Menestyy kuin vanhasta tottumuksesta, kuvasi Jörn Donner – Millainen mies on puolueensa puheenjohtajuutta tavoitteleva Anders Adlercreutz?

Tavallisen harmaana arkiaamuna maaliskuun lopussa, saatuani ensin lapset päiväkotiin, tulen työhuoneelleni ja napsautan Instagramin auki. Live-lähetyksessä RKP:n kolmannen kauden kansanedustaja, Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Anders Adlercreutz ilmoittautuu virallisesti ehdolle puolueensa puheenjohtajaksi.

Tilaisuus on kahvilassa Helsingin keskustassa. Paikalla näyttää olevan kohtuullisesti väkeä, kenties muitakin kuin avustajia ja mediaa. Yleisesti ajatellaan Adlercreutzin lähtevän puoluejohtajakamppailuun ennakkosuosikkina.

Niin ajattelen minäkin. Tuntuisi oikeastaan erikoiselta, jos RKP ei valitsisi häntä johtoonsa. Ministerinä Adlercreutzilla on eniten näkyvyyttä. Hän myös näyttää edustavalta, kuin poliitikoksi valetulta, ja kaikista puolueista eniten nimenomaan RKP:n johtajalta.

Lisäksi miehen ympärillä leijuu jonkinlainen osaamisen ja onnistumisen aura, jonka Jörn Donnerkin ehti viimeisissä julkaistussa päivämerkinnöissään havainnoida. ”Kansanedustaja Adlercreutz ilmestyi kahvilaan”, Donner kirjoitti. ”Arkkitehti kuten molemmat vanhempansakin, sympaattinen, Kirkkonummen kunnanvaltuuston puheenjohtaja, työskentelee näköjään myös arkkitehtinä. Suomenruotsalaista porvaristoa parhaimmillaan. Menestyy kuin vanhasta tottumuksesta. Kesämökki Hiittisissä, tietenkin. Tulevaisuuden mies.”

”RKP on tällä hetkellä ainoa uskottava liberaali, porvarillinen vaihtoehto”, Adlercreutz sanoo puhelimeni ruudulla, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. ”Poliittisella nelikentällä meille ei ole kilpailijoita. RKP on puolue kaikille, jotka uskovat yrittäjyyteen mutta myös sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Monimuotoiseen, kansainväliseen ja avoimeen Suomeen.”

”Johtaminen, niin kuin minä sen näen, on ihmisten tapaamista ja kuuntelemista. Johtaja syö viimeisenä. Ja minua saa kritisoida, sen tietävät kaikki kanssani työskennelleet. Keskustelen erityisen mielelläni sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kanssani eri mieltä.

Pidän Adlercreutzin ajatuksista. Huomaan kuuntelevani linjapuhetta ilman mitään politiikan toimittajalta vaadittavaa neutraaliutta. Kyllä. Juuri noin. Sinäpä sen sanoit. Tuolla tavalla puhuisin todennäköisesti itse, jos yrittäisin poliitikko olla. Itse asiassa olen kertaalleen jo ujosti liputtanut Adlercreutzin puolesta – hänen pyynnöstään kirjoitin kolumnin hänen vaalilehteensä eduskuntavaalien alla 2023. Kolumni käsitteli polarisaation vaaroja, joita myös Adlercreutz nostaa ahkerasti esiin.

Mutta onko keskitielle enää tilaa nykyisessä poliittisessa ympäristössä? Pitäisikö sille edes olla? Sitä paitsi ajatukset ovat vain ajatuksia, sanat sanoja ja todellisuus jotain muuta – Adlercreutzkin istuu ministerinä hallituksessa, jonka teot ovat monissa asioissa jokseenkin räikeässä ristiriidassa hänen linjapuheessaan maalaamiensa ihanteiden kanssa.

Haluan uskoa häneen. Haluan uskoa hänen visioonsa RKP:stä kielirajat ylittävänä, liberaalina ei-vasemmistolaisena yleispuolueena, sillä olisi mielestäni toivottavaa, että tällaiset voimat maamme poliittisella kentällä vahvistuisivat.

Mutta onko visio realistinen? Onko Adlercreutz vain taitava retorikko vai myös etevä tekijä politiikan raa’alla kentällä? Miten näkemystensä mukaista Suomea pystyy rakentamaan muutaman prosentin kannatuksella?

Pari kuukautta myöhemmin lähden etsimään näihin kysymyksiin vastauksia Kirkkonummelta. Adlercreutz asuu siellä lapsuudenkodissaan, hieman Huvikumpua muistuttavassa sata vuotta vanhassa puutalossa. Adlercreutz osti sen vanhemmiltaan kolmikymppisenä, kun perhettä alkoi kertyä – hänellä ja hänen vaimollaan Ialla on viisi lasta, joista enää nuorin asuu kotona. Adlercreutzin vanhemmat asuvat edelleen omakotitalossa viereisellä tontilla.

Pikkulapsiajoista arki on muuttunut, mutta vauhdikasta on yhä. Koska sattuu olemaan helatorstain aatto, Adlercreutz on poikkeuksellisesti palannut kaupungista jo viideltä. Myös Ia on kotona, vaikka hänelläkin riittää tekemistä: oman konsulttiyrityksensä lisäksi hän viljelee sukupolvenvaihdoksen jälkeen perheensä maatilaa Paraisilla.

Sisällä on vaalea ja valoisaa, vähän rustiikkisella tavalla skandinaavista. Kolme peuraa pomppii pihalla vain muutaman metrin päässä lasikuistista. Talvi on lopultakin ohi ja puissa ujoa vihreää. Ollaan aivan urbaanin pääkaupunkiseudun kupeessa mutta silti maalla – juuri sellaisessa ympäristössä, jossa ministeritason poliitikon hermojen voisi kuvitella työpäivän jälkeen lepäävän, mikäli ne nyt ylipäätään jossain lepäävät.

Adlercreutz vakuuttaa, että niin tapahtuu. Aivot nollautuvat heti, kun hän tulee perjantaita töistä kotiin, naksauttaa oluttölkin auki ja alkaa laittaa ruokaa. Ia näyttää epäilevältä.

Täällä tuleva poliitikko siis kasvoi, kaukaisella 70-luvulla. Ympäristö oli täysin ruotsinkielinen, mutta kun Anders oli neljä, naapuripihaan ajoi yhtenä päivänä vaaleansininen Ford Transit, josta astui ulos suomea puhuva perhe. Anders päätyi naapuriin päivähoitoon ja oppi kielen.

Anders oli perheensä keskimmäinen lapsi, poika kahden tyttären välissä. Kotona piirrettiin ja rakennettiin. Eteisessä oli höyläpenkki jatkuvassa käytössä. Andersista kasvoi käsistään kätevä.

Toisaalta arvostettiin myös ajattelua ja klassista musiikkia. Šostakovitš soi. Turkulaisessa yrittäjäperheessä kasvanut Ia tuli taloon ensimmäisen kerran 17-vuotiaana ja muistaa silloisen tunnelman yhtä aikaa sekä boheemina, taiteellisena että intellektuellina. Puhuttiin niin arkisista kuin akateemisistakin asioista. Käytännön taidot olivat kunniassaan, Andersin äitikin poimi pihalta villikasveja ja laittoi niistä ruokaa.

Nuoren Andersin erityinen intohimo oli ulkopolitiikka. Hän luki jokaisen Timen ja Newsweekin kannesta kanteen. Politiikkaa hän kuitenkin vieroksui, ja ammattia ei arkkitehtiperheessä tarvinnut oikeastaan edes valita.

”Arkkitehtuurihan on omanlaistaan yhteiskunnallista vaikuttamista sekin. Pitää ymmärtää, miten yhteiskunta toimii. Miten toimii päätöksen teko, ja millaista on ihmisten arki – mikä luo turvaa ja mikä turvattomuutta. Arkkitehtinä oleminen on ratkaisujen hakemista ja monien ristiriitaisten tavoitteiden sovittamista yhteen. Siinä pitää myös osata ja jaksaa myydä omaa ajatustaan vuositolkulla, ihan niin kuin politiikassakin.”

Tie politiikkaan vei lasten kautta. Suurperheen isänä Adlercreutz ajautui ensin mukaan harrastus- ja yhdistystoimintaan. Kyselyjä kunnallisvaaliehdokkaaksi tuli säännöllisesti, ja vuonna 2012 hän taipui.

”Ajattelin muistaakseni silloin, että pahimmat ruuhkavuodet ovat ohi. Meillä oli kotona viisi lasta, joista pienin oli kolme, joten en tiedä oliko se ihan niin. Joka tapauksessa lähdin ehdolle ja pääsin läpi. Se oli se ensi kosketus.”

Jonkinasteisena introverttinä itseään pitänyt mies huomasi yllätyksekseen pitävänsä kunnallispolitiikasta. Kolme vuotta myöhemmin tuntui luontevalta kokeilla eduskuntavaaleja, ja paikka kilpaillusta Uudenmaan vaalipiiristä irtosi ensi yrittämällä.

Ensimmäisinä viikkoinaan Arkadianmäellä Adlercreutzista tuntui, että hänen olisi pitänyt olla oikeissa töissä. Oikeita töitä olivat arkkitehdin työt, eivät lukeminen ja kirjoittaminen, joista kansanedustajan arki pitkälti koostui. Toisaalta hyvin erilaisiin asioihin perehtyminen oli välittömästi innostavaa. Parasta työssä oli olla äkkiä niin valtavan tietomäärän äärellä. Myös työkaverit yllättivät myönteisesti.

”Myönnän ihan avoimesti, että tulin jonkinlaisella ennakkoasenteella eduskuntaan. Olin muodostanut kuvan politiikan teosta median välityksellä, niin kuin kaikki muutkin, ja jouduin huomaamaan käsitykseni vääräksi. Eduskuntahan on kauhean mukava työyhteisö. Kansanedustajat ovat käytännössä hyviä ystäviä toistensa kanssa, ja keskustelu on aika järkevää silloin, kun kamerat eivät ole paikalla. Käydään kinastelemassa salissa ja mennään oluelle kaupungille.”

Uskon tämän. Joitakin vuosia sitten olin Etiopiassa ulkoministeriön järjestämällä matkalla, jolla mukana oli kansanedustaja jokaisesta eduskuntapuolueesta. Yllätyin nimenomaan heidän keskinäisestä solidaarisuudestaan. Myös vieraillessani eduskunnassa kulttuurialan lobbarina olen nähnyt väläyksiä talon jokapäiväisestä elämästä.

Tällaiset kurkistusikkunat ovat kuitenkin harvinaisia. Kuva politiikanteosta välittyy kansalaisille miltei pelkästään median kautta, joko perinteisen tai jatkuvasti enemmän sosiaalisen, ja siksi tilanne näyttäytyy luultavasti toivottomammalta ja riitaisammalta kuin se oikeasti edes on.

Adlercreutz tosin lisää, että tunnelma Arkadianmäellä on käynyt oikeastikin kireämmäksi. Pandemia vaikutti, yhteisiä kohtaamisia ei ollut. Ja kun keskustelu on siirtynyt yhä enemmän Twitteriin, polarisaatio jyrkkenee.

”Ja sehän nyt sitten on se asia, josta Suomessa on syytä olla ehkä eniten huolissaan, poliittisen kulttuurimme osalta ja muutenkin. Monipuoluekoalitioissa jokainen on joutunut ajattelemaan, että tuo tuossa nyt vastapuolella voi olla ensi kaudella kaverini. Kenelläkään ei ole ollut intressiä polttaa siltoja. Jos tämä ajatus häviää ja siirrytään blokkipolitiikkaan, muuttumattomiin koalitioihin, kyllä se varmasti näkyy negatiivisesti myöskin poliittisessa kulttuurissa.”

Polarisaatio, blokkipolitiikka. Aletaan olla haastattelulle ajattelemani agendan ytimessä.

Ensin on muistettava, ettei blokkipolitiikka mitenkään automaattisesti ole kirosana: todennäköisesti suurempi osa suomalaisista ajattelee selkeän oikeisto-vasemmistojaon vain tuovan politiikantekoon jämeryyttä ja kuluttajansuojaa. Näin ajatteli Adlercreutzkin vielä kansanedustajanuransa alussa.

”Seurasin Ruotsin poliittista keskustelua ja ajattelin, että vaihtoehdot tuntuivat mukavan selkeiltä. Vaalitenteissä heiluteltiin ohjelmaa, jota blokki lähtee toteuttamaan. Onhan se äänestäjän näkökulmasta siinä hetkessä hyvä tilanne. Mutta mikään pitemmän tähtäimen ratkaisu se ei ole. Syntyy vääjäämättä polarisaatiota ja poukkoilevaa politiikkaa. Tiettyjä uudistuksia voi olla helpompaa saada läpi, mutta yhtä lailla ne uudistukset voidaan seuraavalla kaudella perua tai mennä taas kokonaan toiseen suuntaan.”

Ratkaisu tai ei, näyttää vahvasti silti siltä, että blokkipolitiikkaan olemme Suomessa menossa. Lähtölaukauksena sille toimi Jyrki Kataisen surullisenkuuluisa sixpack, joka yleisen ja ehkä perustellunkin käsityksen mukaan ei saanut mitään aikaan.

Sitä seurannut Sipilän oikeistohallitus olikin sitten ainakin oman poliittisen muistini mukaan siihenastisen elämäni vihatuin. Rinteen / Marinin hallitusta vihattiin yhtä lailla, vain vihaajat olivat vaihtuneet. Nykyisen hallituksen herättämää tunnemyrskyä tuntuu laimealta enää edes yrittää kuvata samalla kuluneella sanalla. Palettiin kuuluvat entistä vahvemmin myös inho ja pelko, jopa kauhu. Ainakin politiikkaan on saatu politiikkaa, jota siihen muistaakseni sinipunahallitusten aikaan kovasti kaipailtiin.

”Iso kysymys on se, miltä poliittinen kenttä alkaa näyttää, kun perinteiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet ajautuvat näkemyksissään entistä kauemmas toisistaan. Keskelle jää tyhjiö, jossa minun mielestäni on pääasiassa RKP”, Adlercreutz sanoo.

No, onhan siellä nähdäkseni myös Keskusta, jo nimensä mukaisesti. Keskustan keskustalaisuudesta ja varsinkin liberaaliudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta toisaalta myös RKP:ssä on vahva konservatiivisiipi ja puolue on aluepoliitikassa aktiivinen. Ainakin RKP ja Keskusta ovat ainoat puolueet, jotka blokkimallin vakiintuessa voivat istua hallituksessa aina kun haluavat ja vieläpä sanella ehtonsa? Eikö niillä silloin pitäisi olla erinomainen tilanne?

”Kyllä, periaatteessa voi ajatella näin.”

Toisaalta RKP ja Keskusta ovat myös kaikkein pahimmassa puristuksessa. Polarisaatio suosii selkeitä näkemyksiä, tunteiden on herättävä, jotta ääniä tulee, ja miten herätät tunteita maltillisella keskitien viestillä? Identiteettipolitiikassa poliittiselta keskustalta puuttuu identiteetti.

”RKP on koko historiansa ajan ollut mukana monenlaisissa koalitioissa”, Adlercreutz pohtii. ”Usein olemme olleet ikään kuin se liima, sovitteleva ja koossapitävä voima. Mutta kun koalitioiden ääripäät liukuvat etäämmälle, siinä keskellä toimiminen käy tukalammaksi. Kun kaltaisemme puolue menee mukaan hallitukseen, johti sitä sitten oikeistopuolue tai vasemmistopuolue, joudumme siirtymään omasta positiostamme epämukavan kauas. Näin ei aina ollut, mutta näin alkaa olla.”

Eli hyvät pelikortit, mutta jatkuva kipu?

”Kenties näin. Keskellä olevilla puolueilla on tavallaan hyvä asema, mutta jyrkentyvässä blokkipolitiikassa ne vääjäämättä myös kärsivät jokaisessa hallituksessa aina vähän enemmän. Kentän laidoilla olevat ovat ehkä hallituksessa harvemmin, mutta ne voivat hyvin silloin kun siellä ovat.”

Palataanpa hetkeksi vuoden taakse, kevääseen ja alkukesään 2023. Eduskuntavaalit käytiin ja kokoomus onnistui vääntäytymään pääministeripuolueen paikalle. Sinipunahallituksen mahdollisuus kangasteli edelleen utuna ilmassa, mutta käytännössä sen edellytykset olivat ohuet –kokoomus halusi petiin perussuomalaisten kanssa ja Marin oli polttanut viimeisetkin sillat kokoomuksen suuntaan varmuuden vuoksi jo vaalikampanjassaan.

Hallitusneuvotteluista tuli odotetusti vaikeat. Myös Adlercreutz istui viikkokausia Säätytalolla. Katsomon puolella jännitettiin, tuleeko hommasta lopultakaan mitään vai käveleekö RKP neuvotteluista ulos. Itsekin seisoin jalkapallon kentän laidalla katsomassa poikani peliä ja odotin uutisia RKP:n eduskuntaryhmän kokouksesta.

Ulos ei kävelty, ja hallitus saatiin viimein kasaan. Todellisuus lävähti silmille saman tien, kun ensin Junnilan solmio ja sen jälkeen Riikka Purran vanhat viestit sotkivat keskikesän rauhan. Luin Adlercreutzin blogikirjoituksia ja yritin kremlologin lailla tulkita niiden todellista viestiä: onko mitta nyt oikeasti tullut täyteen vai ei? Näin savisilla jaloilla onnahtelevan koalition pääseminen alkua pidemmälle tuntui mahdottomalta.

Niin vain kuitenkin eteenpäin on kompuroitu, tyylipisteistä välittämättä ja vastalauseita kuuntelematta. Kysyn Adlercreutzilta, miten se on edes mahdollista, kun koko ajan on jotain hässäkkää ja erityisesti RKP:n ja Perussuomalaisten hallitusyhteistyö näyttää molempien osalta viisaudenhampaiden irrottamiselta ilman puudutusta.

”Niin. Osin se on varmaan ymmärrystä siitä, että nykytilanteessa Suomessa ei ole juuri tarjolla helppoja koalitiota. Viime hallituksessa oli RKP:lle omat haasteensa ja tässä omansa. Ehkä voi sanoa, että tämän hallituksen haasteet ovat meille hankalampia. Viimeksi erimielisyyttä oli talousasioista. Nyt puhutaan arvoista – siitä, miten maailman ja ihmiset näkee.”

Niin puhutaankin, ja lisäksi siitä, miten maailmasta ja ihmisistä puhutaan. Adlercreutzin keskeinen viesti yhteen sanaan tiivistettynä on kuin Barack Obamalla 2008: toivo. Hänen mukaansa Suomessa puhutaan nyt liikaa uhista ja ryvetään synkkyydessä, ripotellaan tuhkaa hiuksiin, vaikka haasteemme ovat ratkaistavissa olevia.

”Tiedämme, mitkä Suomen todelliset haasteet ovat. Yksi suurimmista on demografinen kehitys. Jos se halutaan saada käännettyä, pitää luoda toivoa, tulevaisuudenuskoa ja turvaa, jotta ihmiset uskaltavat perustaa perheitä. Suomen pitää olla houkutteleva maa tänne syntyneille, mutta myös tänne mahdollisesti haluaville, joita kuitenkin on valitettavan vähän. Silloin näistä vähistä on pidettävä erityisen hyvää huolta. Otettava heidät vastaan mahdollisimman hyvin ja autettava heitä juurtumaan.”

Olen jälleen samaa mieltä, mutta valtionvarainministeri Purra selvästi ei. Tiedämme hänen näkemyksensä maahantulijoista, mutta ei Purra syntyperäisiä suomalaisiakaan puheissaan helli. Olemme olleet tuhmia, ansaitsemme leikkaukset, ja jos ne tekevät kipeää, odottakaapa vain edessä olevia. Mihinkään myönteiseen leikkaukset eivät johda, eikä maailmassa eikä ihmisissä muutenkaan ole mitään hyvää, kehenkään ei kannata luottaa paitsi ehkä juuri ja juuri toiseen perussuomalaiseen, jonka kohdalla tosin täytyy toivoa, ettei tämä ota pyssyä mukaan baariin ja ala ammuskella varoituslaukauksia asfalttiin.

Miltä tuntuu istua toivon ja optimismin lähettiläänä hallituksessa, jonka näkyvimmän ministerin sanoma on näin pohjattoman negatiivinen?

”Tässä poliittisessa keskusteluilmapiirissä aika monen on hankala olla, enkä lähdet nyt arvioimaan muiden käyttämiä retorisia keinoja. Minusta meidän hallituksessa pitäisi olla parempia viestimään siitä, mihin me pyrimme ja mitä päätöstemme takana on. Pidän esimerkiksi näitä työllisyysuudistuksia tarpeellisina ja perusteltuina. Mutta ei kurittaminen tietenkään ole itseisarvo vaan paremman tulevaisuuden rakentaminen. Joskus se voi olla haastavien reformien takana.

Adlercreutz vaikuttaa selvästi vaivaantuneelta. Asiat eivät ole mustavalkoisia, ja pystyn hyvin ymmärtämään perustelut RKP:n hallitukseen menemisen ja siellä pysymisen puolesta. Demokratian toteutumisen kannalta on ongelmallista ajatella, että perussuomalaiset pitäisi pysyvästi sulkea hallitusvastuun ulkopuolelle. Mutta se, että he hallituksessa nyt ovat, on jo muuttanut asioita, ja tämän hallituksen ministerinä Adlercreutz yhdistetään väistämättä myös hallituskumppaneidensa tekoihin ja sanoihin.

”Niin se menee. Koalitiossa et kanna vastuuta ainoastaan omista tekemisistäsi vaan myös muitten. Se on niin kuin sulla olisi aika laaja arkkitehtitoimisto, ja ne kaikki rakennukset olisivat vastuullasi.”

Ehkä osapuilleen näin, ja vielä sillä kierteellä, ettet itse olisi saanut valita arkkitehtitoimistosi osakkaita etkä työntekijöitä. Puolet heistä haluaa laajoja pientaloalueita, puolet tiivistä kaupunkirakentamista. Tältä pohjalta sitten lähdetään rakentamaan työilmapiiriä ja vaalimaan yrityksen julkista kuvaa.

Opposition äänekkäimmän osan mielestä olemme liberaalin Adlercreutzin omalta osaltaan edustaman hallituksen johdolla jo matkalla oikeistokonservatiiviseen diktatuuriin. Toisaalta poliittisen vastapuolen toimien tulkitseminen pahimman mahdollisen kautta kuuluu syvenevän polarisaation logiikkaan. Miten vakavana Adlercreutz näkee tilanteen? Onko oikeusvaltiomme oikeasti jo uhattuna vai ovatko tällaiset syytökset opposition liioittelua?

”Ovat ne sillä tavalla liioittelua, että ei tämä hallitus ole tehnyt mitään toimia oikeusvaltion nakertamiseksi. Mutta samaan aikaan poliitikkona olisi kyllä oleellista ymmärtää vallan kolmijako. Aina kun poliitikko kritisoi syyttäjää, oikeuskansleria tai jotain tuomiota, kyllä hän silloin hyökkää oikeusvaltiota kohtaan.”

Mitä sitten ajattelet, kun näet jonkun hallituskumppanisi tekevän nimenomaan niin? Suututko?

”Kyllä mä suutun. Se on äärimmäisen turhaa ja hölmöä. Jos oikeuskansleri toteaa, että jokin ei käy, silloin meidän tehtävämme lainsäätäjinä on hakea toisia ratkaisuja eikä käydä oikeuskanslerin kimppuun. Koska oikeuskansleri ei ole henkilö, se on instituutio, ja oikeusvaltio rakentuu instituutioiden varaan. Jos vielä muistaa Suomen historian ja itsenäisyytemme synnyn, sortovuodet Venäjän aikana, oikeusvaltiohan oli nimenomaan se perusta, josta lähdettiin Suomen asiaa puolustamaan. Se on olennainen osa poliittista historiaamme.”

Päästäänkö tämän tason näkemys- ja toimintatapaeroista todella vielä puhumalla yli? Sille tasolle, että kinastelun ja mahdollisesti puhdistavan keskustelun jälkeen mennään muina hallituskumppaneina yhdessä kaupungille oluelle?

”Joo”, Adlercreutz vastaa pienen miettimisen jälkeen, kasvot vakavina. ”Kyllä mä ajattelen, että päästään ihan sille tasolle.”

Siirrymme hallituspuolueiden välisistä erimielisyyksistä mahdollisesti vähän helpompaan teemaan, RKP:n sisäisiin. Puoluejohtajavaaliin käydään puolueen kannalta kiperässä tilanteessa. RKP:n äänestäjäkunnalle selvästi kivulias hallituskoalitio on pudottanut kannatuksen kolmen ja puolen prosentin pintaan, ja kesäkuun alussa käytävissä EU-parlamenttivaaleissa puolueen ainut paikka on uhattuna.

Adlercreutz tuntuu huojentuvan päästessään hallituskysymysten puimisen sijasta maalaamaan visiotaan RKP:n nykyistä valoisammasta tulevaisuudesta.

”Joka ikisissä vaaleissa tuolla kentällä tulee vastaan ihmisiä, jotka sanovat aina saavansa RKP:n vaalikoneissa, mutta eivät koe voivansa äänestää meitä. Tämähän on mille tahansa puolueelle aivan käsittämättömän hyvä tilanne. Meidän pitää vain tehdä itsemme potentiaalisille äänestäjillemme mahdolliseksi.”

Kyllä, joukkuepeleissäkin pitää tehdä itsensä pelattavaksi. Mutta miten tämä sitten tapahtuu?

”Se on osittain viestinnällinen kysymys. Jos haluamme kertoa, että RKP ei ole ruotsinkielisen väestön alueellinen edunvalvoja vaan koko Suomen kokoinen puolue, meidän pitää olla äänekkäämpiä, kun puhutaan esimerkiksi koulutuksesta, taloudesta tai turvallisuudesta. Jos RKP:n viesti ulospäin liittyy aina pieniin paikallisiin kysymyksiin, emme näyttäydy relevanttina kansallisena puolueena.”

Omiin suomenkielisiin korviini Adlercreutzin viesti ei kuulosta millään tavoin poleemiselta. Jos RKP haluaa kasvattaa kannatustaan tai edes pysäyttää sen laskun, sen on jo pelkästään väestötilastojen valossa pakko kurottaa aktiivisesti kohti uusia äänestäjiä.

Puolueen nykyiset äänestäjät ja puolueaktiivit eivät kuitenkaan suinkaan välttämättä ajattele näin. Monille koko RKP:n idea on nimenomaan olla ruotsinkielisten kepu – suuremmasta unelmoiminen ja kielirajan yli kurottelu on vaarallista haihattelua. Tästä näkökulmasta Adlercreutzin visio on pikemminkin uhka kuin mahdollisuus.

”Toki on olemassa tällainen jakolinja. Siksi on oleellista ymmärtää, ettei kukaan ole muuttamassa RKP:n perusideologiaa. Se on nimenomaan se asia, jonka takia meillä on potentiaalia myös suomenkielisten keskuudessa. Kyllä täällä on tilaus liberaalille keskustaoikeistolaiselle puolueelle, joka yrittää ylläpitää siltoja ja etsiä ratkaisuja.”

Onko se puolue sitten väistämättä RKP, tai voiko se edes olla? Vaikka näkisinkin mielelläni poliittisen kenttämme keskellä tällaisen kannatukseltaan merkittävän puolueen, hieman epäilyttää, voiko näin selvästi kielivähemmistöpohjalta sellaiseksi kasvaa.

Kun syvenevä blokkipolitikka selvästi herättää tuskaa monessakin eri puolueessa, voisiko epämukaviksi muuttuneissa poliittisissa kodeissaan kituuttavien kuvitella jossain vaiheessa perustavan kokonaan uuden, elinkelpoisen puolueen? Osa RKP:stä, oikeistodemarit, oikeistovihreät, liberaalit keskustalaiset, vielä sinnittelevät sivistysporvarit – hyvänen aika, tällaisella porukallahan napattaisiin jo suurimman puolueen paikka ja päästäisiin määrittelemään Suomen tulevaisuuden suunta.

Ikävä kyllä Adlercreutz ei innostu visiostani vaan kuulostaa suorastaan fatalistiselta.

”En tällaiseen oikein jaksa uskoa. Kyllä kai puolueet ovat mitkä ovat. Joskus puolueita syntyy ja joskus joku saattaa kuolla pois, mutta onhan puoluekenttämme rakenne ollut aika lailla tämä jo vuosikymmenten ajan.”

Viikkoa myöhemmin menen seuraamaan RKP:n puheenjohtajaehdokkaiden yhteisesiintymistä Helsingin keskustassa. Paikalla ovat Adlercreutzin lisäksi kilpakumppanit Otto Andersson ja Henrik Wickström.

Edellisen tapaamisemme jälkeen kesän lämpö on vyörynyt voimalla Pohjolaan. Poliittisen keskustelutilaisuuden on ymmärrettävästi vaikea kilpailla toukokuun ihanuuden kanssa, joten suomenruotsalaisessa kulttuuritilassa Yrjönkadulla on väljää: puheenjohtajakandidaattien ja heidän avustajiensa lisäksi paikalla on vain muutamia RKP:n tulevaisuudesta kiinnostuneita kansalaisia. Striimin päässä kuulijoita saattaa toki olla enemmän.

Kahvia ja mokkapaloja, leppoisaa jutustelua. Julkisuudessa näemme yleensä politiikan mahtipontiset kulissit, eduskuntatalon, valtioneuvoston tai ministeriautot, mutta todellisuudessa valtakunnantasonkin politiikka on arkista ja turnauskestävyyttä vaativaa vääntöä vähemmän hohdokkaissa puitteissa ja usein harvalukuisen yleisön edessä. Adlercreutzilla, Anderssonilla ja Wickströmilläkin on takanaan jo monta samankaltaista paneelia eri puolilla ruotsinkielistä Suomea.

Sen myös huomaa. Ehdokkaat ovat saavuttaneet Stubbin ja Haaviston presidentinvaalitaistelusta tutun vaiheen, jossa he pystyisivät vaivatta pitämään toistensa puheenvuorot. Presidenttikisasta muistuttaa myös ehdokkaiden sopuisuus, jonka kenties jokin suomenruotsalainen hyväkäytöksisyys vie vielä astetta pidemmälle – lavalla istuu kolme kohteliaan oloista miestä, joiden näkemyserot tuntuvat vähäisiltä. Keskustelua vetävä Hufvudstadsbladetin politiikan toimittaja Susanna Ginman tekee parhaansa kaivaakseen niitä esiin, mutta vastaukset pysyvät varovaisina eikä kenenkään kehonkieli paljasta minkäänasteista ärtymystä.

Näistä aineksista tuntuu kieltämättä mahdottomalta loihtia värikästä ja dramaattista, koko kansakunnan mielenkiinnon vangitsevaa puheenjohtajakamppailua. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Andersson kyllä haastaa Adlercreutzia tosissaan, ja kentällä käytetään kuulemma kyynärpäitäkin. Ilmeisesti käytetyin argumentti Adlercreutzia vastaan on juuri syytös siitä, että hän unohtaa RKP:n olemassaolon syvimmän tarkoituksen: ruotsinkielisen väestön puolustamisen ja heidän etujensa ajamisen.

Silti Adlercreutz on suomenruotsalaisten selkeä ykkösvalinta. HBL:n toukokuun alussa tekemässä kyselyssä 39 prosenttia vastaajista toivoi näkevänsä hänet RKP:n seuraavana puheenjohtajana, kun Andersson sai vain 10 prosentin kannatuksen. Puheenjohtajan valitsevat toki puoluekokousedustajat, mutta näin ulkoapäin arvioituna tuntuisi rajulta ratkaisulta ohittaa ydinäänestäjäkunnan näin selkeä mielipide. Kannatusalhossa tarpovan puolueen voisi myös kuvitella tarvitsevan laajemmallekin yleisölle ennalta tuttua, karismaattista keulakuvaa.

Tilaisuuden lopussa siirrytään hetkeksi yleisökysymyksiin. Pidän ruotsiani varsin sujuvana, mutta äkkiä tässä ympäristössä suun avaaminen jännittää. Muotoilen muistivihkoon kysymystä, jonka haluaisin esittää Adlercreutzin lisäksi myös Anderssonille ja Wickströmille. ”I dagens läge det finns ett tomrum i finsk politik….det saknas en liberal alternativ som inte är vänsterparti….och SFP kanska kunde fylla det här tomrummet….”

Mutta esittämättä se jää. Ginman antaa vuoron ensin minua iäkkäämmille kuulijoille, nämä naiset haluavat tietää mitä ehdokkaat RKP:n puheenjohtajina tekisivät ruotsinkielisten eläkeläisten hyväksi, ja kun tämä asia on käsitelty, aika on lopussa, Ginman viheltää pelin poikki.

Harmittaa hiukan, mutta toisaalta mitään olennaista tuskin jäi kuulematta. Kuulemani keskustelun perusteella on epätodennäköistä, että kanssaehdokkaiden vastaukset olisivat merkittävästi poikenneet Adlercreutzilta kuulemastani. Suomenruotsalaisen politiikan pinta on siisti ja tyylikäs, ja valitaan ehdokkaista sitten kuka tahansa, RKP saa hyväkäytöksisen, näkemyksiään rakentavasti esittävän puheenjohtajan.

Näyttää vahvasti siltä, että se on Anders Adlercreutz. Puoluekokous päättää.

Kesäkuun kolmas viikonloppu on todellista demokratian juhlaa: peräti kolme puoluetta järjestää puoluekokouksensa samaan aikaan. Kokoomus hurraa Tampereella Petteri Orpon jatkokaudelle ilman haastajaa, ja Antti Kaikkosen valinta Annika Saarikon seuraajaksi on Jyväskylään kokoontuneille keskustalaisille pelkkä muodollisuus.

RKP:ssä puheenjohtajakamppailu on sen sijaan ollut aitoa. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Otto Andersson on haastanut Adlercreutzia tosissaan, ja kentällä on kuulemma käytetty kyynärpäitäkin. Monet Anderssonin kannattajista epäilevät Adlercreutzin unohtavan RKP:n olemassaolon syvimmän tarkoituksen: ruotsinkielisen väestön etujen ajamisen. Adlercreutz on silti koko ajan ollut suomenruotsalaisen äänestäjäkunnan selvä suosikki, ja HBL:n kokouksen alla tekemän gallupin mukaan myös puoluekokousedustajat ovat taipumassa hänen taakseen.

Kesäisenä sunnuntaina Jätkäsaaren Clarion Hotelin suuressa kokoussalissa tuntuukin siltä, että tulos on kaikille läsnäolijoille jo ennalta selvä. Puheenjohtajakilpailussa kolmantena pyöränä mukana ollut Henrik Wickström on luopunut leikistä ennen äänestystä.

Nyt tärkeintä on viestiä yhtenäisyyttä. Puoluekokousedustajien äänestäessä puhelimillaan taaemmas saliin välitetään eturivistä kuvaa, jossa Adlercreutz ja Andersson puolisoineen ottavat aurinkoisia yhteisselfieitä. Mukana hyväntuulisessa menossa on väistyvä puheenjohtaja, vastoin synkkiä gallup-ennustuksia europarlamenttipaikan napannut Anna-Maja Henriksson. Entiset puheenjohtajat Stefan Wallin ja Jan-Erik Enestam näkyvät hekin kuvissa.

183–84. Tulos on odotettu, mandaatti vahvanpuoleinen ja aplodit kestävät pitkään. Suomenruotsalainen puolueväki on epäilemättä yhtä kohteliaasti käyttäytyvää kuin puheenjohtajaehdokkaatkin, mutta vaikuttaa myös aidosti siltä, että vastavalitulle puheenjohtajalle halutaan antaa kaikki mahdollinen tuki.

Sitä Adlercreutz tehtävässään tarvitseekin. Katselen miten hän ottaa vastaan onnitteluhalaukset eturivistä ja nousee kukkapuska kädessään puhujapönttöön. Kuuntelen kaksikielisen voitonpuheen, jossa hän luonnollisesti toistaa samoja ajatuksia kuin kampanjanavauspuheessaan ja kotonaan Kirkkonummella. Seuraan häntä salista alakertaan, missä hän pitää lehdistötilaisuuden ja vastaa samantapaisiin kysymyksiin kuin itse hänelle olen esittänyt, yhä uudestaan ja uudestaan, ja tämä on vasta alkua, Anders Adlercreutzin ensimmäinen tunti RKP:n puheenjohtajana.

”RKP:llä on ainutlaatuinen tehtävät suomalaisessa puoluekentässä.” ”Inre optimism. Sisäinen optimismi. Se on RKP:n supervoima.” ”En usko vastakkainasettelun voimaan vaan siltojen kantokykyyn.”

En epäile, etteivät nämä olisi Adlercreutzin todellisia ajatuksia. Toimittajajoukon tentissä ne kuulostavat kuitenkin myös kauniilta kampanjalauseilta, joilla ei välttämättä ole kovinkaan paljon käyttöä puheenjohtajan arjessa.

Se taas vaikuttaa heti alkuun jokseenkin karulta. Hallituksen esitys käännytyslaista on saanut perustuslakivaliokunnan kuulemilta kansanedustajilta täystyrmäyksen. Mikäli laki äänestykseen tulee, puheenjohtajan tehtävä on pitää RKP:n rivit hallitussovun vaatimassa ruodussa.

Jos tai todennäköisesti kun perussuomalaiset eivät näe Wille Rydmanin ministerinä jatkamisessa mitään ongelmia, eduskunnassa päästään äänestämään jälleen myös Rydmanin luottamuksesta. Oikeusvaltion periaatteita koetellaan siis käytännössä jatkuvasti sekä sanoilla että teoilla.

Adlercreutz sanoo lehdistötilaisuudessa, että RKP:n linja hallituksessa vaatii ”selkiyttämistä ja terävöittämistä, ehkä myös punaisten viivojen vetämistä”. Epäselväksi jää, missä kohdassa kulkee se punainen viiva, jota hänen johtamansa RKP ei ylitä. Onko sitä oikeasti edes olemassa?

Todennäköiseltä tuntuu, että katastrofaalisen EU-vaalituloksen jälkeen Perussuomalaiset puskevat liberaaleja hallituskumppaneitaan yhä kauemmas mukavuusalueeltaan.

Vuosi hallitusyhteistyötä takana, vielä melkein kolme edessä. Arkkitehti on todella ottanut itselleen aikamoisen työmaan.

EDIT 17.6. klo 16.25: Artikkelia on täydennetty osuudella RKP:n puoluekokouksesta.