Kansanedustaja Anna Kontula loukkaa ihmisiä huomaamattaan: ”Olen aika monesti kärttyisä, enkä osaa aina pehmentää sanomisiani"
Anna Kontula tunnetaan tunteellista lässytystä kavahtavana asiapoliitikkona. Millainen tunneihminen tosikkomaisen ulkokuoren alta löytyy?
Ylenpalttinen tunnepuhe on vallannut politiikan. Näin väittää vasemmistoliiton kansanedustaja, aiemmin tutkijana työskennellyt sosiologi Anna Kontula tuoreessa kirjassaan Kadonneen järjen metsästys (Into).
Kontulan mielestä kansanedustajien pätevyyttä mitataan järkiperusteiden ja asia-argumenttien sijaan yhä enemmän sillä, millaisia tunteita päätöksenteon kohteena olevat asiat heissä herättävät.
Se taas johtaa Kontulan mielestä väistämättä epärehellisyyteen sekä pinnalliseen, tosiseikoista piittaamattomaan politiikan tekoon.
– Mä en ole vaaleissa luvannut tuntea mitään tunteita, vaan ajaa tiettyjen periaatteiden mukaan tiettyjä asioita. Se on ainut palvelulupaus, joka on tullut annettua ja mistä pidän kiinni, Kontula lataa.
Istumme Kontulan kanssa eduskunnan kuppilassa. Neljättä kauttaan kansanedustajana toimiva Kontula on haastettu mukaan Apu-lehden Jatka lausetta -juttusarjaan.
Siinä haastateltavalta ei penätä asia-argumentteja tai järkeen pohjautuvia analyysejä. Pelissä ovat puhtaat tunteet. Mitä Kontula mahtaa asetelmasta ajatella?
– Jos sää rupeat liian emotionaaliseksi, niin mä kieltäydyn vastaamasta, hän varoittaa.
Selvä. Aloitetaanko?
– Joo-o.
Teini-iässä ihailin erityisesti... Rosa Luxemburgia. Hän oli ihminen, jolle oli annettu menestyksen kannalta väärä sukupuoli ja terveydellisiä rajoitteita. Silti hän kirjoitti itsensä maailmanhistoriaan ja piti kiinni uskomistaan asioista. Myös silloin kun omat olivat eri mieltä.
Teini-iässä inhosin erityisesti sitä, että olin syntynyt maailmaan, jossa kaikki tabut oli rikottu, eikä mitään järkyttävää voinut enää tehdä. Kaikki normit oli jo kaadettu.
Minuun jäi pysyvät jäljet siitä taloudellisesta niukkuudesta, jossa lapsuudenperheessäni elettiin. Erikoiskahvi on mulle edelleen juhlan aihe.
Viimeksi nauroin makeasti, kun luin siskoni Maria Laakson hulvattoman hauskan tietokirjan Taltuta klassikko! Siskoni on huumoritutkija ja osaa käyttää erittäin oivaltavaa kieltä.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun… En oikeastaan ikinä. Kyllä mä joskus itken. Kun on niin väsynyt, ettei enää jaksa ja seuraavalle päivälle tulee vielä lisää asioita, eikä meinaa selvitä niistä kaikista.
Viimeksi kiljuin riemusta ehkä joskus vauvaikäisenä. En ymmärrä kiljumista ilmiönä, vaikka tiedän, että sitä harjoitetaan.
”Näin kuinka yhtä jouduttiin kieltämään syömään bioroskiksesta. Olin siitä tosi vihainen. Mielestäni hyvinvointivaltiossa ei pitäisi päästä syntymään tällaisia tilanteita.”
Vihaan sydämeni pohjasta heikompien kiusaamista. Yksityiselämässäni törmään siihen harvoin, työssäni hyvin usein. Vierailin viime viikolla eräässä matalankynnyksen sosiaalipalvelupisteessä. Sinne oli kutsuttu vartija paikalle, koska ihmiset tappelevat siitä jaettavasta jäteruuasta. Näin kuinka yhtä jouduttiin kieltämään syömään bioroskiksesta. Olin siitä tosi vihainen. Mielestäni hyvinvointivaltiossa ei pitäisi päästä syntymään tällaisia tilanteita.
Viimeksi rakastuin Ihmiskunnan uusi historia -nimiseen tietokirjaan. Oonko mä vähän tylsä? On mulla oikeasti elämä.
En enää rakasta yllätyksellisyyttä elämässä. Mä olen isoäiti, mun kuuluukin olla seestynyt.
Kateellisena katson, kun ihmiset rupattelevat luontevasti. Menen aina jäihin, kun kysytään kuulumisia. En käy siksi missään cocktailtilaisuuksissa. En hallitse kevyttä small talkia.
Pelkäsin kuollakseni, kun jouduin tutustumaan mökkinaapureihini. He odottelivat vuoden verran, että kutsuisimme heidät kylään. Kun kutsua ei tullut, esittivät he kutsun meille. Selvisin vierailusta, mutta niin koville se otti, että mulle nousi yöllä kuume. Tilanne oli niin haastava.
Häpeän syvästi… Tähän ei ole vastausta, koska en häpeä oikeastaan mitään. Joskus olen myötähävennyt.
Kadun yhä sitä, etten osannut olla enemmän läsnä lasten ollessa pieniä. Olen yrittänyt ottaa vahinkoa takaisin isoäidin roolissa. Toistaiseksi se ei ole sujunut kovin hyvin.
Pyydän anteeksi, että aika usein loukkaan ihmisiä huomaamattani. Olen suorasukainen ja monesti aika kärttyisä, enkä osaa aina pehmentää sanomisiani.
En aio koskaan antaa anteeksi sitä, että… Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, koska en ole varma, onko sellaisia asioita olemassa, joita ei pitäisi antaa anteeksi.
Hermoni menevät, kun ihmiset ovat niin hitaita. Esimerkiksi tuossa ruokajonossa on ihmisiä, joilla on tunnin ruokatauko ja varaa miettiä pitkään, että mitähän sitä tänään ottaisi. Eihän ne tajua, että mulla on vain 10 minuuttia aikaa syödä. Ja se on tosi raivostuttavaa. Koitan kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että kyseessä on mun ongelmani, ei heidän.
En enää nykyään suutu, kun ihmiset ovat mun kanssani eri mieltä siitäkin huolimatta, että olen yrittänyt huolellisesti selittää heille, miksi he ovat väärässä.
Haastattelu on päättynyt. Kontula vaikuttaa helpottuneelta. Miltäs se tunteista puhuminen tuntui?
Kontula naurahtaa.
– No, niin kuin näit, niin eipä ollut kovin helppoa. Mun on hyvin vaikea säveltää mitään, vaikka poliitikolta stereotyyppiset vastaukset pitäisi tulla kuin apteekin hyllyltä. Multa se ei kyllä onnistu.
