Tunnen joskus voimakkaasti kuolleiden läheisten läsnäolon – välillä he tulevat uniini, ja ovat erittäin tervetulleita

Kolmetoistavuotiaana pelasin nuorisoleirillä spiritismiä. Asetuimme poikien makuusaliin ympyrään lattialle. Kukaan ei tainnut oikein tietää, miten spiritismiä pelataan, mutta sen tiesivät kaikki, ettei missään nimessä saa kysyä: ”Missä piru on?” Eräs Marko kuitenkin kysyi sen melkein heti pelin alettua.

Pirun mahdollinen vastaus jäi näkemättä ja kuulematta, sillä ryntäsimme paniikissa ulos talosta huutaen kuin hyeenat. Yliluonnolliset asiat kiinnostivat siihen aikaan paljon enemmän kuin nyt. Johtuu ehkä siitä, että nykyään kaikenlaista soopaa tyrkytetään ihmisille väkisin.

Ystäväni hieroja on myös meedio. Tämä paljastui vähän aikaa sen jälkeen, kun ystäväni mies menehtyi äkillisesti. Kesken käsittelyn hieroja ilmoitti: ”Nyt tulee viestiä rajan takaa. Saanko kertoa miehesi terveiset?”

– No kerro, ystäväni vastasi.

– Hän haluaa että vaihdat auton.

– Ei mulla ole autoa.

– Ai…onko jollakin sun tutulla?

– On.

Keskustelu tyssäsi siihen. Eihän ystäväni voinut alkaa tuttujensa autoja kaupittelemaan. Itse en tämän hierojan monimuotoisia palveluita enää käyttäisi. Ystävääni tämä kaikki vain huvittaa.

Jotkut käyvät tietysti meediolla vapaaehtoisesti. Kerran kahvilassa tuntematon nainen avautui minulle palattuaan juuri ”vastaanotolta”.

– No nyt sieltä tulee vauhdikkaasti joku vaalea mies villapaita päällä, se meedio messusi ku urheiluselostaja. Mun mieshän se oli. Ja arvaa mitä se halus mulle sanoa? ”Täällä ollaan!” Ei edes pyytäny anteeksi kaikkea törkeetä mitä se oli mulle eläessään tehny. Sen jälkeen tuli mun äiti ja se kyllä pyysi anteeksi.

Anteeksipyyntö rajan takaa voi olla yllättävän tärkeä asia. Voisiko vainajat sen jälkeen jättää rauhaan? Itse en ainakaan halua, että minua tullaan hätyyttämään enää sen jälkeen kun olen päässyt täältä.

Itse en usko kuolemanjälkeiseen elämään. Tunnen joskus voimakkaasti kuolleitten läheisten läsnäolon, mutta luulen sen johtuvan siitä, että ikävöin heitä.

Välillä he tulevat uniini, ja ovat erittäin tervetulleita.

Näin jokin aika sitten unta, jossa törmäsin kadulla edesmenneeseen näyttelijäkollegaani Pekka Valkeejärveen. Ihmettelin, mitä hän siinä teki vaikka on kuollut, mutta ryhdyin silti juttusille.

– Miten sä voit? kysyin.

– Hyvin, Pekka vastasi.

– Ootko nähny mun isää?

Pekka katsoi minua kärsimättömänä ja osoitti sormella tyhjyyteen.

– Eksä nää? Tuossahan tuo syö jäätelöä!