Seksistä suorasukaisesti kirjoittava Anne Moilanen sanoo nyt asioita keski-ikäisen raivolla

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.

Huutomerkki. Jos Anne Moilasen pitäisi olla jokin välimerkki, hän olisi huutomerkki. Näin hän sanoo haastattelussa, mutta tavallaan sama sanotaan myös Moilasen elokuussa ilmestyneessä esikoiskirjassa Uhma (Johnny Kniga). Itse asiassa, oli kuulemma jopa lähellä, että Uhman nimeksi olisikin tullut Huutomerkki. Teoksen päähenkilö on Moilasta monin osin muistuttava Maria, joka tietää mitä haluaa – rakkautta ja hyvää seksiä – ja on totisesti valmis sen ilmoittamaan. Siksikin huutomerkki.

Toimittajan töitä, viestintähommia ja nyt kirjankin tehnyt Moilanen on Apu360:n uusi kolumnisti. Sekin on laji, johon huutomerkki usein sopii paremmin kuin kysymysmerkki. Puolipistettä ei kannata ajatellakaan, sillä Moilanen haluaa teksteilleen yleisöä. Vain, jos on yleisöä, voi osallistua.

– Sen takia olen halunnut kirjoittaa, olla toimittaja ja nyt kirjankin kirjoittaa, että haluan olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Olla mukana tässä elämän kierrossa, Moilanen sanoo.

Moilasen oma elämä on kiertänyt Kainuun Suomussalmelta Tampereen kautta Helsinkiin. Fiskarsin suunnalla on vuokramökki, jonne Moilanen kulkee julkisilla. Vähemmän tyypillisiä mökkiasioita molemmat, ja Moilanen arveleekin, että myös mökki tulee vilahtelemaan kolumneissa. Lujaan juntattujen ja siksi haastettavien roolien ja käsitysten maisemana.

– Mökkeilyyn liittyy paljon perinteitä, sukupuolirooleja, joita olen rikkonut. Ei mulla ole mökillä yleensä mukana ketään miestä, joka tekisi vesien kantamiset ja puiden hakkaamiset vaan teen ne itse, Moilanen sanoo.

– Feminismi on varmaan sellainen, joka tulee olemaan ihan luontevasti monissa jutuissani, mutta en ajattele, että olisin jokin feministikolumnisti ainakaan pelkästään. Ihmiset ovat myös ristiriitaisia ja yllättäviä, myös minä.”

Toinen paikka, jossa perinteiset sukupuoliroolit usein yhä elävät voimakkaampina kuin Helsingin kulttuuripiireissä, on maaseutu. Näin oli varsinkin Moilasen lapsuudessa 1980-luvulla, olkoonkin että perinteisiä sukupuolirooleja kutsuttiin silloin vain sukupuolirooleiksi jos niiksikään.

Moilasenkin isossa suvussa naiset olivat niitä, jotka kannattelivat perheitä ja sukuyhteisöä ja huolehtivat siitä, että sukujuhlissa pöydät todella notkuivat tarjoiluista.

– Naiset pyörittivät sitä ja miehet seisoskelivat jossain sivummalla ottamassa snapsia ja puhumassa politiikkaa. Siitä tuli jossain vaiheessa sellainen, että miksi minun pitää mennä tuonne laittamaan niitä karjalanpiirakoita, minä haluan tuonne, missä puhutaan politiikkaa. Sitten jossain vaiheessa aloin mennä sinne politiikkarinkiin.

Moilasen aikuisiän politiikkarinkejä ovat olleet esimerkiksi feministinen aikakauslehti Tulva ja digimedia Mustread, joita molempia Moilanen aikoinaan päätoimitti. Helsingin Sanomien elokuisessa haastattelussa Moilanen sanoi, että vihaisen nuoren naisen tilalle on tullut keski-ikäisen raivo sanoa asioita.

– En tiedä onko se keski-ikäisen raivo vai kiukku. Kyllähän minä ajattelen, että olen lientynyt siitä, mitä olin nuorena, Moilanen sanoo.

– Hirveästi nauratti, kun yksi kaverini, saman ikäinen mies, sanoi, että vihaisten keski-ikäisten naisten kanssa voi kuitenkin keskustella. Että niillä on elämänkokemusta ja suhteellisuudentajua, vuorovaikutus on mahdollista.

Ehkä on silti turha pelätä liiallista lientymistä. Sanoihan Moilanen yhä olevansa huutomerkki.