Anna-Leena Härkönen kertoi ystävälleen Katja Kalliolle kaiken – Myös sen, kun Turkka huusi: ”Kattokaa nyt saatana näitä pohjosen tyttöjä, eihän ne osaa panna”

Keittiönpöytä on ikkunan vieressä, ja ikkunan takana näkyy puistomaisema Helsingin kantakaupungissa.

Pöydän ääressä kirjailija Katja Kallio istui ja työskenteli yli kaksi vuotta. Vastapäätä istui kirjailija Anna-Leena Härkönen, joka kertoi Katjalle elämänsä merkillisistä, oudon hauskoista ja vaikeista käänteistä. Kertomuksista syntyi elämäkerta Taskupainos, joka ilmestyi maaliskuun alussa Otavan kustantamana.

Idea elämäkerrasta syntyi Katjalle välähdyksenomaisena oivalluksena.

– Yllätyin itsekin, kun sanoin Anna-Leenalle, että minun pitäisi kirjoittaa muistelmasi. Hän katsoi minua suurilla silmillään ja totesi, että niin pitäisikin ja ojensi tämän pöydän yli pienen kätensä. Kiinni veti, hän sanoi!

Ystävät ovat hengitelleet yhdessä ja nauraneet elämäkertaa tehdessään monta kertaa. Anna-Leenan omintakeinen ja tilanteista komiikan irti ottava huumori on hervotonta ja myös häneen itseensä kohdistuvaa.

Katja kertoo nauraneensa enemmän kuin aikoihin kuunnellessaan ystävänsä tarinoita. Mutta kirja on paljon muutakin kuin naurua.

– Vaikein kohta oli, kun hän kertoi masennuksestaan, joka seurasi itsemurhayritystä. Se liikutti Anna-Leenaa enemmän kuin itsemurhayrityksen kuvaaminen, Katja sanoo.

Anna-Leena ja Katja ovat kollegoita ja ystäviä. Ystävyys alkoi parikymmentä vuotta sitten yhteisen kustantajan lehdistötilaisuudessa. Katja oli julkaissut esikoisromaaninsa Kuutamolla, Anna-Leenalta oli ilmestynyt omaelämäkerrallinen romaani Heikosti positiivinen.

– Anna-Leena tuli juttelemaan kirjastani. Vähän myöhemmin hän soitti. Aku Louhimies oli tekemässä elokuvaa kirjastani, ja Anna-Leena oli kiinnostunut roolista elokuvassa. Hän näyttelikin sitten siinä, Katja kertoo.

Ystävyys on vuosien varrella kehittynyt niin tiiviiksi, että Anna-Leenalla on pakastimessa oma hylly Katjalle.

– Olen sanonut kotona vierailevalle pojalleni Laurille, ettei sieltä saa ottaa mitään. Se on Katjan hylly.

Entistä läheisemmiksi Katja ja Anna-Leena tulivat elämäkertaprojektin myötä. Katja sai kuulla paljon sellaista, mitä hän ei ystävästään tiennyt.

Kirjassa on luvassa kiihkeän elämän kuvausta, hurjia kokemuksia ja paljon myös naurua. Anna-Leenan teatterikouluaikaisen opettajan, ohjaaja Kaisa Korhosen sanoin: ”Tytöt, armotonta menoa!”

Yli kaksi vuotta kestänyt työ on valmis, ja kirjan kohde ja kirjoittaja myöntävät jännittävänsä kirjan vastaanottoa.

Anna-Leena päätti, että jos kerran muistellaan, niin muistellaan kunnolla. Sen hän tekee.

Minä-muotoon kirjoitettu Taskupainos ei kertaa Härkösen sukupuuta neljänteen polveen, eikä siinä haastatella muita. Se oli Anna-Leenan ja Katjan yhteinen ja kirjan kannalta hyvä päätös. On yksi kertoja, kirjailija, jolle toinen kirjailija antaa äänen.

Ensimmäinen luku alkaa kuin tarina Liisasta ihmemaassa. Anna-Leena putoaa orkesterimonttuun Kotkan kaupunginteatterissa hänen esikoisromaanistaan Häräntappoaseesta tehdyn näytelmän ensi-illassa.

– Rojahdin kiitosten aikoihin korkokengissä kontrabasistin niskaan. Minut autettiin ylös näyttämölle, ja jatkoilla näytelmän ohjaajan luona vedin perseet olalle. En ollut vielä tutustunut tähän kuohuviini-nimiseen aineeseen, Anna-Leena kertoo ja myöntää sittemmin aineeseen tutustuneensa.

– Anna-Leena ei tunnu peittävän minulta mitään. Hän ei kaunistele, eikä hänessä ole taipumusta itsepetokseen, sanoo ystävästään Anna-Leena Härkösestä elämäkerran kirjoittanut Katja Kallio.

Alku on hykerryttävä, sitten seuraa pian rankkaa tarinaa nuoresta Anna-Leenasta ja ohjaaja Mikko Niskasesta. Anna-Leena ei ollut vielä aloittanut edes näyttelijän opintojaan, kun hän sai pääroolin Mikon ohjaamasta elokuvasta Mona ja palava rakkauden aika.

Anna-Leena oli 17-vuotias, kun he tutustuivat toisiinsa. Siis alaikäinen. Ennen kuvauksia Mikko pyysi häntä ottamaan puseron ja rintaliivit pois ja perusteli sen sillä, että elokuvassa tulee olemaan rakkauskohtauksia.

– Minä ajattelin, että se kuuluu asiaan. Mikko sanoi, että oikein kauniit rinnat.

Myöhemmin he myös nukkuivat vierekkäin, liki toisiaan. Muuta ei tapahtunut, vaikka olisi voinut tapahtua.

Anna-Leena oli tuolloin neitsyt ja ajatteli, että homma on hoidettava alta pois. Avuksi hän pyysi hyvän näyttelijäystävänsä, joka hoitikin tilanteen nätisti.

Ohjaaja Jouko Turkasta on kerrottu monissa näyttelijöiden elämäkerroissa melkein kaikki. Anna-Leenan kertomus on omanlaisensa.

Lyönti- ja puremisharjoituksia tehtiin opiskeluaikoina oikein urakalla. Silmätikuksi joutui muun muassa Anna-Leena, kuten joka kurssilla joku.

Panoharjoituksissa Anna-Leena hyppi Sari Mällisen kanssa miesopiskelijoiden päällä ikään kuin panemassa heitä. Turkka suuttui ja huusi, että Kattokaa nyt saatana näitä pohjosen tyttöjä, eihän ne osaa panna. Siinä me pumppasimme ja ulvoimme kiimaisesti.

Kirjassa Anna-Leena puhuu suoraa kieltä Turkan maailmasta:

Vihatkaa ja pelätkää toisianne, Turkka sanoi meille, kehenkään ei kannata luottaa. Pian alkoivat lyömisharjoitukset. Litskariskaba oli harjoituksen nimi. Siinä lyötiin avokämmenellä toista kasvoihin/…/ Jossain vaiheessa kerroin Niskaselle, minkälaista meillä teatterikoulussa oli. Opetetaanko teillä siellä sellaista kuin roolianalyysi, Mikko kysyi. Ei opeteta, minä vastasin. Me juostaan ja purraan toisiamme.

Turkan demoninen opetustyyli vei Anna-Leenan syviin vesiin. Hän sai hermoromahduksen ja lähti Teatterikorkeakoulusta.

Lapsuudenkodissaan Kempeleessä hän yritti itsemurhaa. Hän oli ottanut unilääkkeitä ja spriitä, mutta isä pelasti hänet hypotermian partaalla jääkylmästä puuvajasta heinien ja lumen alta.

– Osa minusta jäi sinne puulatoon, Anna-Leena sanoo vuosikymmeniä myöhemmin.

Sisarensa itsemurhasta Anna-Leena on kertonut kirjassaan Loppuunkäsitelty. Oman itsemurhayrityksen jälkeen koitti uusi elämä, kun hän pääsi jatkamaan näyttelijäopintojaan Tampereen Näyttelijätyön laitokselle. Opettajana oli Nätyn rehtori Kaisa Korhonen.

Enää ei tarvinnut pelätä kuten Teatterikorkeakoulussa, vaikka suhde Korhoseenkaan ei ollut aivan ongelmaton. Tämä ei ollut kuitenkaan hirviö.

Miehistä Katja ja Anna-Leena ovat puhuneet paljon, kummankin miehistä. Elämäkerrassaan Anna-Leena kertoo kolmesta avioliitostaan. Niiden lisäksi hänellä oli nuoruudessaan kokemus traumaattisesta ja väkivaltaisesta suhteesta.

Oli myös nuoruudenavioliitto. Sitten oli Olli, pojan isä, ja kirjailija Riku Korhonen, johon Anna-Leena rakastui niin, että halusi olla itse Riku. Kolmen liiton jälkeen Anna-Leena elää nyt kahdestaan kissansa kanssa, mutta on pari kuukautta seurustellut uuden kumppanin eli Kummelista tutun yrittäjä Olli Keskisen kanssa.

Katjalla on yli 30 vuotta kestänyt liitto musiikkialan vaikuttaja Asko Kallosen kanssa. Kriisejäkin on ollut, mutta rakkaus ei ole loppunut.

– Kolme vuotta sitten muutimme erillemme. Yksi kriisin paikka oli, kun esikoisemme Elsa muutti pois kotoa. Emme kuitenkaan ole eronneet, vaan asumme rakkaussuhteessa nyt kahta asuntoa. Ehkä muutamme vielä vanhoina yhteen.

– Anna nyt vähän armoa itsellesi, Anna-Leena sanoo Katjalle. Ja Asko sanoo kuulemma samaa – hengittele!

Miehistä puhuttiin paljon kirjaa tehdessä. Tarinaan ei ehtinyt Anna-Leenan vastikään alkanut suhde Olli Keskisen kanssa. Katja puolestaan asuu erillään puolisonsa Asko Kallosen kanssa. – Rakkautemme ei ole silti loppunut, Katja sanoo.

Anna-Leena on Katjan sanoin elänyt monta elämää, hänen oma elämänsä on paljon staattisempaa. Siihen Anna-Leena toteaa, että kaikkien kokemusten määrä on niin suuri, että hän nukkuu hyvinkin yli kymmentuntisia yöunia.

Kokemukset väsyttävät.

– Elämässäni ei ole tapahtunut niin erikoisia asioita kuin Anna-Leenalle. Olen epäluuloinen, enkä lähde joka tilanteeseen mukaan täysillä kuten Anna-Leena. Hän saattaa antaa tuntemattomalle puhelinnumeronsa, mitä minä en ikinä tekisi, Katja sanoo.

Katja meni kirjoittamisen aikana niin syvälle kirjan ystävänsä elämään, että hän heräsi muutaman kerran yöllä eikä ollut aivan varma kumpi hän heistä oli. Hän sanoo ajan tajun kadonneen.

Kirjan vastaanotosta molemmat sanovat, että nyt on kerrottu se, mikä on. Enempää ei tarvitse kertoa.

– Koen olevani vastuussa tekstistä ja kirjan vastaanotosta, vaikka se on Anna-Leenan äänellä kerrottu, Katja sanoo.

Anna-Leena toteaa, että kaikki eivät pidä rehellisyydestä.

– Olen kysynyt Katjalta, mikä minussa ihmisiä välillä raivostuttaa. Ehkä se, että suora puhe ei olekaan vapauttavaa, vaan pelottavaa. Ihmiset pelästyvät, kun heidän pahimmat ajatuksensa sanotaan ääneen.

On paljon sellaista, mikä on kauheaa ja pelottavaa, ja aiheuttaa ahdistusta ja surua; mutta jossain päin sitä asiaa piilee pieni kohta, jossa on komiikkaa, ja siihen huumorintajuni tarttuu pelastaakseen minut.

Kursivoidut sitaatit Katja Kallio, Taskupainos – Anna-Leena Härkösen elämästä (Otava 2025).