Jarkko Haverinen, 40, sairastui anoreksiaan ollessaan lukion ensimmäisellä luokalla. Vanhempien avioeroa seuranneen järkytyksen vuoksi Jarkko haki apua ahdistukseensa lisäämällä liikuntaa ja kontrolloimalla syömistään.
Pakonomainen liikunta oli keino saada mielihyvää ja hallita ahdistusta. Syömishäiriö eteni salakavalasti ja paheni ajan mittaan. Jarkon syömishäiriö ilmeni pakonomaisena liikkumisena ja ruokien kalorimäärien tarkkailuna. Oireisiin liittyi pakkomielteitä.
– Katsoin kelloa hysteerisesti. Minun täytyi syödä juuri tiettynä kellonaikana. Jos joku olisi tullut kysymään, miksi olin niin pakkomielteinen, en itsekään olisi osannut vastata.
Jälkeenpäin ajateltuna Jarkko ei osaa sanoa, miksi hän vähensi jatkuvasti kalorimääriään.
– Ei sille ole mitään perusteluita. Ne kalorimäärät olivat ihan tuulesta tempaistuja lukuja.
Elämä pyöri kalorinsaannin ja -kulutuksen ympärillä. Elämästä puuttuivat kokonaan sosiaaliset kontaktit, ja Jarkko oli sairauden aikana todella eristäytynyt.
Nuoren miehen elämään ei kuulunut myöskään seurustelua tai kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen kaloreiden laskemisen viedessä kaiken huomion. Sisäinen paha olo ilmeni kaloreihin keskittymisenä.
Koulun arvosanoihin sairaudella ei ollut vaikutusta eikä sairastumisen taustalla ollut koulukiusaamista. Jarkolle ei koskaan tehty varsinaista anoreksiadiagnoosia, vaikka hän oli laihimmillaan selvästi alipainoinen; 184-senttinen mies painoi alimmillaan 57 kiloa. Oireiluun liittyi myös vääristynyt kehonkuva.
– Vaikka peilistä selvästi näin olevani laiha, mielessäni tulkitsin olevani lihava.
Ajanjakso oli kuin sokkitila, jossa toiminnot keskittyvät selviytymiseen. Siihen liittyi myös muistikatkoksia. Jarkon äiti on kertonut ajanjaksolta sellaista tietoa, josta Jarkolla itsellään ei ole mitään muistikuvia.
Jarkon lähipiirissä laihtuminen huomattiin. Jälkeenpäin ajateltuna Jarkko olisi toivonut, että hänelle olisi sairauden aikana esitetty enemmän jatkokysymyksiä. Jos Jarkolta kysyttiin kuulumisia, hän kertoi kaiken olevan kunnossa, vaikka oli selvästi ilottomampi kuin aiemmin.
– Asiaa ei osattu lähestyä tunnetasolla. Kukaan ei esimerkiksi kysynyt, että miltä minusta tuntuu, kun vanhempani eroavat.
Anoreksiasta paraneminen tapahtui Jarkon kohdalla yllättävän kivuttomasti.
Syynä oli Jarkon pakkomielle päästä ilmasotakouluun, mutta hän ei läpäissyt testien jälkeistä lääkärintarkastusta. Lääkäri kertoi Jarkolle, että hänen tulisi painaa enemmän päästäkseen etenemään hakuprosessissa. Tämän seurauksena Jarkko rupesi lisäämään ruokamääriä ja käymään kuntosalilla kasvattaakseen lihasmassaa.
– Raivasin kaikki esteet sen tieltä. Minun käskettiin olla painavampi, jotta läpäisen tarkastuksen. Anoreksia kääntyi siinä hetkessä optimoiduksi massansaamiseksi. Vuodessa nostin painoani noin 25 kiloa. Taustalla oli koko ajan pakkomielle päästä Ilmasotakouluun.
Lihasmassan lisäämisen jälkeen Jarkon itsetunto myös parani, vaikka ilmasotakoulun ovet eivät auenneetkaan.
Seuraavana vuonna Jarkko yritti uudelleen Ilmasotakouluun, mutta ei läpäissyt pääsykokeita tälläkään kertaa. Niinpä hän ryhtyi ensihoitajaksi. Hoitoalalle päätyminen oli Jarkon mukaan sattumaa, jossa merkittävä osuus oli myös alalla työskentelevällä entisellä tyttöystävällä.
Syömishäiriöstä kärsivän Jarkon elämä pyöri kokonaan kalorien kulutuksen ympärillä. Elämästä puuttuivat sosiaaliset kontaktit kokonaan, ja Jarkko oli sairauden aikana todella eristäytynyt.
Syömishäiriöön sairastuneita ja heidän läheisiään edustavan Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n kehittämiskoordinaattori Katri Mikkilän mukaan sairauden diagnostiset kriteerit on laadittu tyttöjen ja naisten näkökulmasta. Pitkään jopa luultiin, etteivät pojat ja miehet sairastaisi syömishäiriöitä.
Mikkilän mukaan miesten ja poikien syömishäiriöt ilmenevät tavallisesti lihaksikkaamman ja vähärasvaisemman kehon tavoitteluna varsinaisen laihtumisen sijaan. Siten miesten syömishäiriöt eivät täytä perinteisen diagnoosin kriteereitä, jolloin syömishäiriö jää tunnistamatta.
Vaikka tietoisuus miesten ja poikien syömishäiriöistä onkin parantunut, syömishäiriöillä on edelleen vahvasti tyttöjen ja naisten sairauden leima.
– Ensimmäinen mielikuva syömishäiriöstä monilla on laihuushäiriötä eli anoreksiaa sairastava nuori tyttö, vaikka todellisuudessa anoreksiaa sairastavat nuoret tytöt ovat vain jäävuoren huippu koko syömishäiriösairauden kentässä. Syömishäiriötä pidetään myös marginaalisena ongelmana, vaikka syömishäiriö koskettaa kymmeniätuhansia perheitä Suomessa, Mikkilä sanoo.
– Nuorten tyttöjen marginaaliongelman sijaan pitäisi ajatella, että syömishäiriöön voi sairastua kuka tahansa ikään, sukupuoleen ja kokoon katsomatta eikä sairaus aina – eikä edes yleensä – näy päälle päin.
Poikien ja miesten tyypillistä syömishäiriöoireilua, jossa ollaan pakkomielteisen huolissaan siitä, onko oma keho tarpeeksi lihaksikas, kutsutaan myös lihasdysmorfiaksi. Viime vuosien aikana tämä trendi on fitnessbuumin myötä levinnyt myös naisten syömishäiriöoireilun pariin.
Oireilua voi olla vaikea todeta syömishäiriöksi, sillä lihaksikkuuden ja terveiden elämäntapojen tavoittelua pidetään myönteisenä asiana. Mikkilä kuitenkin osaa arvioida, missä vaiheessa terveellisyyden ihailu menee liian pitkälle.
Tilastojen valossa miesten ja poikien syömishäiriö ilmenee yleisimmin BED-ahmimishäiriönä, sillä suuri osa BED:tä sairastavista on miehiä. Poikien ja miesten osuuden kaikista syömishäiriöisistä on arveltu olevan 10–25 prosenttia.
Mikkilän näkemys on, että miesten ja poikien syömishäiriö tulee esille yleensä jonkin muun psykiatrisen häiriön yhteydessä ja se on usein oire jostain muusta ongelmasta. Syömishäiriöön sairastuessaan miehet ovat olleet useammin ylipainoisia kuin syömishäiriöön sairastuneet naiset.
– Kun kuntosaliharjoittelua voi kuvailla pakonomaiseksi, se ei enää ole tervettä; silloin kun treeni rytmittää ja tahdittaa joustamattomasti arkea ja kun sosiaalinen elämä jää treenaamisen jalkoihin.
– Tavoitteellinen treeni sinänsä on hyvästä, mutta jos suunniteltuja treenejä ei voi jättää väliin ilman ahdistusta, jos treenaaminen alkaa sanella muiden valintojen tekemistä tai jos ei pysty lepopäivinä syömään yhtä vapaasti kuin treenipäivinä, pitäisi hälytyskellojen soida, Mikkilä sanoo.
Miehillä ja pojilla on usein korkeampi kynnys kertoa ulkopuolisille syömishäiriöstään tai hakea apua siihen. Mikkilän mielestä tietoisuuden lisäämisellä ja asennemuutoksilla on iso rooli sekä yleisesti ottaen yhteiskunnassa että etenkin terveydenhuollossa.
Myös Syömishäiriöliitossa on havaittu, että hoidon taso vaihtelee alueellisesti ja jopa hoitoyksikön sisällä riippuen siitä, kuinka perehtynyttä ja omistautunutta hoitohenkilökunta on.
Valitettavasti syömishäiriöihin erikoistuneita yksiköitä on edelleen vain muutamilla paikkakunnilla ja selkeät hoitopolut puuttuvat usein kokonaan.
Mikkilän mukaan syömishäiriöiden hoidoista on hyviä kokemuksia, mutta paljon on myös huonoja. Syömishäiriöliiton puolesta toivottaisiin, että hoitoon osallistuvan henkilöstön koulutukseen ja osaamistasoon otettaisiin enemmän kantaa. Syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneista yksiköistä on hyviä kokemuksia.
– Syömishäiriö on sairautena niin monimutkainen, monivaiheinen ja usein myös pitkäkestoinen, että hoitoon osallistuvilla pitää olla erityisosaamista ja riittävästi työvälineitä. Esimerkiksi Seinäjoella muutama vuosi sitten avatusta syömishäiriöyksiköstä on saatu hyviä kokemuksia. Siinä on nähdäksemme ollut olennaista se, että kyseessä on nimenomaan syömishäiriöiden hoitoon erikoistunut yksikkö. Tähän yksikköön on otettu töihin vain ne, jotka erityisesti haluavat hoitaa syömishäiriöitä, ja henkilökunnan koulutukseen on panostettu, Mikkilä sanoo.
Nuoruusiän anoreksiasta selvinnyt Jarkko Haverinen päätyi sittemmin muutosvalmentajaksi ja auttaa nykyisin työssään ihmisiä saamaan muutosta elämäänsä. Omat kokemukset syömishäiriöistä ovat auttaneet ymmärtämään, millaisten asioiden kanssa ihminen voi muutostilanteissa olla.
Jarkon sairastamasta anoreksiasta on nyt aikaa jo yli 20 vuotta. Hän on tehnyt huomion, että nykyään ruoasta ja erilaisista ruokavalioista puhutaan huomattavasti avoimemmin kuin aiemmin. Jarkon mielestä syömishäiriön tunnistaa usein vasta kun se alkaa vaikuttaa kaikkiin elämään osa-alueisiin.
Jarkon mielestä syömishäiriöiden hoito on liian yksipuolista ja keskittyy liiaksi ruokamäärien tarkkailuun. Hänen mukaansa syömishäiriö on aina oire jostain muusta ongelmasta. Usein syömishäiriö on oire mielialaongelmista tai halusta yrittää kontrolloida elämäänsä, jolloin se kohdistuu syömisen pakonomaiseen kontrolliin.
– En löydä tilannetta, että syömishäiriö olisi pelkkä syömishäiriö. Se on väärä tulkinta tilanteesta. Syömishäiriö on oire ihan samalla tavalla kuin se, että käyttää alkoholia kestääkseen paineita, Jarkko Haverinen sanoo.
Hänen mielestään syömishäiriöiden hoidossa tulisi lisätä keskustelua syömisen ”tuputtamisen” sijasta. Syömishäiriötä kärsivältä tulisi kysyä enemmän hänen tuntemuksistaan ja sitä, minkä takia hän esimerkiksi välttelee rasvoja tai näkee kehonsa vääristyneesti lihavaksi. Jarkon näkemyksen mukaan terveydenhuollon ongelma on liian kapea-alainen suhtautuminen syömishäiriöihin.
Jarkon mielestä hänen syömishäiriössään oli kyse lähinnä asioiden väärinkäsityksestä ja halusta yrittää kontrolloida sekaisin ollutta elämäntilannetta.
– Minun anoreksiassani oli kyse siitä, että olin käsittänyt asioita väärin. Se ymmärrys ja uskomukset, jotka minulla oli, eivät riittäneet tilanteen parempaan hallintaan. Ruumiinkuvani oli vääristynyt.
Teksti Ville Mäkilä, kuvat Timo Pyykkö
