näyttelijät Antti Holma ja Jussi Vatanen.
Mutta nyt ei puhuta heistä, sillä esiintymisvuorossa on tokaluokkalainen Johan Eskelinen. Hänen esityksensä on nimeltään Batman-tanssi. Eskelinen kipittää yleisön eteen ja virnistää. Eskelisellä ei ole kansallispukua tai hattua, mutta sen sijaan käsissä on paksut villasormikkaat ja jalassa villasukat.
Taustalla alkaa soida Batman-ohjelman tunnusmusiikki.
Eskelinen heittäytyy välittömästi villiin, hyppelehtivään tanssiin, joka parin minuutin aikana yltyy niin riehakkaksi, että esityksen kohokohtana hanskat ja villasukat lentävät käsistä ja jaloista kuin itsestään.
Koko yleisö taputtaa. Monet huutavat. Eskarilaisten rivissä Batman-tanssi saa niin riehakkaan vastaanoton, että häly saadaan vaiennetuksi vasta kun jotkut katsojista siirretään taaempaan riviin.
Tällaista vastaanottoa ei näe nykyteatterissa.
Tuomas Juntunen, tanssija ja muusikko:
”Mä elin nuoruuteni aikana, kun netti oli vain harvoilla käytössä. Me oltiin ihan kuulopuheiden varassa. Siksi kavereiden esimerkki oli tärkeä. Huttusen Tuukka oli Sonkajärveltä ja vähän meidän kaveriporukkaa vanhempi. Sillä oli kokemusta Teakin pääsykokeista. Jossain kotibileissä se kertoi juttuja niistä, ja vuonna 1998 pääsi Teakiin sitten sisään. Holman Antti meni samaan kouluun joitakin vuosia myöhemmin. Minä taas lähdin yläasteen jälkeen Tampereelle Suomen Teatteriopistoon ja jatkoin sieltä Turun konservatorion tanssilinjalle.”
Batman-tanssin jälkeen vuorossa on muun muassa cheerleading-esitys, taikatemppuja ja ilmakitarashow. Jotkut esiintyjistä ovat taitavia, miltei kaikki hämmentävän rohkeita. Vai kuinka moni 12-vuotias olisi valmis nousemaan lavalle yksin, koko koulun eteen ja tanssimaan keltaisessa röyhelömekossaan kappaleen Sweet Little Bumblebee tahtiin?
Mutta ehkä tämä on täällä ihan normaalia. Ainakin yleisö on mukana koko ajan. Salissa ei kuulu pilkka- vaan ainoastaan kannustushuutoja.
Henkiset kilpailut, anteeksi, siis Talent Sonkajärvi, ei kuitenkaan ole paikkakunnan ainut kulttuuritempaus. Sonkajärvi Soi -festivaalia on järjestetty vuodesta 1992 lähtien, Taikayö-tapahtumaa vielä pidempään.
Ja sitten on tietysti eukonkanto. Sen tuntevat kaikki.
Eukonkanto kuulostaa hieman historiallis-patriarkaaliselta rituaalilta, jossa miehet kantavat vaimonsa vuodesta toiseen saunaan synnyttämään, mutta koko homma sai alkunsa paljon modernimman ahdistuksen kourissa.
”Niinhän se vähän oli, että minä kehitin kisan siksi, ettei kulttuurisihteerin virkaa keskellä pahinta lama-aikaa lakkautettaisi”, Eero Pitkänen myöntää puhelimessa.
Pitkäsen tuntevat Sonkajärvellä kaikki. Hän toimi kulttuurisihteerinä yhteensä 40 vuoden ajan ja jäi eläkkeelle viime syksynä.
Ennen eukonkantoa Sonkajärvellä oli vuodesta 1986 lähtien järjestetty pitäjämarkkinoita, joissa paistettiin muurinpohjalettuja ja ostettiin kiertäviltä kaupustelijoilta tavallaan tarpeellisia kapineita.
”Sitten jostain tuli tämmöinen idea, että jos naisia kannettaisiin”, Pitkänen muistelee.
Hän innostui heti ajatuksesta. Ensimmäinen eukonkanto järjestettiin vuonna 1992. Tapahtumasta tuli nopeasti jättimenestys. Parhaimpina vuosina paikalla oli yhtä aikaa seitsemän tv-ryhmää, myös ulkomailta. Myös kantajia on vuosien mittaan saapunut eri puolilta maailmaa: kuuluisin osallistuja oli koripallotähti Dennis Rodman vuonna 2005. Onneksi Pitkäsellä oli apunaan paitsi Sonkajärven yrittäjistä koottu järjestelijäporukka, myös satoja vapaaehtoisia. Jossain vaiheessa eukonkannon oheen ideoitiin myös muun muassa oluttynnyrin pyöritykseen liittyvä kisa. Kun se muutaman vuoden päästä jätettiin ohjelmasta pois, sai Eero Pitkänen puhelun New York Times -lehdestä.
”He halusivat tietää, että miksi oluttynnyrikisaa ei sinä vuonna enää järjestetty.”
Jospa maisemassa sattuisi vilahtamaan se luonnonläheinen taidekarjakko.
Johanna Jauhiainen, näyttelijä:
"Kirjailija Zadie Smith sanoi yhdessä haastattelussa, että hän ei ole koskaan oikein tuntenut kuuluvansa mihinkään. Ja että tämä tunne on työkalu, josta hän ammentaa taiteilijana. Se kosketti minua. Olen syntynyt Sonkajärvellä. Siihen liittyy paikkana ristiriitaisia tunteita. Pienessä kylässä oli turvallista kasvaa ja siellä oli sellaista hyvää rentoutta. Voisi sanoa, että käytännönläheistä junttimeininkiä tai riehakasta kylähulluutta. Siis positiivisessa mielessä. Mutta kyllä siinä tuntui myös tietty ahtaus. Ihmiset elivät enimmäkseen normien mukaan."
”Miina Äkkijyrkkä saa palata Sonkajärvelle”, julisti otsikko Helsingin Sanomissa toukokuun 10. päivä vuonna 1999.
Toimittaja Rauni Väinämön kirjoittama artikkeli kertoo, että lehmätaiteilija Äkkijyrkän häätöä on puitu korkeimmassa oikeudessa asti, mutta lopulta on päädytty siihen, että Äkkijyrkän vuokrasopimuksen irtisanominen oli laiton.
Äkkijyrkkä ei syntynyt Sonkajärvellä, vaan läheisessä Lappetelän kylässä, joka kuuluu virallisesti Iisalmeen. Hän kuitenkin asui paikkakunnalla vuodesta 1981 vuoteen 1991. Sinä aikana taiteilijan ja kyläyhteisön välit menivät solmuun. Millä tavalla, siitä on monia mielipiteitä. Jotkut sonkajärveläiset muistelevat, että Äkkijyrkällä oli tapana kaitsea lehmiään alasti. Ei siinä muuten mitään, mutta kun lehmäaitauksen vieressä oli ala-aste.
Vaimojakin ehkä välillä ärsytti, kun miehet aika usein valitsivat toiveikkaina tietyn ajoreitin. Jospa maisemassa sattuisi vilahtamaan se luonnonläheinen taidekarjakko.
Ja tulihan sitä riitaa lehmäaitauksen koosta ja sijainnistakin. Mutta kukapa muistaa niin vanhoja juttuja ihan pilkulleen tarkasti. Joka tapauksessa korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen – ja sitä ennenkin – tuli ja meni paljon muitakin kiistoja, lehtijuttuja ja lööppejä. Äkkijyrkkä luovutti ja lähti.
Siinä kohtaa kulttuurimyönteisyys hieman notkahti, sillä muuton jälkeen sonkajärveläiset veivät Äkkijyrkän jälkeensä jättämät teokset vähin äänin romuttamolle.
Sonkajärven aika elokuvabisneksen keskipisteenä sen sijaan näkyy kylän keskustassa, onhan paikallisen ruokaravintolan nimi Hollivoot. Siis Hollywoodin mukaan.
Vuonna 2010 kuollut elokuvaohjaaja Arvi Auvinen oli aikanaan Suomen tunnetuimpia ja palkituimpia tekijöitä. Hän kirjoitti ja ohjasi valtaosan tuotannostaan lapsuutensa maisemissa Sonkajärvellä. Mutta ei Auvinen ollut yläsavon Hollywoodin ainut auteur: paikkakunnalla on kuvattu muun muassa Risto Jarvan Jäniksen vuosi (1977) ja Juhani Tikkasen tv-sarja Kuolema savolaiseen tapaan (1986).
Nyt on kuitenkin aika palata nykyhetkeen, sillä koulukeskuksen jumppasalissa on palkintojenjaon aika. Sonkajärvi Talent 2023 -kilpailussa jaetaan kymmeniä diplomeita ja kunniamainintoja, mutta pääpalkinnon ja kiiltävän pokaalin saa tänä vuonna kuudesluokkalainen Maria Kerttu Kärki. Hänen esitystään nimeltä Fortnite-räp voisi kuvailla muun muassa niin, että se käsittelee ikiaikaisia teemoja nuoruuden eksistentiaalisesta ahdistuksesta virkistävän modernin kuvaston kautta.
Pitkätukkainen Kärki esittää tuomariston pyynnöstä räppinsä vielä uudestaan. Hän on vastaansanomattoman cool: mustat vaatteet, synkkä ilme, tukka silmillä. Riimittelyssä on vapautuneesti hyödynnetty paikallisen puheenparren intonaatiota.
”Pelaan monta tuntia forttia putkeen, enkä mä ehdi ees läksyjä lukkeen.”
Aplodit ovat korviahuumaavat.
Antti Holma, näyttelijä ja kirjailija:
”Minä olin aina hiihtokisoissa viimeinen, mutta Henkisissä kilpailuissa pärjäsin. Usein näytelmäsarjassa ei kyllä ollut muita esityksiä kuin meidän kaveriporukan juttu, niin sitten voitettiin. Soitin myös pianoa. Yhtenä vuonna päätin opetella Für Elisen. Mutta valitettavasti kanttorin tytär opetteli saman kappaleen, ja se tietysti voitti.
Erityistä Sonkajärvellä oli se, että kukaan ei yrittänyt estää tai kontrolloida minun ja kavereideni tekemisiä. Meidät päästettiin saliin keskenämme tekemään näytelmiä ja kirjaston alakertaan editoimaan parodiavideoita koulusta. Ne oli välillä aika törkeitä. Me kuvattiin opettajia salaa ja dubattiin niille Iltalypsyn tyyliin ajatuksia. Silti ne opettajat vain naureskeli niille.
Lisäksi pidin yksin joka tiistai aamunavauksen keskusradion kautta. Ne oli sellaisia Alivaltiosihteeri-kopioita, sanaleikkejä ja näin. Niitäkin sain tehdä ihan rauhassa, marssin vaan opettajanhuoneen nurkkaan vetämään show´ta. Kukaan ei yrittänyt sensuroida. Varmaan opettajat oli tyytyväisiä. Muutenhan niiden olisi pitänyt pitää ne aamunavaukset itse.”
Paluujunassa Sonkajärveltä on aikaa miettiä kulttuurin asemaa ja merkitystä Suomen kutistuvissa kunnissa. Se on yhtä aikaa pieni ja suuri asia. Budjetissa usein pieni, olipa kyse Suomen valtiosta tai Sonkajärven kunnasta. Joissakin hetkissä joillekin ihmisille suuri. Sellainen, että näkee itsensä tai toiset hetken aikaa ihan eri tavalla. Sellainen, että yhtenä päivänä vuodesta kaikki koulun oppilaat taputtavat juuri sinulle.
Mutta kulttuurin vaikutusta on vaikea todentaa tai todistaa. Siksi siitä on helppo säästää vaikeina aikoina.
Usein ihmisten muistot tärkeistä opettajista liittyvät juuri taideaineisiin ja äidinkieleen. Kirjoittamisen, kuvataiteen tai musiikin kautta opettajat onnistuvat usein koskettamaan herkkien teini-ikäisten sieluja vivahteikkaammin kuin kemian kaavat tai saksan kielen verbit.
Siksi ei ole ihme, että miltei kaikki entiset sonkajärveläiset eli nykyiset taiteilijat puhuvat tätä kirjoitusta varten tehdyissä haastatteluissa juuri opettajista. Vaikka monet muistot lapsuuden maisemista olivat jo haalistuneet, opettajien nimet lausuttiin varmasti, vailla epäröintiä: Virva. Juha. Jaana. Liisa.
Kulttuurisihteeri on lapsille ja nuorille etäisempi hahmo. Silti Eero Pitkäsen työ on ollut poikkeuksellista. Eukonkannon, Henkisten kilpailujen ja muun tapahtumapyörityksen lisäksi hän sai ujutettua sonkajärveläisten lasten elämään poikkeuksellisen paljon kulttuuria muun muassa kouluvierailujen muodossa. Sonkajärvelle tulivat niin modernit tanssiryhmät kuin bändit, Motelli Skronklesta lähtien.
Ja kyllä sonkajärveläiset lähtivät myös muualle. Pitkänen muistelee tehneensä uransa aikana noin 200 teatterimatkaa ympäri Suomea. Välillä mukana oli mummoja, välillä koululaisia.
Aktiivisia kulttuurisihteereitä ja kannustavia opettajia on myös muualla. Ei Sonkajärvi oikeasti ole täysin ainut laatuaan. Mutta kyllä siellä harvinaisen sitkeästi on satsattu kulttuuriin. Ja kun katsoo, mitä siitä on seurannut, ei voi olla ajattelematta, että ehkä Sonkajärvestä kannattaisi ottaa mallia.
Se ei silti tarkoita, etteivätkö nuoret haluaisi sieltä jatkossakin pois ja nopeasti.
Antti Holman Kaikki elämästä(ni) -romaanissa on kirjoittajaa itseään kovasti muistuttava päähenkilö, joka yrittää kirjoittaa kirjaa ja epäonnistuu. Epäonnistumisen lomassa hän vierailee entisellä kotipaikkakunnallaan Sonkajärvellä. Se on melkoinen antikliimaksi, eikä juuri auta romaaniprojektia.
Myöhemmin henkilöhahmo pohtii, että hän on paennut Helsingistä ulkomaille samalla tavalla kuin aikanaan lapsuuden maisemista pääkaupunkiin.
”Mitä minä olisin Sonkajärvellä muka enää tehnyt? Käyttänyt nuuskaa ja NHL-lippiksiä?”
Se on toki kaunokirjallista liioittelua. Mutta on totta, että pieniltä paikkakunnilta puuttuvat teatterikoulut. Eikä kukaan voi ikuisesti käydä näytelmäkerhossa, tehdä opettajia pilkkaavia videoita ja höpötellä yksikseen koulun radiossa hassuja juttuja.
Jossain vaiheessa täytyy lähteä maailmalle. Tekemään esimerkiksi ihan niitä samoja juttuja.
Anna Isola, kirjailija:
"Kun nuorena lähdin Sonkajärveltä, suhtautuminen paikkakuntaan oli vähintäänkin ironista. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän siihen liittyy melankoliaa ja tietynlaista koti-ikävää. Minulle oli ihan selvää, että esikoisromaanini sijoittuu Sonkajärvelle, vaikka en siellä enää itse asukaan.
Olen paljon miettinyt sitä, että kerron paikkakunnasta surun kautta, että lapsuuden paikat ovat hävinneet ja sukulaiset kuolleet. Samaan aikaan Sonkajärvi on kuitenkin edelleen ihmisten koti ja siellä eletään. Mutta tätä puhetapaa on vaikea välttää. Kun eukonkannon kilpailut aikanaan aloitettiin, niin Helsingin Sanomat teki siitä jutun. Otsikko oli Kuolevan kunnan hilpeä korahdus.”
