Apu

Anne Kukkohovin lapsuutta varjostivat salaisuudet ja häpeä: johtivat paniikkikohtauksiin

Anne Kukkohovin lapsuutta varjostivat salaisuudet ja häpeä: johtivat paniikkikohtauksiin
Anne Kukkohovin isoveljen itsemurha paisui perheen yhteiseksi, kipeäksi salaisuudeksi, josta haluttiin vaieta pysyvästi. Omalle pojalleen Kukkohovi on halunnut tarjota erilaisen kasvualustan.

Anne Kukkohovi puhuu vihdoin Jukka-veljensä itsemurhasta. Toimittaja Emilia Salorannan kirjoittamassa Anne Kukkohovin tuoreessa elämäkerrassa Päin punaista – Anne Kukkohovin matkassa 24/7 (Docendo) Kukkohovi kuvailee kyseistä päivää vuonna 1983, jolloin hänen lapsuutensa päättyi. Kukkohovi oli 12-vuotias.

Perheessä oli totuttu siihen, että vaikeaksi mielletyistä asioista ei puhuta: Saksalaissotilaan matkaan sodan aikana lähteneestä isänäidistä ei voinut puhua. Eikä siitä, että äidin sisko oli tehnyt nuorena itsemurhan rakkauden vuoksi.

Veljen kuoltua isä alkoi juoda. Hän keitti pontikkaa kellarissa ja saattoi röhnöttää sekavana lattialla Kukkohovin tullessa koulusta kotiin. Isän käytöstä hävettiin, mutta alkoholiongelmasta ei keskusteltu – puhumattakaan, että isälle olisi haettu ulkopuolista apua.

Asiat lakaistiin mieluummin maton alle.

Tabuksi nousi myös toisen veljen, Jarin, homoseksuaalisuus. Erään jouluillallisen yhteydessä Kukkohovin äiti oli tivannut tyttäreltään muutaman viinilasillisen jälkeen, onko nyt niin, että Jari pitää miehistä.

– Vastasin, että on. Äiti vaikeroi, käänsi katseensa pöytää kohti ja oli sitten hiljaa.

Anne yritti varjella vanhempiaan

Tyttärensä kanssa äiti oli mielestään onnistunut; Annen hän näki kilttinä, reippaana ja täydellisenä. Sitä roolia Kukkohovi yritti lapsena myös pitää parhaansa mukaan yllä. Veljensä kuoleman jälkeen hänestä tuli entistä kuuliaisempi ja omatoimisempi. Jos jotakin ikävää sattui, hän ei kertonut siitä kotona. Puhumattomuudella hän halusi varjella vanhempiaan ja olla tuottamatta heille enempää surua.

– Laitoin itseni niin lukkoon, kuin lapsi vain osaa. Yritin pitää kulisseja mahdollisimman hyvin yllä.

Eivät ne silti aina pysyneet.

Öisin Kukkohovi alkoi saada paniikkikohtauksia. Sydän löi niin tiheään, että Kukkohovi luuli kuolevansa. Kaverinsa isän hautajaisissa hän ahdistui niin pahasti, ettei pystynyt kunnolla hengittämään.

Veljen kuolemaan kohtauksia ei silti osattu liittää, sillä lääkärissä käydessään perhe pysyi asiasta vaiti.

Kukkohovi puhui Jukan itsemurhasta ensimmäisen kerran vasta 20-vuotiaana. Tuolloinkin asian otti esille hänen silloinen poikaystävänsä. Välissä oli kahdeksan vuotta täyttä hiljaisuutta. Tuosta hetkestä Kukkohovi laskee oman tervehtymisensä pikkuhiljaa alkaneen.

– Kun äiti vielä eli, se oli maailman suurin häpeän aihe. Se häiritsi ihan suunnattomasti. Jouduin aina pelkäämään, että media saisi tietää asiasta. Se asetti minut tilanteeseen, jossa minulla on jotakin salattavaa. Jotakin, mitä piti hävetä.

Äiti vaikeni viimeiseen asti

Vuonna 2017 sappitiehyiden syöpään kuollut äiti jäi Kukkohoville osittain ikuiseksi arvoitukseksi. Jukan kuoleman jälkeen äiti vetäytyi kuoreensa ja syytti itseään koko loppuelämänsä ajan.

Muiden surulle ja tuskalle äiti oli sokea.

– Ajattelin monesti, että etkö sinä tajua, että me ollaan muutkin samassa liemessä. Että tulet hakemaan armahdusta meiltä, jotka suremme asiaa ihan yhtä lailla. Että mekin ollaan tässä tragediassa uhreja.

Sairauteensa äiti suhtautui kuten muihinkin elämänsä vaikeisiin asioihin: siitä ei voinut puhua. Ei silloinkaan, kun kuolema oli vain muutaman päivän päässä.

Saattohoitojakson aikana Kukkohovi sai sairaalahenkilökunnalta tehtäväksi piirtää elämänkaaren omasta äidistä. Se oli hänestä erityisen vaikeaa.

– Tuli sellainen olo, ettei hän koskaan oikein elänyt. Siitä tuli tosi paha olo. Samalla ajattelin yhä päättäväisemmin, että minä haluan elää. Että en halua äidin kohtaloa.

Tunsitko äitiäsi todella?

– Ehkä tavallaan. Meillähän oli periaatteessa tosi hyvät välit, mutta niissä oli aina tietty asetelma. Oli kolkkia, joita hän ei avannut koskaan minulle tai kenellekään muulle. Olisin toivonut enemmän keskusteluja ihmiseltä ihmiselle. Kahden aikuisen välistä suhdetta meille ei kehittynyt.

Se surettaa Kukkohovia edelleen paljon.

– Paljon enemmän kuin hänen menettämisensä. Siitä on tosi vaikea päästä yli. Yritin kyllä monesti puhua äidille, mutta hänellä ei yksinkertaisesti ollut työkaluja käsitellä asiaa. Häpeä oli liian suuri.

Oma lapsi johti kauhun tunteisiin

Enää Kukkohovi ei tunne, että lapsuuden traumat määrittelisivät häntä ihmisenä. Sitä hän ei kiellä, ettei veljen kuolema olisi vaikuttanut valtavasti hänen persoonaansa ja tapaansa käyttäytyä myös aikuisena.

Sen Kukkohovi huomasi tultuaan äidiksi vuonna 2002.

Vanhemmuus tuntui Kukkohovista aluksi pelkästään ihanalta, mutta Miska-pojan varttuessa menneisyyden muistot alkoivat pulpahdella mieleen. Kukkohovi alkoi pelätä lähes kaikkea. Pelkkä ambulanssin äänen kuuleminen herätti hänessä kauhun tunteen. Onko Miskalle tapahtunut jotakin?

Turvattomuuden tunne näyttäytyi monesti ylisuojelevuutena. Kun Miska halusi osallistua uimahyppykouluun, ei Kukkohovi päästänyt. Aina voi sattua jotakin.

Vaikeimpia olivat varhaislapsuuden vuodet.

– Muistan ajatelleeni jossakin vaiheessa, että okei, olen saanut Miskan nyt kolmivuotiaaksi. Että on mieletön saavutus, ettei kukaan ole tehnyt hänelle mitään pahaa ja että olen saanut pidettyä hänet elossa. Että hän on edelleen onnellinen pikkupoika.

Hän alkoi ymmärtää paremmin myös omaa äitiään.

– Oman lapsen kuolemasta ei varmastikaan selviäisi. Jos Miskalle tapahtuisi jotakin, ensimmäinen reaktioni olisi sellainen, että joutuisin mielisairaalaan ja pakkopaitaan. Ihan siksi, etten tuhoaisi itseäni. Ihailen ihmisiä, jotka selviävät vastaavasta.

Anne päätti, että oman kanssa mikään asia ei ole tabu

Perhetragediasta on versonut jotakin hyvääkin. Mitä enemmän Kukkohovi on miettinyt lapsuudenkotiaan, sen häpeän ja vaietun surun haurastamaa ilmapiiriä, sitä voimakkaammin hän on halunnut tarjota pojalleen aivan toisenlaisen kasvuympäristön.

Yhden perheen elämän veljen kuolema ehti pilata. Miksi niin pitäisi käydä uudelleen?

Miskan kanssa Kukkohovi on pyrkinyt rakentamaan avoimuuden ja luottamuksen varaan rakentuvaa suhdetta, jossa mikään asia ei ole tabu.

– En halunnut siirtää puhumattomuutta sukupolvelta toiselle. Meillä saa olla ihan niin kuin haluaa. Minulta voi kysyä mitä vaan ja kertoa ihan mistä tahansa. En tuputa asioita, eikä kaikesta ole pakko kertoa. Mutta se mahdollisuus on aina olemassa.

Entä se kaikkein kipein aihe? Siitäkin he ovat puhuneet. Ainakin melkein.

Elettiin syyskuun alkua 2015. Kukkohovi ja Miska istuivat henkilöauton kyydissä ja huristivat Valtatie 2:ta pitkin kohti Vaasaa. Vastaavanlaiset ”roadtripit” olivat äidin ja pojan yhteinen harrastus.

Kukkohovia jännitti. Hän oli päättänyt, että matkan aikana hän kertoisi Miskalle ensimmäistä kertaa veljensä itsemurhasta. Aika kului. Sopivaa hetkeä ei tuntunut löytyvän.

Yöksi he päättivät jäädä Porin Yyteriin. Oli lämmin alkusyksyn ilta, ja Kukkohovi ehdotti ulkoilulenkkiä. Rannalla hän keräsi rohkeutta. Lopulta hän avasi suunsa.

– Kun olin kertonut asiasta, Miska vastasi että ”vou”. Sen sanoessaan hän silti katsoi jotenkin ohi minusta. Katsahdin taakseni ja näin kauempana rannalla miehen kuvaamassa alastonta naista. Siinä hetkessä oli jotakin surullisen koomista. Tässä minä yritän kertoa elämäni vaikeimmasta asiasta, mutta sitten se menee pilalle jonkin tuollaisen vuoksi.

Nyt tilanne jo hieman naurattaa Kukkohovia. Ei keskustelu turha ollut. Tärkein saavutettiin: enää Jukan kohtalo ei ole vaiettu salaisuus.

– Halusin katkaista hiljaisuuden kierteen. Veljeni ratkaisu ei ole enää asia, jota pitäisi hävetä, vaan ihan luonnollinen asia meidän perheessämme. Ei se tarkoita, että meidän olisi edelleenkään pakko puhua Jukan kuolemasta, mutta nyt mahdollisuus sille on avattu. Vielä emme ole sitä keskustelua kunnolla käyneet. Sen aika tulee varmasti myöhemmin.

Julkaistu: 13.10.2019
Kommentoi »