Täytin 60 vuotta – Parasta vanhenemisessa on se, ettei enää piittaa vaan elää täysillä – Koska tahansa voi pudota pommi niskaan
Mitä enemmän terveysviranomaiset hyökkäävät leikkeleitä vastaan, sitä enemmän niitä tekee mieli ahmia. Haluan heittää henkeni suu täynnä milanolaista salamia, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Siskoni matkusti junalla Oulusta Helsinkiin. Hän istui vastapäätä kahta mummoa. Jossain vaiheessa juna pysähtyi keskelle ei mitään. Äkkiä toinen mummoista osoitti kiihtyneen näköisenä metsikköä.
– Kato, tuolla on Mikko Alatalo! hän huusi ilahtuneena. Mummo numero kakkonen nyökytteli hyväksyvästi.
– Vanhukset sekoilee, siskoni ajatteli. Mutta entä jos he eivät sekoilleetkaan? Millä perusteella metsässä ei olisi voinut olla Mikko Alataloa? Onhan hänkin ehtinyt elämässään moneen paikkaan.
”Eikö olisi armollista, jos unohtaisi ikävät kokemukset elämässään? Voisi aloittaa puhtaalta pöydältä.”
Kun ihmisiltä kysytään, mitä he pelkäävät vanhuudessa eniten, monet vastaavat pelkäävänsä kipuja. Toinen pelonaihe on järjen menettäminen. Että alkaa kuvitella olemattomia asioita kuten vaikka sitä, että kotiavustaja varastaa koruja lippaasta. Tai unohtaa läheistensä kasvot ja nimet ja lopulta omansakin.
Minuakin tämä ajatus ahdistaa. Mutta eikö olisi armollista, jos unohtaisi samalla ikävät kokemukset elämässään? Voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja voihan sitä aina kysyä, kuka toinen on tai kuka itse on.
Kuulin eräästä vanhuksesta, joka lopetti turvarannekkeen käytön. Hän oli kerran painanut sen nappulaa unissaan ja herännyt siihen, että talossa oli ventovieraita ihmisiä. Kokemus oli ollut niin kauhea, että vanhus päätti mieluummin olla oman onnensa nojassa.
Minä täytin 10. huhtikuuta kuusikymmentä vuotta. Turvarannekkeita ei tarvitse vielä miettiä, mutta maalia kohti ollaan silti menossa. Se ei tunnu miltään. Sitä paitsi olen ollut aina mummutautinen. ET-lehtiäkin olen lukenut lapsesta asti. Maalla asuville sukulaisille tuli ET, ja meillä oli pikkuserkun kanssa tapana lueskella niitä. Emme olleet kohderyhmää, mutta jokin niissä lehdissä veti. Eikä heille muita lehtiä tullutkaan.
Sekoilemisenkin olen aloittanut ajoissa. Näin kerran kroatialaisen taksin katossa roikkuvan värikkään lipun.
– Onkohan tuo tän taksikuskin suvun vaakuna? kysyin haaveellisena matkakumppaniltani.
– Se on jalkapallojoukkueen viiri, hän vastasi.
”Luoja varjelkoon minua muuttumasta rasittavaksi akaksi, joka hokee koko ajan sitä, miten nykyajan ihmisillä on helpompaa kuin minulla oli.”
Ehkä asioita haluaa vanhemmiten romantisoida. En tosin haikaile mitään piiritansseja päreen savussa vaan aikaa ennen tekoälyä. Mutta luoja varjelkoon minua muuttumasta rasittavaksi akaksi, joka hokee koko ajan sitä, miten nykyajan ihmisillä on helpompaa kuin minulla oli. Tai kiristää läheisiään kylään, ja jos saa heidät sinne, ei meinaisi millään päästää pois.
Pahin skenaario on jäädä tänne yksin hillumaan. Tapasin vasta 89-vuotiaan kirjailijaystäväni ja kysyin pitääkö hän yhteyttä kollegoihinsa.
– Jaa, kyllä mää muuten pitäsin mutta ne on kaikki kuollu, hän vastasi. Se oli toteamus. Äänensävyssä ei kuulunut edes mainittavasti surua.
Parasta vanhenemisessa on se, ettei enää piittaa vaan elää täysillä. Koska tahansa voi pudota pommi niskaan. Ja mitä enemmän terveysviranomaiset hyökkäävät leikkeleitä vastaan, sitä enemmän niitä tekee mieli ahmia. Haluan heittää henkeni suu täynnä milanolaista salamia.
