Kyllähän kirjoittajaa joskus aivan selvästi haukutaankin – ikävä kyllä! – mutta harvoin niin ponnekkaasti kuin elokuvanäyttelijä Åke Lindmanin luona. Tuskin oli ovesta sisään päästy, kun haukku alkoi.

Onneksi haukkuja oli kuitenkin eräs Åke ja Anneli Saulin saamista häälahjoista – seitsemän viikon ikäinen cockerspanieli Musse. Pieni, vikkelä ja musta kuin kekäle. Se söi kirjoittajan kengännauhat ja palasen lahjetta.

– Sain sen perhanan häälahjaksi…

Tuohan oli nyt tuhma sana, mutta kun se kuvastaa osuvasti sekä sen hiilenmustan villiyttä että Åke Lindmanin suoraluontaista mutkattomuutta, niin olkoon siinä.

Ja häälahjojahan ei tule ilman häitä. Åke Lindmanin ja Anneli Saulin häät vietettiin Raahessa joulun alla. Kauanhan he olivat jo seurustelleet ja nyt sitten vedettiin “välilöihin” umpisolmu. Siksi juuri idyllisessä Raahessa, että se on Anneli Saulin kotikaupunki; siellä hän on käynyt lyseonsa ja siellä asuvat hänen vanhempansa ja veikeät suklaasilmäiset veljensä, joista pienin oli jokaisessa hääparin kuvassakin katsoa napittamassa.

Raaheen he ajoivat Åken autolla ja joulukuun yhdeksäntenätoista päivänä heidät vihittiin Raahen kirkossa; Åke tummassa puvussaan, joka on jalkapalloilusta saatu lahja ja Anneli valkoisessa duchesse-puvussa. Åken omaisia ei pitkän matkan vuoksi ollut häissä, varsinkin kun perheessä on surua – Åken isä kuoli muutamia kuukausia sitten.

Hääillallinen syötiin Annelin kotona. Nuoren parin onnenmaljat juotiin venäläisessä samppanjassa; Anneli oli tuonut sitä varta vasten Moskovasta, mistä hän saapui filmivierailulta melkeinpä suoraan häihinsä lähteäkseen.

Kuherruskuukausi idyllisessä Raahessa supistui vajaaseen kahteen viikkoon, kun molemmilla oli kiire Helsinkiin filmaamaan ja Annelilla sen jälkeen Saksaan asti.

– Kuitenkin minä ehdin lihoa siellä Raahessa kuusi kiloa. Ja kun se ylensyönti peijakas nousee pelkästään vatsaan!

Nyt Åke sitten Annelia odotellessaan juoksee aivan villittynä ympäri Maunulan läheisiä metsäpolkuja ja käy Otanieman sisähallissa potkimassa jalkapalloa, että kunto palautuisi ennalleen. Samalla se on harjoitusta tulevaa kesää varten - onhan Åke tähtiluokan jalkapallisti näyttelijäntyönsä ohella.

– Häämatkan teimme potkukelkalla Raahen ulkopuolella olevalle jäälle. Anneli istui ja minä lykkäsin – eikö se kuvaa sopivasti avioliittoa? Olisimme hiihtäneetkin, mutta siellä ei ollut yhtään lunta.

Elokuvissa he sentään ehtivät, Åken lihottamisen ja kelkkailun ohella, käväistä peri kertaa. Anneli Sauli sai hehkuvia kukkia elokuvateatterin huomaavaiselta omistajalta, joka kertoi kotimaisten filmien menevän Raahessa parhaiten.

Näytöksistä tullessa ei vain millään tahtonut päästä lähellekään Åken pikkuautoa – nuoret raahettaret seisoivat ketjussa sen ympärillä ja vaativat autoon pääsyn lunnaiksi nimikirjoitukset.

– Raahelaiset suhtautuvat kauniisti Anneliin, he ikään kuin haluavat omistaa hänet itselleen. Mennessämme elokuviin oli tyttöjä pitkä jono hänen jäljessään. Ja kun istuimme seitsemän näytöksen loppuun, odottivat tytöt ulkopuolella kaksi tuntia!

Sukuloimassa ehtivät nuoret käydä aina Oulua ja Pyhäjokea myöten. Ja uusi vuosi vastaanotettiin perinteelliseen tapaan valamalla tinaa.

– Anneli sai kauniskaulaisia joutsenia, mutta minun klöntistäni ei kukaan ensin saanut selvää. Sitten naisväki kuitenkin keksi, että tinakuvio oli ilmetty karhu. Minä olen tällainen kömpelö karhu…

Mukana nuorilla oli myös työnsä: luettavia elokuvakäsikirjoituksia. Åken edellinen filmi, Väinö Linnan “Musta rakkaus” on jo valmis, nyt on tekeillä thrilleri “Valkoinen hevonen”.

– Olen siinä yksinkertaisesti murhaaja!

Annelilla on pian kolme valmista filmiä takanaan, joita ei ole esitetty vielä. Ja kaikki ne ovat Walentin Chorellin käsikirjoituksia: “Miriam”, “Metsä”, ja nyt viimeistelyvaiheessa oleva “Autuas everesti”, mitä Anneli tutki Raahessa.

Tammikuun alkupäivinä, heti tinanvalamisen jälkeen, lähtivät vastavihityt ajamaan Helsinkiin. Ja täältä lähti Anneli aivan heti filmiviikkoa viettämään Saksaan.

– Hän tuli Moskovasta häihin ja lähti yksinään häämatkalle Saksaan, naurahtaa Åke.

– Minulla sattuu olemaan juuri tänään syntymäpäiväkin, mutta menen ohjaaja Edvin Laineelle kahville.  Minähän olen jo vanha mies, täytän kaksikymmentäyhdeksän vuotta.

Åke Lindman filmaa ja odottaa nuorikkoaan, että yhdessä päästäisiin suunnittelemaan alkavaa yhteistä elämää.

– Mustalaisiahan me vielä toistaiseksi olemme. Oman asunnon saamme vasta syksyllä, nyt aletaan kaivaa kuoppaa sen paikalle. Se tulee Hermanniin, Arabianlahden rannalle. Olen varannut meille kolme huonetta ja keittokomeron – jouluna pitäisi viimeistään päästä sisään. Sen ajan he aikovat asua Åken äidin luona Maunulassa tai sitten Annelin asunnossa Puistolassa.

– Vähän ahdastahan siellä on, että kai me täällä olemme. Ja täytyyhän jonkun pitää huolta tuosta Mussestakin. Kun se on vielä lapsi ja tahtoo leikkiä ja tehdä välistä pahaakin.

Somahan vastavihittyjen on yhdessä olla vaikka vähäisissäkin tiloissa. Åken kotona on kaapin päällä vaalea Jussi-patsas; tunnustus “Tuntemattoman sotilaan” kovapiirteisestä alikersantti Lehdosta. Ehkä tomera Jussi on siinä kannustamassa molempia filmin saralla yhä parempiin ponnistuksiin. Ja työtähän heiltä ei puutu, ahkerimmin filmaavia tähtiämme he ovat.

Tulevasta elämästä tulee puhetta, kun Åke vähän kiivastuu Musselle ja valokuvaaja laskee leikkiä, että hauva on hyvä olemassa perheessä, jos haluaa joskus tulistua. Åke vastaa tähän:

– Eihän minulla ole koskaan ollut syytä tulistua Annelille. Hän kuuntelee ja katsoo suklaasilmillään, kun puhun.

Teksti: Jaanos

Lue toukokuun 2017 Eevasta Anneli Saulin haastattelu.