Ultramiljonäärin erikoisten hankkeiden takana on vimma auttaa – Annamari Jukon tempaukset työttömien ja ylipainoisten hyväksi kuumentavat tunteita
Annamari Jukko on miljonääri, joka haluaa osallistaa työttömiä, parantaa päijäthämäläisten terveyttä ja tehdä Lahdesta Suomen Floridan. Kaikki tämä omalla rahalla, mutta miksi?
Sami Kuuselan audiodokumentti Puuhakas enkeli päästää Annamari Jukon ääneen ja valottaa hänen taustaansa ja tavoitteitaan.
Puuhakas enkeli on Imagen ensimmäinen audiodokumentti, uusi kerronnan tapa, jossa tehdään samasta aiheesta perinteinen artikkeli ja myös ääniteos.
Tekstimuotoisen artikkelin voit lukea alta.
Aurinko paistaa Lahden torilla. Harva hymyilee. Annamari Jukko on pukeutunut söpöön takkiin, joka on kuin lastentarhanopettajalla, ilman tahroja ja paremmalla kankaalla tosin.
Jukko ilmestyi julkisuuteen kuin tyhjästä puoli vuotta sitten. Hänen viimeisin tempauksensa on ostaa päijäthämäläisten liikakilot. Jukko aikoo käyttää kampanjaansa kolme miljoonaa euroa ikiomaa rahaansa.
”Robin Hood tekee hyvää tehdä hyvää yhdessä! Haluaisitko päästä eroon ylimääräisistä kiloista? Myy ne hyvään tarkoitukseen”, Jukko lukee meille kylttiään keskellä Lahden tuulista toria, ja ohikulkijat vilkuilevat ja miettivät, että mikähän homma.
”Ostan päijäthämäläisten ylimääräiset kilot hintaan 20 euroa kilo. Tuotto kirkon ulkomaanavun kautta Ugandassa tapahtuvaan paikallisten sekä pakolaisnuorten ammattikoulutukseen. Haluatko haastaa jonkun päijäthämäläisen yrityksen työntekijät mukaan kampanjaan? Täytä tässä kaavake.”
Robin Hood on tyypillinen suoran toiminnan Jukko-tempaus. Ideasta on edetty suoraan toteutukseen lupia kysymättä. Edellisenä päivänä tämä osa-aika-lahtelainen on seissyt samassa paikassa ja esitellyt konseptiaan markkinoilla. Jokaisesta kilosta laardia Jukko maksaa siis pari kymppiä Kirkon Ulkomaanavulle, mutta punnitukseen tarvitaan kumppaniksi virallinen taho, esimerkiksi paikallinen seurakunta. Jolta pitäisi ehtiä kysyä halua yhteistyöhön.
Päijät-Hämeen maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti projektista heti, kun sai asiasta tiedotteen ja Jukon luurin päähän.
”Jukko ostaa vain kiloja, jotka jokin Päijät-Hämeen alueen evankelisluterilainen seurakunta kirjaa. Jukko ei ole ollut vielä yhteydessä seurakuntiin, mutta tiedote meni niihin maanantaina ja Jukko toivoo edes yhden seurakunnan tarttuvan asiaan”, kertoi Etelä-Suomen Sanomat.
Robin Hood on vain yksi 57-vuotiaan Annamari Jukon viime aikojen virityksistä. Muita ovat Rocky Road -malli, jolla aktivoidaan työttömiä, sekä Suomen Florida -kampanja, jossa Jukko mainostaa Lahtea pääkaupunkiseudun eläkeläisille ja kehottaa näitä muuttamaan seudulle halvan asumisen ja harrastusten perässä. Kaikki keksimänsä hankkeet hän maksaa omasta pussistaan.
Hengästyttää. Miten Jukolla on tähän kaikkeen aikaa ja varaa? Ja miksi juuri Lahti, kaupunki, jonka identiteetti perustuu Pelicans-jääkiekkojoukkueeseen, Salpausselän kisoihin, käytöstä poistettuihin radiomastoihin ja tylyyn maineeseen kovisten kotina?
Selitys löytyy perhetaustasta. Annamari Jukko on Lahden kuuluisimman liikemiehen Jalo Paanasen tytär. Taloussanomat kuvasi Jukkoa viime joulukuun jutussaan ”ultramiljonääriksi”, mikä tarkoittaa, ettei Jukon tililtä löydy niitä paria hassua perusmilliä, kuten muilta maamme miljonääreiltä, vaan kymmenien miljoonien eurojen varallisuus. Rikkaudet ovat tulleet perheyhtiö Peikko Groupista ja matkapuhelinten kuoria valmistaneesta Eimosta, joka myytiin Taiwaniin 2000-luvun alussa.
Jukko on kotoisin Lahden Kiveriöstä, 70-luvulla rakennetusta omakotitalosta, jonka pihaan kaarramme kehtaamaan. Talo on noin 200-neliöinen hyvin pidetty punatiilinen rakennus, ei mikään linna, mutta vähän isompi kuin suurin osa muista joka puolelle Suomea 70-luvulla nousseista omakotitaloista. Entinen koti on muisto ajasta, jolloin kaikkien isien piti rakentaa perheelleen oma talo.
Pitäisi saada valokuva entisen kotitalon pihalla, ja vaikka Jukko ei ole koskaan tavannut talon nykyisiä omistajia, hän marssii ovelle ja pimpottaa.
”Päivää, etteks te ostanu tän talon Paanasilta? Mä oon heidän tyttärensä.”
Saamme kuvausluvan.
Jukko muistaa, millaista oli olla 80-luvulla yrittäjäperheen lapsi. Juuri tässä talossa.
”Ruokapöydässä yritys oli yksi lapsi muiden joukossa”, Jukko kertoo.
”Eli jos joku toimitusjohtaja vaikka irtisanottiin, me tiedettiin se jo ennen sitä toimitusjohtajaa. Olen joskus jälkikäteen miettinyt, että mitä se oli, kun 10–12-vuotiailla oli asioita, joista ei voinut puhua muille.”
Jukon isä Jalo Paananen perusti betonirakenteisiin erikoistuneen Peikko Groupin 60-luvulla, ja yritys kasvoi lujaa vauhtia läpi 70- ja 80-lukujen, kunnes se kansainvälistyi 90-luvulla. Vaikka omaisuus kasvoi hyvää tahtia, raha ei liiemmin perheessä näkynyt, vaan Paanasilla opeteltiin nauttimaan vähästä. Yrittäjäisällä oli myös jatkuva kiire.
”Pienenä tajusin sellaisen, mitä kutsun banaaniperiaatteeksi”, muistelee Annamari Jukko ja kertoo tarinan.
”Vielä 70-luvun alussa banaanit olivat kalliita ja äiti osti meille kerran viikossa yhden banaanin, joka jaettiin tasan kolmen lapsen kesken. Ja sehän oli herkku”
Globalisaatio ja sen aiheuttama eksoottisten hedelmien hintaromahdus vei ilon banaaneista.
”Kun sitten lähdin opiskelemaan ja banaanin hinta tuli alas, saatoin ostaa banaaneja joka päivä. Banaanista tuli ihan kuin peruna.”
Jukko kertoo myös ihmetelleensä, kuinka nykynuoret eivät kiinnostu edes makeisista, mikä todistaa hänen mukaansa banaaniperiaatteen pätevyyden. Syvästi uskovainen nainen on huomannut seurakunnassa, kuinka karkit jäävät pöytään, vaikka niitä olisi tarjolla.
”Mun nuoruudessani olisi totisesti kiinnostanut.”
Ehkä karkkien hylkiminen on merkki jostain, miettii pohdiskelija, joka ei ole koskaan juonut viinaa tai edes meikannut.
”Ovatko nykyajan nuoret niin turtuneita, että pitää ottaa huumeita, että tuntuu joltain? Mulle lapsena karkit toivat hurmion. Ei tarvinnut huumeita.”
Jukolla kyllä tuntuu joltain. Tuntui jo nuorena, kun hän löysi ilonsa, rauhansa ja intonsa lahtelaisen kirkon nuorisotoiminnasta.
Annamari Jukon perhe ei ollut uskonnollinen. Mutta ei kyseessä ollut myöskään mikään perusperhe.
Kun kuva kotitalon pihalla on otettu, siirrymme puuhanaisen sähköautolla kilometrin päähän Lahden Joutjärven kirkolle, jossa Annamari Jukko löysi rippikoulun jälkeen Jeesuksen ja kaveripiirin, jossa ketään ei kiusattu.
Pieni modernistinen 1960-luvun kirkko on kevätauringon paisteessa komea, ylväskin, mutta ei yhtään pelottava. Kun Jukolta kysyy kirkon pihalla fiiliksiä, vastaus helähtää nopeasti.
”Iloa, tunnen vahvasti iloa. Elämäni parhaita hetkiä liittyy tähän kirkkoon.”
”Meidän joukossa oli monta koulukiusattua, jotka ruokailivat koulussa yksin, mutta täällä kaikki olivat aina tervetulleita porukkaan.”
Ehkä tässä on yksi avainkokemuksista, joka selittää Jukon halua auttaa muita – varsinkin Lahtea ja lahtelaisia.
”Meidän ympärillä on vaikka kuinka paljon ihmisiä, joille on syntynyt semmoisia kuoria, koska heitä on kiusattu tai kohdeltu muuten kaltoin. Meidän kaikkien pitäisi auttaa näitä ihmisiä pääsemään sieltä kuoren sisältä ulos.”
Annamari Jukon perhe ei ollut uskonnollinen. Mutta ei kyseessä ollut myöskään mikään perusperhe.
80-luku oli nousukauden aikaa, myös Lahden seudulla. Mäserin poolot ja Torstain takit edustivat uutta räikeää aikaa ja kodeissa nautittiin kohonneesta elintasosta. Moni paikallinen yrittäjä poltti rahaa ja näytti sen. Kun muut lapset leveilivät merkkivaatteilla ja lomamatkoilla, oli Paanasilla eri meininki. Annamari ja hänen sisaruksensa kasvatettiin ankaran periaatteellisiksi.
”En esimerkiksi muista käyneeni koskaan laskettelemassa tai edes etelänlomalla”, Annamari Jukko kertoo.
”Kerran isällä oli ollut erityisen rankkaa töissä, ja hän päätti palkita meidät ja itsensä lomamatkalla.”
Yrittäjä sai kuitenkin yllättyä.
”Me lapset kieltäydyimme lähtemästä. Reissu olisi tarkoittanut yhden koulupäivän missaamista, joten sanoimme vanhemmillemme, että te olette opettaneet meille, että koulunkäynti on työtämme. Eikä suostuttu lähtemään.”
Viiden hengen perheen ulkomaanreissu peruuntui, perhe ei saanut muistoa reissusta, eikä arkeen tullut taukoa.
”Koulu on työtä. Siitä olen yrittänyt pitää omien lastenikin kohdalla kiinni.”
Koulusta tuli myös ihan oikea ammatti Annamari Jukolle. Hän ei ryhtynyt isänsä jäljissä yrittäjäksi vaan valmistui opettajaksi, teki töitä alallaan, kunnes muutti kymmeneksi vuodeksi Ranskaan, josta palasi muutama vuosi sitten takaisin Suomeen ja osti mökin Lahden Nastolasta. Vakituinen koti löytyy yhä Helsingistä.
Yhteiskunnallisen herätyksen Jukko koki jo ennen muuttamistaan maailmalle. Lahdessa kaikki yhteiskuntaluokat kävivät samoja kouluja. Kerran yksi koulukaveri varasti Jukon kotoa viiden markan setelin.
”Sain sen rahan kaveriltani takaisin, kun saatoin häntä kotiin”, Jukko muistelee.
”Olihan se väärin, eikä varkaus muuttunut hyväksyttäväksi teoksi, mutta kun sitten kävin myöhemmin kaverini kotona ja näin sen tilanteen siellä, ymmärsin, mitä siellä on taustalla. Enkä enää tuominnut häntä.”
Opettajan ammatissa Jukko kohtasi lapsia ja nuoria, joiden lähtökohdat elämään olivat paljon huonommat kuin hyväosaisilla.
”Eräs poika kirjoitti kuusi laudaturia, mutta hänen vanhempansa sanoivat, että ei kannata jatkaa opintoja vaan mennä vain töihin”, kertoo Jukko.
”Ei tällaista tapahtuisi Helsingin Eirassa tai Ullanlinnassa, mutta tämän pojan kuplassa se oli ihan loogista.”
Annamari Jukko ymmärtää oman hyväosaisuutensa myös lastensa kautta ja ottaa esimerkiksi poikansa, joka opiskelee kauppakorkeakoulussa.
”Pystyimme keskustelemaan opiskeluista, yhteiskunnallisista asioista ja mitä opinnot pitävät sisällään. Toisilla taas keskustelu vanhempien kanssa on rajoittunut siihen, että osta mulle tupakkaa. On ihan väärin sanoa, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Ei todellakaan ole.”
”Nuoria pitää auttaa rakentamaan verkostoja.”
Jukko haluaa ottaa työttömät osaksi yhteiskuntaa perustamalla heille ryhmiä ja tarjoamalla hommia, joihin on pakko osallistua.
Ylisukupolvisen syrjäytymisen estäminen on yksi syy, miksi Jukko käynnisti viime vuoden syksynä kauan kehittelemänsä Rocky Road -hankkeen. Ja liittyi pari vuotta sitten kokoomukseen.
”Kokoomukseen tarvitaan muutakin kuin oman onnensa seppä -ajattelua.”
Tulisi päästä eroon siiloista. Yhteiskuntaluokat ja niiden erot tulee myöntää ja tehdä töitä sen eteen, että kaikilla on mahdollisuus menestyä. Siinä ollaan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä.
Annamari Jukko uskoo lujasti kykyynsä yhdistää yhteiskuntaluokkia ja sanoo, että juuri tätä varten hän lanseerasi Rocky Roadin, vastuuyhteiskunta.fi-osoitteesta löytyvän konseptin, jolla aktivoidaan työttömiä.
Jukko haluaa ottaa työttömät osaksi yhteiskuntaa perustamalla heille ryhmiä ja tarjoamalla hommia, joihin on pakko osallistua.
Toiset kutsuvat mallia osallistavaksi sosiaaliturvaksi, ja silloin ajatus menee paremmin läpi. Eikä idea ole uusi. Viimeksi mallia yritettiin lanseerata Sipilän hallituksen kärkihankkeena ja sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon työryhmän ehdotusten pohjalta. Ilman tuloksia. Demarit hautasivat hankkeen noustuaan hallitusvastuuseen. Ehkä keppi taas heiluu, kun oikeisto nousee valtaan.
Rocky Roadin perusajatus ärsyttää monia, varsinkin vasemmistolaisia. Konseptin ytimessä kun on työttömien aktivoiminen, jonka moni tulkitsee pakottamiseksi ilmaistyöhön. Näin Jukko kertoo hankkeestaan verkkosivuillaan.
”Ryhmä tarjoaa ihmiselle arkirytmin, sosiaalisen yhteisön sekä merkityksellistä tekemistä. Yhteen ryhmään kuuluu noin 20–30 ihmistä ja se toimii 3–5 päivänä viikossa 4–6 tuntia kerrallaan. Ansiosidonnaista päivärahaa saava voi kieltäytyä ryhmään liittymisestä, mutta silloin hän menettää verovaroilla rahoitetun osuuden ansiopäivärahastaan.”
Vaikka Rocky Road on vasta ajatuksen tasolla, Jukko paiskii hommia, että saisi konseptinsa läpi. Jukko uskoo lujasti, että työttömyys passivoi ja syrjäytymisvaarassa olevia tulee kannustaa ottamaan itseään niskasta kiinni. Sivuston toisessa kirjoituksessa Jukko selventää ajatteluaan.
”Ensimmäisessä postauksessani kysyin, saako toisten asioihin puuttua. Blogissani aion erittäin radikaalilla tavalla puuttua 100 000 suomalaisen elämään. Aion puuttua, koska jokainen meistä tarvitsee toisinaan kevyttä työntöä, jotta tartumme mahdollisuuksiin, jotka parantavat hyvinvointiamme”, kirjoittaa Jukko.
”Jos ihmisellä ei ole taitoa tai tietyllä hetkellä voimavaroja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa, jonkun toisen – sillä hetkellä vahvemman – on annettava hänelle viesti: sinä kuulut tähän porukkaan ja minä olen iloinen, että olet osa tätä porukkaa. Viestin voi antaa sanallisesti, mutta myös hymyllä, katseella, kosketuksella – tai vaikkapa pienellä kädenliikkeellä: Tule syömään meidän pöytäämme.”
Aivan kuin seurakuntanuorissa: kaikki ovat tervetulleita, jokaiseen uskotaan ja leipää murretaan yhteisen pöydän ääressä. Puhdasta, helppoa ja suorasukaista. Syrjäytyminen, moniongelmaisuus, ilkeys ja muut aikuisten ikävyydet ikäänkuin haihtuvat, kun työtön vain jaksaa raahata itsensä roro-ryhmään.
Blogikirjoituksen otsikko on: ”Näyttää kepiltä, mutta maistuu porkkanalta” ja se tyrmättiin kommenteissa rajusti, varsinkin kun Jukon luoma malli oli esitelty Taloussanomissa.
Nimimerkki K kirjoittaa blogin kommenttiosiossa: ”Uskomatonta roskaa että työelämän ulkopuolella oleminen tekee automaattisesti masentuneeksi, yksinäiseksi, fyysisesti rappiolla olevaksi rassukaksi. Vähän voisit edes yrittää olla olematta asenteellinen.”
Yksi Jukon kriitikoista on Avun verkkosivuille pitkään blogiaan kirjoittanut julkidemari Saku Timonen, joka on haukkunut Jukon eri lehdissä esittelemiä työttömien aktivoimisajatuksia jo vuonna 2010.
Rocky Road -konseptin julkaisun myötä Timoselle tuli taas tarve tyrmätä.
”Jukko on taas keksinyt palkattoman työn teettämisen työttömillä. Hänen ajattelunsa ei ole muuttunut yhtään 12 vuoden aikana, sillä ilmeisesti hän ei ole sisäistänyt tärkeintä perusasiaa. Työttömien ongelmana ei ole seuran tai harrastusten puuttuminen, vaan heiltä puuttuu palkkatyötä. Sitä Jukko ei nytkään tarjoa”, Timonen kirjoittaa.
”Kuka tahansa osaa keksiä työttömille palkatta tehtävää työtä risusavotasta alkaen, mutta edes miljonääri ei keksi heille palkkatyötä. Tuomioni on entiseen tapaan lyhyt ja jyrkkä: ei jatkoon.”
Nyt taistelu Uuninpankkopojan kanssa on ohi. Timonen lopetti bloginsa vuoden 2022 viimeisenä päivänä. Armo on voittanut, ja ehkä eläkkeellä lepäävä Sakari Timonenkin on unohtanut Annamari Jukon ja hänen kauheat projektinsa.
Vaikka Jukko ei tarjoa työttömille suoraa reittiä roro-ryhmästä palkkatyöhön, hän uskoo lujasti yhteisöllisyyden parantavaan voimaan. Vaikkapa kevyesti pakotettuna.
”Ajatellaan vaikkapa työtöntä, joka on lähettänyt sata hakemusta ilman tulosta”, Jukko maalailee.
”Siitä tulee tietysti olo, että ei kelpaa enää mihinkään.”
Rocky Road -ryhmissä työttömät saavat itsetuntonsa takaisin ja tajuavat olevansa yhtä kelpaavia kuin muutkin, Annamari Jukko uskoo. Mutta palkkaa ei tarjota, vaan työpaikat tulee työttömän etsiä itse, kunhan on saanut itsensä ylös sohvalta ja ryhdin suoraksi.
Jukko haluaisi Rocky Road -ryhmänsä osaksi virallisia työvoimapalveluita, vaikka ei ole vielä tosissaan lähestynyt virkamiehiä työ- ja elinkeinoministeriössä – tai oikein muuallakaan. Innovaattori epäilee, että kohtaisi kovaa vastustusta, kun konsepti ylittää kaikki rajat – ja ratkaisee monta ongelmaa.
Myös roro-ryhmien vetäjille on Jukolla kovat vaatimukset.
”Kukkahattutädit eivät kelpaa. Tarvitaan yrittäjähenkisyyttä.”
Ideaali roro-ryhmän vetäjä olisi Jukon maalailuissa empaattinen mutta jämäkkä. Kilpailuhenkisyyttä tuettaisiin tulospalkkioilla, jotka jaettaisiin onnistumisten perusteella: mitä enemmän ryhmäläiset pääsevät elämässään eteenpäin, sitä suurempi on vetäjän palkka.
Aikamoinen suunnitelma, mutta Jukko ei ole luovuttamassa. Päin vastoin. Maailman muuttamiselle oman vision suuntaiseksi on vihdoin aikaa, kun Jukon nuorin lapsi lähti kodista maailmalle vuosi sitten.
”Nyt on tilaa, mahdollisuus ja aikaa tehdä asioita, jotka innostavat.”
Uuden vapautensa löytänyttä Annamari Jukkoa innostaa tällä hetkellä hämmentävän moni asia. Kun aikaa ja varsinkin resursseja riittää, voi keskittyä etsimään intohimoaan – kuten myös muodikasta on. Vaikka Jukko on viettänyt suurimman osan elämästään kaukana syntymäseudultaan Lahdesta, veri vetää takaisin Salpausselän juurelle, sinne missä radiomastot puhkovat taivasta, mäkeä hypätään eikä yhteiskuntaluokkien välisiä kuplia ole – tai ainakin ne kuplat on helppo puhkoa.
Kun miettii Jukkoa, Lahti kasvaa metaforaksi eli vertauskuvaksi kaikesta, mitä hän tekee. Jukon vimma lähestyä, neuvoa ja auttaa itseään heikko-osaisempia on lahtelaista perua. Pikkukaupungissa joutui nuorena viettämään aikaa kaikenlaisten ihmisten kanssa, eikä kuplautuminen ollut mahdollista, kuten vaikkapa Helsingin eliittialueilla.
Lahden maine on surullinen. Kun Jukko oli nuori, kaupunkia kutsuttiin Suomen Chicagoksi sen rikollisen ja väkivaltaisen maineen takia. 80-luvun lopussa Lahdesta brändättiin Business City, kaupanteon dynaaminen keskus, mille olikin katetta kun parhaimmillaan lähes puolet suomalaisista huonekaluista tehtiin Lahden seudulla. Mutta pöhinää seurasi katastrofi. Business Citystä tuli vitsi 90-luvun alussa, kun lama iski ankarasti Lahteen ja sen huonekaluteollisuuteen. Kaupungin työttömyysaste nousi 27 prosenttiin, kun se vielä vuonna 1990 oli ollut 4,2 prosenttia.
Nyt Lahti elää varovaisen nousun aikaa, kun teollisuus on väistynyt Vesijärven rannoilta ja antanut tilaa konsertti- ja tapahtumakeskus Sibeliustalolle ja veden ääreen rakennetuille asunnoille.
Jukko haluaakin laittaa paukkunsa seudun kehittämiseen. Miljonääri pitää huolta väestön terveydestä maksamalla kolme miljoonaa päijäthämäläisten kiloista sekä aktivoi työttömiä toimeliaiksi. Mutta sekään ei riitä. Jukko haluaa tehdä Lahdesta myös Floridan.
Suomen Florida -kampanjaa varten Jukko palkkasi mainostoimiston, joka teki sivuston, jossa paikkakuntaa mainostetaan eläkeläisten paratiisina. Sivuston slogan on ”Suomen Florida, tuplaa eläkkeesi!” ja suomenflorida.fi-osoitteessa kehotetaan unohtamaan Suomen Chicago -nimitys ”viimeistään nyt”.
Etusivulla luvataan suuria: ”Tänä päivänä Suomen Florida tarjoilee eksoottisen kaimansa tapaan paratiisin eläkeläisille – golfkenttiä, rantaviivaa, huvituksia ja harrastusmahdollisuuksia niin paljon kuin jaksat hyödyntää.”
Ja onhan se totta. Asumisen kulut ovat sadan kilometrin päässä Helsingistä paljon pienemmät kuin kehä kolmosen sisäpuolella, joten moni pääkaupunkiseudun eläkeläinen pärjäisi paremmin Lahdessa. Ainut miinus on, että pitäisi muuttaa Lahteen.
”Lahdessa voi viettää leveämpää elämää”, linjaa Jukko.
Kun kävelemme Lahdessa, Jukko kertoo puuhaavansa bussikuljetusta pääkaupunkiseudulta Lahteen. Mielessä on keväinen tapahtuma, jossa bussillinen eläkeläisiä saisi kuulla golfista, avantouinnista ja muista seudun aktiviteeteista. Nyt on hakusessa matkanjärjestäjä, sillä tässäkin reissussa on monta muuttujaa yhden ihmisen säädettäväksi.
”Bussin päivävuokran voisin maksaa, mutta ihmiset maksaisivat sitten omat lounaansa ja kahvinsa.”
Ohjelman suhteen ei ole huolta.
”Olen saanut jo mobilisoitua paikallista porukkaa”, Jukko toteaa ja kertoo pöhinänsä olevan kokopäiväistä.
”Ja minähän en ole tällä hetkellä päivätyössä, niin teen näitä projekteja työkseni.”
Annamari Jukko ei pysähdy. Hän on kuin startup-yrittäjä, Päijät-Hämeen vesterbacka, joka käynnistää hankkeita hengästyttävään tahtiin, heittää palloja ilmaan, vaikka edelliset ovat vielä koppaamatta.
Kävellessämme kaupungilla Jukko paljastaa tuoreimman tempauksensa mutta lupaa, että painaa kohta jarrua.
”Hain kesätöitä.”
Selvä. Eikö kolmessa hankkeessa ollut riittävästi tekemistä, kun rahastakaan ei varsinaisesti ole suurempaa pulaa?
Jukko ilmoittaa käyneensä edellisenä päivänä työhaastattelussa, jossa hän oli hakenut porrassiivoojaan paikkaa. Ajatus on, että tänä kesänä Jukko asuisi mökillään Nastolassa ja kävisi päivisin siivoamassa lahtelaisten kerrostalojen rappukäytäviä.
”On ollut paljon puhetta, että ihmiset eivät halua tehdä siivoustyötä”, Jukko selventää.
”Ihmiset eivät halua tehdä sitä ja tätä ja tota. Että ollaan mieluummin sitten työttömänä. Halusin kokeilla, että pystyykö tämmöinen 56-vuotias akateemisesti koulutettu tekemään kolme kuukautta ruumiillista työtä.”
”Mietin myös, että miksi menisin kuntosalille, kun voin siivota ja mulle maksetaan siitä.”
Työhaastattelu oli mennyt hyvin ja Jukkoa haastatellut nainen oli ollut ”pätevän oloinen”.
”Tuli todella hyvä olo ja pistin just pojalle viestiä, että toivon kovasti saavani paikan. Teen ensin kesällä duunia, jonka jälkeen voin taas rentoutua ja suunnitella uusia projekteja.”
Ei voi välttyä ajatukselta, että Jukko on ainakin vähän messias. Kaltaiselleni pakanalle tulee mieleen jopa Jeesus, joka pesi pääsiäisenä opetuslastensa jalat.
Annamari Jukko ei pese jalkoja, mikä olisikin outoa maassa, jossa paljain jaloin saa kulkea vain pari kuukautta vuodessa ja sandaaleissakin käytetään sukkia. Mutta hän putsaa köyhien lahtelaisten rappukäytävät. Ja vie ehkä samalla vähävaraiselta lahtelaiselta kesätyöpaikan.
Onko Jukolla siis huono omatunto, kun hän on niin hillittömän rikas?
”Ei. Miksi olisi? Voidaan tietysti palata Neuvostoliiton systeemiin, jolloin valtio omistaa kaiken, mutta tulokset ovat huonot.”
Mutta jotain sovitustyötä Jukko tuntuu tekevän. Tai ehkä se on vain vasemmistolaisen ja systeemiin uskovan toimittajan ylitulkintaa.
”Olisinhan mä voinut toki lahjoittaa hallitukselle koko omaisuuteni. Mutta sehän olisi ollut kahdessa viikossa tuhlattu, eikä siitä olisi enää koskaan kenellekään hyötyä.”
Juttu on julkaistu alunperin 10.5.2023. Sen otsikkoa on muutettu ja siihen on lisätty audio.
