Maisema on kuin Harrison Fordin tähdittämästä elokuvasta Todistaja (Witness). Täällä leffa kuvattiinkin yli 30 vuotta sitten, eikä moni asia sen jälkeen ole muuttunut.

Olemme Yhdysvaltojen koillisosassa, siellä, missä brittiläinen kveekari William Penn perusti 1680-luvulla siirtokunnan, josta myöhemmin muotoutui Pennsylvania. Osavaltio sai nimensä Pennin isän mukaan.

Liikenne ruuhkautuu Intercourseen vievällä tiellä, mutta lopulta autoletka pääsee ohittamaan amissi-isän ohjastamat hevoskärryt.

Vieressä istuu vaimo, takana neljä lasta olkihatut päässään. Vain nuorin pojista vilkaisee autoihin päin, muut ovat kuin meitä ei olisi olemassakaan.

Olemme heille englantilaisia – kuten kaikki muutkin amissien maailman ulkopuolella elävät kansallisuuteen katsomatta.

Amissit eivät halua olla paikallisia nähtävyyksiä, eikä heitä ole kohteliasta kuvata ilman lupaa.

Olemme matkalla The Amish Experience -keskukseen, jossa he ovat löytäneet sopivan tavan esitellä elämäänsä ilman, että se häiritsee arkea. Samalla turistien osoittama mielenkiinto on muodostunut uudeksi elinkeinoksi.

Super saver package, 43 euroa, sisältää puolentoista tunnin kiertoajelun amissien mailla, 4D-elokuvateatteriesityksen, tutustumisen amissien kotiin ja kouluun sekä hevoskärryajelun aitojen amissien kyydissä.

Monella on mielikuva satojen vuosien taakse jumahtaneesta, vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutuneista naisista ja Abraham Lincolnin parralla varustetuista maajusseista, jotka elävät tiukasti erillään muusta yhteiskunnasta. Harva kuitenkaan tietää heidän elämästään.

Yhdysvalloissa on nykyään noin 330 000 amissia. Perheissä on keskimäärin seitsemän lasta. Kun yhteisö kasvaa yli 200 hengen suuruiseksi, se jakaantuu uusiin siirtokuntiin. Amissit ovat siis varsin hyvinvoiva, jopa kasvava vähemmistö.

Amissit ja mennonniitit ovat alun perin Sveitsistä lähteneitä anabaptisteja, jotka suhtautuivat Raamatun opetuksiin protestantteja tiukemmin. He saapuivat Yhdysvaltojen Philadelphiaan vuonna 1737 ja perustivat ensimmäiset siirtokuntansa lähelle Lancasteria.

Juuri sinne olemme saapuneet – Amish Countryn alueelle, Bird-in-Hand (”varman päälle”) ja Intercourse (”yhdyntä”) -nimisten kylien väliin.

Ensimmäisen nimi on peruja samannimisestä majatalosta. Jälkimmäisellä ei ole seksuaalista merkitystä, vaan sen arvellaan tarkoittaneen risteystä.

Kyltti kutsuu jopa kylään.

Oppaamme Jay, 75, on pesunkestävä englantilainen, mutta osaa kertoa elävästi amissien elämästä katsellessamme peltoja ja maatiloja minibussin ikkunasta.

Pihamaat ovat hiljaisia, sillä talojen väki on keskellä päivää työn touhussa. Silloin tällöin vastaan potkuttelee nuoria tyttöjä ja poikia potkulaudoillaan.

– Polkupyörät ovat kiellettyjä, sillä ne ovat ”moottoriajoneuvoja”. Kaikkien kulkuvälineiden kyydissä saa kuitenkin tarvittaessa matkustaa, paitsi lentokoneen. Se kun on pelkkää huvimatkailua, Jay selventää.

Amissitalo on helppo tunnistaa pihalla roikkuvista pyykkinaruista. Jay kertoo, että amisseille jokainen päivä on pyykkipäivä – paitsi tietysti sunnuntai.

Miesten työvaatteina on pellavapaidat ja sarkahousut, jotka helteisellä pellolla varmasti hiostavat.

Muuten pukeudutaan mustiin housuihin ja takkiin sekä olkiseen tai mustakankaiseen lierihattuun. Housut kiinnitetään henkseleillä, ei vöillä.

Nuoret miehet ajavat leukansa paljaiksi, avioliiton jälkeen parta saa kasvaa. Viiksiä ei kuitenkaan ole kenelläkään, sillä niitähän kasvattavat vain eurooppalaiset upseerit.

Ennen jopa napit oli kielletty turhana koreiluna, ja niiden tilalla käytettiin koukkuja. Nykyään miesten takeissa saa olla napit, kunhan ne eivät näy ulospäin.

Naiset kiinnittävät hameensa selkämyksen nuppineuloilla.

Koska niin heillä on aina tehty.

Sähkölinjaa amissitaloon ei johda, siltä osin säännöt ovat tiukat. Perhe tosin voi saada poikkeusluvan liittyä verkkoon, jos esimerkiksi sairaus tai vakava vamma vaatii sähkökäyttöisiä laitteita elämän helpottamiseksi.

Sähkö ei itsessään ole kielletty, vaan siellä täällä näkyy aurinkopaneeleita, joilla saa virtaa vähäisiin tarpeisiin.

Kiellon tarkoitus on varjella yhteisön yhtenäisyyttä: ulkomaailmaan houkuttelevat tietokoneet ja internet ovat amisseille kauhistus.

Tavallisin energianlähde on propaani: kaasulla lämmitetään taloa ja vettä, valmistetaan ruokaa ja valaistaan.

– Katsokaapa noita pikkuisia puuhökötyksiä pihanperällä. Niitä luulisi äkkipäätä hyyskiksi, mutta ei. Ne ovat puhelinkoppeja, Jay paljastaa.

Pitkään amissit yrittivät pärjätä ilman omia puhelimia ja kävivät soittamassa tärkeimmät puhelut englantilaisnaapureillaan.

Lopulta kehitettiin kompromissi: vekottimen saa hankkia, mutta sitä ei sijoiteta kotien sisäpuolelle, vaan erilliseen ulkotilaan.

Soittaa saa vain tärkeissä asioissa – turhaa höpöttelyä pitää välttää. Ihmiset tavataan kasvotusten.

Nykyään jopa kännykät ovat sallittuja, kunhan niissä ei ole internetyhteyttä.

Ulkomaailmaan amisseilla on toki yhteyksiä. Jos jonkun pitää päästä sairaalaan, hänet viedään.

Veroja amissit eivät maksa eivätkä ota itselleen sairausvakuutuksia, mutta tarpeen tullen koko yhteisö kerää kolehdin hoitokulujen kuittaamiseksi.

Poliitikkoja amisseissa ei ole, ja edellisissä vaaleissa vain seitsemän prosenttia amisseista kävi edes äänestämässä.

Amerikanlippujen sijasta talojen seinissä on amissien oma tunnus, viisisakarainen tähti.

– Rikokset ilmoitetaan poliisille, mutta amissit eivät haasta ketään oikeuteen. Ei edes vähän aikaa sitten, kun auto törmäsi hevoskärryyn ja surmasi amissin.

Vaikka täällä ollaan vahvasti uskonnollisia, kirkkoja ei näy missään. Jumalanpalvelukset vietetään vuorotellen eri perheiden ladoissa.

Hautausmaalla jokainen kivi on samanlainen.

– Kenenkään hautakivi ei ole toista suurempi. Kukaan ihminen ei ole toista merkittävämpi, Jay valistaa.

Monessa kivessä on sama sukunimi: Stoltzfus, Miller, Fisher… Ne kielivät eurooppalaisesta alkuperästä.

Täkäläiset amissit puhuvat keskenään pennsylvaniansaksaa, tosin kaikki osaavat myös sujuvasti englantia.

Matkamuistomyymälän edessä nuori nainen ojentaa tarjottimen, jolla on uunilämpimiä pretzeleitä.

– Älkää vain maistako niitä! Muuten te ostatte pussillisen, Jay huutaa kuuroille korville.

Pretzelit ovat tavallisesti kovia ja rapeita, mutta Philadelphian seudulla pehmeitä kuin korvapuustit. Amissien versio on kyllästetty voilla ja maistuu kotitekoisen root beerin kanssa jumalaiselta.

Myymälässä on jääkaappimagneettien ja kiinalaisen rihkaman lisäksi amissien tekemiä puuesineitä sekä nukkeja, joilla ei ole kasvoja – kaikki amissit eivät vieläkään hyväksy ihmiskasvoisia nukkeja.

Amissien lelut ovat hämmästyttäviä: esimerkiksi puusta rakennettu rata, jossa marmorikuula saattaa kulkea puolisen minuuttia erilaisia kouruja pitkin pudoten aukoista ja kilautellen kelloja.

Muutenkin amissit tunnetaan puukäsityötaidoistaan, ja heidän valmistamansa huonekalut ovat Amerikassa kovassa huudossa.

Niin pitääkin, sillä yksin maanviljelys ei enää riitä elättämään koko yhteisöä.

Tien laidalla murmeli katsoo menoamme ja livahtaa koloonsa.

Amissien laajoilla pelloilla viljellään maissia, tupakkaa, sinimailasta, papuja sekä rehua karjalle. Lehmien ja lampaiden lisäksi laitumilla näkee erikoisempiakin eläimiä, muun muassa peuroja.

Sitten tulee varsinainen yllätys: erään talon pihalla löntystelee ilmielävä dromedaari! Jayn mukaan niitä on kaikkiaan 12.

– Perheessä on autistinen lapsi. He kuulivat, että kamelinmaidolla olisi lapseen rauhoittava vaikutus. Ilmeisesti se on tepsinyt, sillä nyt perhe myy maitoa myös ulkopuolelle 50 dollarilla gallona.

Ruohonjuuritason business kukoistaa muutenkin. Monen talon edustalla kaupataan ohikulkijoille vihanneksia, hedelmiä sekä puu- ja käsitöitä itsepalvelumenetelmällä.

Astumme amissien kouluun ja kotiin – emme kenenkään oikeaan asumukseen, vaan turisteja varten rakennettuun taloon, jonka irtaimisto on autenttinen.

Amissitkin ovat oppivelvollisia, ja aikoinaan heidän lapsensa kävivät julkista koulua, mutta homma meni mönkään.

Opetussuunnitelmat vieraannuttivat amissit kulttuuristaan. Nykyään joka amissikylässä on oma koulunsa, joissa opetetaan samoja aineita kuin muuallakin. Ei kuitenkaan biologiaa, joka on liikaa ristiriidassa amissien tunnustaman luomisopin kanssa.

Selaan vanhanaikaisessa pulpetissa saksankielistä virsikirjaa. Mietin päivän aikana näkemiäni ja kuulemiani asioita.

Kiertoajelun jälkeen vuorossa on elokuvateatteriesitys, jossa neljän valkokankaan lisäksi käytetään savurenkaita ampuvia tykkejä, yleisön päälle sumutettavaa tihkusadetta ja muita tehosteita.

Elokuva on Jacobin valinta – tarina nuoresta miehestä, joka kilvoittelee kahden maailman välillä.

Ennen kuin amissinuori täyttää 18 vuotta, hän saa luvan kanssa kokeilla ulkomaailman huvituksia.

Tämä niin sanottu Rumspringa on kokeilujakso, vähän kuin käänteinen luterilaisten rippikoulu: tarkoitus on tietää, mitä elämä on uskonnon ulkopuolella. Aihe saattaa olla suomalaisillekin tuttu tosi-tv-sarjasta Breaking Amish.

Rumspringan aikana nuori etsii itselleen puolisoa ja tekee tärkeän päätöksen: ottaako kasteen ja jatkaa elämäänsä amissiyhteisössä vai valitseeko maallisen maailman ja lähtee omille teilleen.

Nuorista 85–90 prosenttia haluaa jäädä.

Puolisoa valitessa on syytä olla tarkkana. Avioeroa tai edes asumuseroa ei hyväksytä. Vain leski voi solmia uuden avioliiton. ●