Antti Haataja tajusi, että ilmastonmuutos ei kiinnosta ketään – Yli sata tuhatta euroa apurahoja saaneelle valokuvakirjalle ei löytynyt kustantajaa
Antti Haataja halusi näyttää suomalaisille, mitä ilmastonmuutos on tehnyt Lapin luonnolle. Sitten hänestä alkoi tuntua, ettei ketään kiinnosta.
Helsingin Ruttopuistoa tuskin voi kutsua luontokohteeksi. Bulevardi sylkee yhdeksän aamuruuhkassa autoja eteenpäin, ihmiset harppovat kohmeisen puiston läpi. Kylmäkin on.
Antti Haataja saapuu puistoon ja alkaa puhua. Siitä eteenpäin hän puhuukin lähes taukoamatta. Samalla hän säätää kameransa asetuksia.
Haataja etsii täältäkin luontoa, katsoo puita ja niiden oksia. Oksien suuntia ja niiden muotoja hän vertaa taustalla näkyviin taloihin. Sitten hän painaa silmänsä kiinni kameran etsimeen.
Ehkä nyt ollaan oikeassa kohdassa. Tai ei sittenkään, vielä pari senttiä oikealle. Ehkä nyt.
Muutos, jota Haataja reissuillaan todisti, oli sanalla sanoen valtava.
Suuri yleisö ei välttämättä tunne Antti Haatajaa, mutta yhdenlainen erikoismies hän on. Aloitetaan siitä, että Haataja on kirjailija. Vuonna 2023 ilmestynyt Tappajat – Suurpetojen kilpajuoksu ravintoketjun huipulle kertoi maailmasta suden silmin. Pohjoinen – Jälkemme maailman laidalla (2018) taas oli kirja siitä, miten ilmastonmuutos muokkasi Saamenmaan luontoa. Arvoteoksen Tuulessa roihuaa maa (2017) Haataja oli kirjoittanut yhdessä Pekka Sammallahden kanssa. Siitä on otettu vain 1 917 kappaleen painos.
Yhteistä kirjoille oli, että ne olivat kuvateoksia. Tappajissa Haataja oli kulkenut susien reviirillä ja kuvannut suurpetoa useaan otteeseen. Eläimillä oli kokonainen, ihmiselle näkymätön elämänsä, josta Haataja kertoi paitsi referoimalla tiedettä ja tutkimusta, myös valokuvan keinoin. Se oli hänen juttunsa.
Alun perin Haatajan piti taas tehdä kirja. Vuonna 2021 hän oli saanut Koneen säätiöltä 60 000 euron apurahan. Tavoitteena oli tutkia, mitä ilmastonmuutos oli tehnyt Suomen ja Norjan Lapin luonnolle.
Metodina oli toistaa geologi Erkki Mikkolan sata vuotta sitten ottamat kuvat. Vuonna 1904 syntynyt Mikkolakin oli hänkin eräänlainen erikoismies, Geologisen toimikunnan apulaisgeologi, joka työssään kuvasi panoraamakuvia Lapissa. Hän käytti pyörähtäväobjektiivista panoraamakameraa, mutta varmaksi ei tiedetä, kenen omistama kamera oli. Kuvat ovat merkittäviä siksi, että ne olivat ensimmäisiä panoraamakuvia, joita Suomessa ylipäänsä otettiin. Mikkola oli naimisissa kajaanilaisen Toini Teittisen kanssa. Siksi Kainuustakin tuli Mikkolalle tärkeä kuvauskohde.
Kainuusta on kotoisin Haatajakin. Hän sai kuulla Mikkolan kuvista kesällä 2021, kun arkistopalvelu Finna oli julkaissut digitaalisessa muodossa suuren määrän ennen julkaisemattomia valokuvia. Mikkolan Lapin-kuvat vastasivat Haatajan mielestä suoraan kysymykseen siitä, mitä pohjoiselle luonnolle oli tapahtunut. Alun perin Museovirasto oli saanut Mikkolan kuvat lahjoituksena vuonna 1982.
Niinpä Haataja lähti Mikkolan jalanjäljissä Lapin erämaahan ja suuntaisi kameransa sinne, minne Mikkolakin oli sen suunnannut 1920–1930-luvuilla. Muutos, jota Haataja reissuillaan todisti, oli sanalla sanoen valtava.
Selvää oli, että mänty oli yksi ilmastonmuutoksen voittajista. Tuntui siltä kuin alle kymmenvuotiaat puuntaimet olisivat levittäytyneet kaikkialle. Tunturin metsittyminen oli yksi konkreettisimmista havainnoista, joita Haataja kuvausmatkojensa aikana todensi. Hän mietti mielessään, että sadan vuoden päästä useimmat suomalaiset tunturit olisivat kadonneet.
Toinen olennainen havainto liittyi jäkälän katoamiseen, joka taas juontaa juurensa porojen ylilaidunnukseen. Haatajasta näky oli totaalinen, lähes kaikki jäkälä oli hävinnyt. Mikkolan 1920–1930-lukujen kuvissa jäkälämatto näkyy vielä paksuna.
Muutkin rahoittajat uskoivat Haatajaan. Vuonna 2023 Suomen kulttuurirahasto myönsi Haatajan projektille 28 000 euron apurahan. Alfred Kordelinin säätiö antoi vielä vuonna 2024 viimeistelyyn 13 000 euroa.
Alkuperäiseen Koneen säätiön hakemukseen Haataja oli kirjoittanut: Kameroistamme tulee tutkimusinstrumentteja, jotka tuottavat sekä tieteellistä aineistoa mutta myös visuaalisesta houkuttelevan ja helposti lähestyttävän kokonaisuuden ilmaston- ja ympäristönmuutoksen popularisoimiseksi. Tärkeä osa hanketta on tehdä siitä toistettava, että sadan vuoden päästä seuraava valokuvaajasukupolvi voi toistaa kulkemamme reitin ja tallentaa muutoksen maisemassa.
Sille on syynsä, miksi Antti Haataja on ehdottanut tapaamispaikaksi juuri Ruttopuistoa. Geologi Mikkola on ottanut panoraamakuvan myös täältä, Vanhasta kirkkopuistosta. Haataja haluaa näyttää, miten hän on tehnyt työtään.
”Täällä on helppo demota. Ensinnäkin tää paikka on niin selkee. Se [Mikkolan] kuva on nimetty paikannimen mukaan. Ja tää on sopivan kokoinen alue, josta me pystytään helposti ikään kuin katsomaan, missä tää kuva on otettu.”
Kun Haataja kulki Lapin erämaassa, hän käytti maksullista karttasovellusta. Jo kotona hän oli kartoittanut mahdollisimman tarkkaan, missä kohdassa Mikkola oli sata vuotta sitten kuvan ottanut. Sovellukseen Haataja merkkasi aina digitaalisen nastan, jotta tiesi, minne hänen kuului mennä.
Paikkatietoja Haataja oli selvittänyt OSINT-menetelmillä eli avoimiin lähteisiin perustuvalla tiedonhaulla. Haataja tutki ilmakuvia ja yritti selvittää, vastasiko maasto muodoiltaan Mikkolan ottaman kuvan maastoa. Kun hän lopulta saapui erämaassa varsinaiseen kohteeseen, hän oli usein onnistunut löytämään melko tarkan paikan. Yleensä heittoa oli vain noin 10 metriä.
Paikan päällä Haataja katsoi Mikkolan valokuvaa ja siinä näkyvää luontoa. Oliko isojen kivien takana samanlaista näkymää, vaikkapa tuntureita, kuin sata vuotta sitten? Jos ennakkotyöt oli tehty huolella, Haatajalla saattoi mennä vain pari minuuttia uuden kuvan ottamiseen.
Yhteensä kohteita ja kuvapareja kertyi 200. Haataja huomasi, että vaikka hänen ja Mikkolan työn välissä oli sata vuotta, ihmisessä oli jotain muuttumatonta. Kuvaaja oli löytänyt 1920-luvullakin juuri sen sopivan näköisen kiven, jonka päälle Haatajakin olisi intuitiivisesti kavunnut kuvaa ottamaan.
Erojakin oli, ainakin työturvallisuudessa. Haataja huomasi, että Mikkola oli kuvien takia sysännyt itsensä keikkumaan pystyjyrkkien rinteiden reunalle ja kiivennyt puihin ”vähän hasardisti”. Haataja sen sijaan otti sellaiset kuvat tarvittaessa dronella.
Vastaus oli silti ei kiitos.
Viime syksynä työ oli suureksi osaksi tehty, mutta pettymys oli kova. Haatajasta tuntui, ettei ketään kiinnostanut. Se oli hänestä hirveää, sillä rahoittajat ja Haataja itse olivat projektiin uskoneet. Kustantaja toisensa perään kuitenkin ilmoitti hänelle syksyllä, että ilmastonmuutoksesta kertovan kuvateoksen julkaisu ei onnistuisi.
Ensin Haataja oli kirjoittanut vanhalle kustantajalleen Tammelle. Kustantaja Kati Lampela vastasi hänelle lokakuussa 2024 ja kehui Haatajan projektia mahtavaksi ja ainutlaatuiseksi. Lampela kertoi esitelleensä Haatajan kirjahankkeen julkaisutyöryhmälle ja tehneensä laskelmia, myös myyntimääristä. Tammen julkaisuohjelmaan kirja ei kuitenkaan päätyisi, Lampela ilmoitti.
Lampela kertoi, että Tammi oli julkaissut kuluvana vuonna vain yhden nelivärisen tietokirjan, joka oli käsityökirja. Jatkossakin nelivärisiä tietokirjoja kustannettaisiin vuosittain vain 1–3. Kustantaja vetosi markkinatilanteeseen ja siihen, että Tammi painotti julkaisuohjelmassaan tekstivetoisia, kerronnallisia tietokirjoja. Kaikki teokset pyrittäisiin julkaisemaan paitsi painettuina kirjoina, myös äänikirjoina ja e-kirjoina.
Haataja ei lannistunut. Seuraavaksi hän otti yhteyttä Otavaan ja Ville Rauvolaan. Hän esitti asiansa suoraan: Tammen kustannusohjelmaan kirja ei sopinut, siksi hän tarjosi sitä nyt tänne. Muutaman päivän päästä hän lähetti tarjouksen myös WSOY:n kustantajalle Henrikki Timgrenille ja kustannuspäällikkö Joni Strandbergille.
Rauvola kehui vastauksessaan Haatajan digitaalista valokuva-aineistoa vaikuttavaksi. Hän kuitenkin näki kirjamuodossa kaksi ongelmaa. Toinen ongelma oli tekninen. Rauvolan mielestä kahden panoraaman toteutus digitaalisena oli upea, mutta kirjana vaikutus ei hänen mielestään olisi ollenkaan sama, sillä kirjassa kuvien pitäisi olla eri aukeamilla. Kirjan kokoakin Rauvola piti haasteellisena.
Rauvola myös uskoi, että vain kovin harvan suomalaisen saisi hankkimaan ilmastonmuutosta käsittelevää kirjaa. Siltä se Rauvolasta vaikutti kirja-alan ammattilaisen näkökulmasta.
Haataja jäi odottamaan vastausta vielä WSOY:ltä. Vastaus saapui vain pari päivää Otavan vastauksen jälkeen. Kustannuspäällikkö Joni Strandberg piti Haatajan esimerkkikuvapareja ”vastaansanomattoman todistusvoimaisina” ja ”hienosti toteutettuina”.
Vastaus oli silti ei kiitos. Strandberg vetosi teoksen isoihin kustannuksiin ja suhteellisen pieneen kaupalliseen potentiaaliin. Hän ei uskonut, että kiinnostavasta aiheesta huolimatta ihmiset olisivat valmiita maksamaan kirjasta 30–40 euroa. Kirjastomyynti ei kustannuksia riittäisi kattamaan.
Yhtä asiaa kustantaja Kati Lampela oli jäänyt pohtimaan, eikä hän ollut siitä syksyllä Haatajalle kirjoittanut. ”Mietin, kun jouduin tämän torppaamaan, että onko kirja välttämättä se ensisijainen ja oikea formaatti tälle”, Lampela sanoo puhelimessa.
Lampela kertaa tehneensä syksyllä laskelmia toimitustyöstä, taittotyöstä, reprotyöstä, painotyöstä, logistiikasta, myyntiarviosta. Kun kyseessä oli vahvasti valokuviin nojaava kirja, oli selvää, että äänikirjaa teoksesta ei tulisi. Päätökseen vaikutti myös EU:n saavutettavuusdirektiivi, joka tulee voimaan kesäkuussa 2025. Direktiivi koskee e-kirjoja: Jos kirjassa on kuva tai kuvia, jokainen niistä täytyy tulkata alt-tekstein.
”Eli oli täysin mahdotonta valokuvateosta julkaista saavutettavana e-kirjana”, Lampela sanoo.
Laskelmat siis näyttivät, että kirja ei olisi kannattava kustannuspäätös.
Lampela puhuu laajemmin neliväriteosten kustantamisen kallistumisesta, johon ovat vaikuttaneet niin Venäjän hyökkäyssota kuin koronapandemiakin. Vuonna 2024 Tammi julkaisi noin 50 tietokirjaa, joista yksi, Veera Jussilan Jämälankakekkerit, oli neliväriteos.
”Tänä vuonnakin neliväriset tietokirjat pystytään laskemaan todellakin yhden käden sormilla, niitä tehdään hyvin harkitusti. Ja vain silloin, jos näyttää siltä, että niillä on laajasti kaupallista potentiaalia kaikissa meidän jälleenmyyntikanavissamme”, hän sanoo.
Aiheen puolesta Lampela olisi seisonut Haatajan kirjan takana. Luonto on vuosikymmeniä ollut Tammen tietokirjojen julkaisuohjelmassa tärkeässä roolissa. Toisaalta kustantamossa pohditaan myös kriittisesti, mistä näkökulmasta luontoon ja ilmastoon liittyviä tietokirjoja julkaistaan. Lampela tarkentaa myöhemmin sähköpostitse, että kun julkaisuohjelmaa rakennetaan, kustantamossa pohditaan sitä, kuinka paljon yhdestä aiheesta ilmestyy kirjoja, ja millaisille aiheille on kysyntää.
Vuonna 2025 ilmestyy kaksi luontoaiheista kirjaa, Paavo Hellstedtin ja Juha Laaksosen Suomen pikkunisäkkäät sekä Sami Karjalaisen Muodonvaihdoksia ihmettelemässä, joka käsittelee hyönteisiä.
”Kummassakin näissä kyllä sivutaan luontokatoa ja se on siellä, koska eipä oikeastaan nykyään voi olla luontokirjaa, jossa aiheesta ei puhuttaisi.”
Ville Rauvola on Otavan tietokirjallisuuden kustannusjohtaja. Hän huomauttaa, että valokuvateosten markkina ei ole koskaan ollut Suomessa kovin suuri. Myös Rauvola nostaa esiin viime vuosien muutoksen markkinassa: kirjan painamisen kustannukset ovat nousseet, mikä johtuu osittain merkittävistä paperin hinnankorotuksista.
Mutta Rauvola katsoo myös, että ilmastonmuutos ei olisi kiinnostanut lukijoita tarpeeksi.
”Se [aihe] on kaupallisesta näkökulmasta hankala”, hän sanoo puhelimessa.
Rauvola palaa ajassa taaksepäin. Hänen katsannossaan 2010-luku oli aikaa, jolloin keskustelu esimerkiksi lihansyönnistä ja ilmastonmuutoksesta kiihtyivät. Ihmisten kiinnostus aihepiiriä kohtaan näkyi siinä, että ilmastonmuutosta käsitteleviä tietokirjoja ostettiin merkittäviäkin määriä.
Sitten tuli muita murheita: koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota, Suomen taloudelliset ongelmat.
”Mun näkemykseni sen perusteella, mitä kirjoja me olemme julkaisseet, on se, että ihmisten kiinnostus ilmastonmuutosta koskeviin kysymyksiin on valitettavasti hiipunut.”
Rauvola antaa esimerkin: Kun Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä julkaistiin suomeksi vuonna 2011, se myi painettuna kirjana 10 000 kappaletta heti parin vuoden aikana. Vuonna 2020 Foerilta ilmestyi suomeksi Me olemme ilmasto.
”Sitä myytiin painettuna alle 500 kappaletta”, Rauvola sanoo.
Ihmisten kulutuskäyttäytyminen on siis muuttunut, eikä vähiten äänikirjabuumin myötä. Tietokirjallisuudessa se näkyy Rauvolan mukaan niin, että entistä henkilövetoisempia ja viihteellisempiä tietokirjoja luetaan nykyään enemmän. Rauvola on huomannut, että vakavammista aiheista erityisesti Venäjä on viime vuosina kiinnostanut.
Haatajan kirja olisi Rauvolan katsannossa edustanut taidevalokuvakirjan perinnettä. Rauvola sanoo, että sellaisia kirjoja Otavalla ei julkaista kuin poikkeustapauksissa.
”Suomi on niin pieni kielialue, meitä on se vajaa kuusi miljoonaa ihmistä. Tämä markkina poikkeaa esimerkiksi saksankielisestä tai englanninkielisestä maailmasta, jossa jotain kiinnostavaa aihetta ja kirjaa pystytään myymään paitsi paikallisesti, myös ympäri maailmaa. Jos puhutaan tällaisista erikoiskirjoista.”
Myös WSOY:n kustannuspäällikkö Joni Strandberg kertaa ajatuksiaan. Hän ajatteli, että lukijat olisivat kyllä vastaanottavaisia tiedolle ja kuville, joita Haataja kirjassaan esittäisi, mutta sitä hän ei uskonut, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä olisi ollut valmis laittamaan 30–40 euroa teokseen ja hankkimaan sitä kotiin. Niinpä kustannukset olisivat ylittäneet kirjan tuotot. Arvio teoksen hinnasta kaupan hyllyllä oli Strandbergin kokemusperäinen arvio.
Myös Strandberg nostaa esiin kysymyksen oikeasta formaatista. ”Kun tätä ehdotusta uudestaan miettii, niin aineisto vaikuttaa sellaiselta, että kiertävällä näyttelyllä voisi saada katselijoita tämän tiedon ja todistusaineiston pariin.”
WSOY on julkaissut viime vuosina useita menestyneitä neliväriteoksia. Yksi niistä on ollut Iman ja Leena – Arkisafkaa -keittokirja (2023). Sen sijaan niin sanottuja perinteisiä valokuvateoksia on julkaistu vain poikkeustapauksessa. Viimeksi julkaistu on Täällä Rauli Virtanen – Kohtaamisia Vietnamista Ukrainaan (2023).
Strandberg ajattelee, että kuvien katsomisen kulttuuri on muuttunut perustavanlaatuisesti. Luontoaiheisten valokuvateosten määrä on romahtanut, kun vertaa 10–15 vuoden takaiseen aikaan. Kuvia katsotaan ensisijaisesti sosiaalisesta mediasta ja internetistä.
Vaikka nelivärisiä tietokirjoja kustannetaan yhä vuosittain, määrä on vähentynyt merkittävästi. Niiden myynnin vähenemistä Strandberg kutsuu yhdeksi suureksi muutokseksi, joka tietokirjallisuuden alalla on 15 vuoden aikana nähty.
Hän huomauttaa, että samaan ajanjaksoon ajoittuu kerronnallisen tietokirjallisuuden suosion kasvu.
”Luonnollisesti kun äänikirja tuli, niin se vahvisti tätä trendiä.”
Yhtälössä kärsijäksi jäi puhtaasti faktapainotteinen tietokirjallisuus.
Haataja ei ajattele olevansa sankarimatkailija vaan dokumentoija.
Haataja on siirtynyt kahvilan lämpöön Bulevardin varrelle. Nyt hän on päässyt vauhtiin. ”Tarinallisuus johtaa siihen, että pitää kirjoittaa, miten minä seikkailin siellä, täällä ja tuolla. Ei mua ainakaan kiinnosta hirveesti kertoa mistään. Se on nyt toissijaista tämmöisiä asioita kirjoittaa.”
Hän kuulostaa turhautuneelta. Haataja puhuu luontovalokuvan lajityypin sankarimyytistä. Siitä, miten valokuvan ajatellaan olevan sitä parempi, mitä vaikeammissa olosuhteissa se on otettu. Jos kuvaaja on jäädyttänyt näppinsä 40:ssä miinusasteessa, kuva on ”helvetin arvokas”. Haataja taas ei ajattele olevansa sankarimatkailija vaan dokumentoija.
Pettymyksestään huolimatta Haataja kuitenkin ymmärsi kustantajia, olihan kirjamarkkina muuttunut täysin. Hän ymmärsi senkin, että ihmisiä ei aihetasolla kiinnostanut ilmastonmuutos.
”Kuvaa aikaa”, hän sanoo. Sitten hän jatkaa puhettaan muista asioista.
Haatajaa voi pitää eräänlaisena aktivistinakin. Kun Metsähallitus myönsi tammikuussa lupia ilvesten tappamiseen luonnonpuistossa porotaloudelle aiheutuneiden vahinkojen takia, Haataja puolusti Instagram-tilillään ilvestä ja puhui ”poronhoitoalueen tappiotilastoista”.
Hän seuraa tilastoja suurpetojen tapoista Riistakeskukseen osoitetulla tietopyyntötilauksella, jolla ei ole määräpäivää. Tilasto kilahtaa hänen sähköpostiinsa säännöllisin väliajoin.
Ehkä Antti Haataja yrittää vielä saada kuviaan julki kansainväliseen levitykseen, esimerkiksi brittilehti Guardianiin. Hän on pohtinut, että onhan ilmastonmuutos mitä kansainvälisin ilmiö. Sitä paitsi jotkut saattavat löytää hänen nettisivuilleen tutkimaan hänen kuvaprojektinsa antia. Ja nythän osa kuvista julkaistaan tämän jutun yhteydessä Imagessa.
Haatajalla on kuitenkin jo meneillään uusi projekti. Se liittyy siihen, mitä tapahtuu, kun suurimmat nisäkkäät katoavat pohjoisesta, ja niin sanottu toiminnallinen ja geneettinen monimuotoisuus on Lapissa uhattuna. Ilmiön seuraukset tunnetaan toistaiseksi huonosti, siksi aihetta pitää dokumentoida. Haataja on valmiina kameransa kanssa.
Haataja asuu Sipoossa. Lihaa hän ei syö, kalaa kylläkin. Maitotuotteista hän käyttää parmesaania, siitä on hedonistisista syistä vaikea luopua. Hän ei lennä muutoin kuin silloin, kun on pakko. Viimeksi pakkotilanne olivat lähisukulaisen häät ulkomailla.
Haatajalla on diesel-auto pienellä moottorilla, kilometrejä tulee vuosittain 35–40 000. Muutoin ei pääsisi Lapin erämaahan.
Lapsia hänellä ei ole.
”Tämähän on täysin tabu keskustella ihmisten määrästä”, hän sanoo. ”Jos meidän kulutuksemme on neljä kertaa maapallon kestokyvyn verran, sitten meitä pitäisi olla neljä kertaa vähemmän.”
Kuluttamisen vähentäminen on Haatajasta kauneimmillaan matemaattinen yksinkertaistus. Hän ajattelee, että jos ihminen lopettaisi lisääntymisen seuraavan sadan vuoden ajaksi, maapallon kantokyvyn ongelmat voisivat ratketa. Ajatuskoe auttaa häntä hahmottamaan, että ihmisen teoilla on oikeita seurauksia.
On kysyttävä Haatajalta vielä tärkein kysymys. Onko ihmiskunnalla ylipäänsä enää toivoa?
On, hän sanoo. Vielä on mahdollista estää luisuminen kohti niin sanottuja kriittisiä pisteitä, joiden jälkeen kurssin kääntäminen on vaikeampaa. Vielä nyt ihmiskunta voi hyvän sään aikana vaikuttaa tulevaisuuteensa.
Koska Haatajalla ei ole lapsia, hänen on mahdollista suhtautua dramaattisiinkin muutoksiin uteliaasti. ”Miettikää sitä, että lastenlapset, eli teidän lastenne lapset, minkälainen maailma heille jää.”
Ainakin erilainen, aika paljon kaoottisempi.
Jutun lähteenä on käytetty myös Kamera-lehden (3–4/2014) artikkelia Maisema vangitsee huomion.
