Onko olemassa vapautta ilman viinaa? Alkoholi antaa luvan käyttäytyä tökerösti, mutta aikuiselta ihmiseltä voisi odottaa parempaa
Paljonko alkoholinkäyttöä muka paheksutaan, kun sen käyttäminen nähdään vapautumisena, kysyy Riikka Suominen.
Moni kokeili tämänkin vuoden tammikuussa elämää tilapäisesti ilman alkoholia. Viime vuosina myös sober curious -ilmiö on vallannut alaa, eli raittius kiinnostaa laajemminkin.
Suomalainen kulttuuri on niin etanolissa marinoitu että viinasta kieltäytyminen vaatii siis yhä nimikkeen tai ilmiön. Ja jos niin tekee, voi joutua hankauksiin ihmissuhteissa. Puolisoiden eriparista juomista käsiteltiin Helsingin Sanomissa alkuvuodesta. Jutussa alkoholin käyttöä tutkinut sosiologi kuvaili uusraittiutta pyrkimyksenä kontrolliin. Vallalla on ajatus, että ihmisen tulee hallita arkensa, kehonsa ja mielensä. Tutkija kutsui ilmiötä uuspuritanismiksi. Sanakirjan mukaan puritanismi on ankaruutta ja puhdasoppisuutta. Arkikielessä sanottaisiin ehkä niuhottamista.
Tutkija oli yllättynyt nykyisen puritanismin tasosta. Hän oli kuvitellut, että jos jokin yhteiskunnassa lisääntyisi, niin moniarvoisuus ja vapaamielisyys.
Minä tartuin ilmaisuun vapaamielisyys. Ehkä siksi, että on niin tavallista, että päihteiden käyttöä kuvaillaan vapautumisena. Että saa hetkeksi irtautua suorittamisesta ja velvoitteista. Krapulapäivä vielä jatkaa hemmottelua, silloinkin on lupa ottaa löysin rantein.
Joku voisi kysyä, että miten paljon nykykulttuurissa alkoholin käyttöä rajoitetaan tai paheksutaan, kun kerran sen nauttiminen on vapaamielistä tai jopa kapinallista?
Päihteiden vapauttavassa ominaisuudessa ihmetyttää sekin, että monet niistä, myös alkoholi, aiheuttavat riippuvuutta. Maallikkona luulisi, että riippuvuus on lähestulkoon vapauden vastakohta.
”Kai se huojentaa, minustakin on raskasta yrittää elää ihmisten keskellä eettisesti.”
Mutta jostain siis selvästi vapaudutaan kun päihdytään.
Humalaisten ihmisten toimintaa katsellessa näyttää, että lähinnä vapaudutaan toisten huomioimisen taakasta. Kerrankin ei tarvitse välittää häiritsevätkö roskat, lasisirut, eritteet, huitovat kädet, pitkäpiimäinen avautuminen, keskeyttäminen tai tökeröt lähentelyt muita. Kai se huojentaa, minustakin on raskasta yrittää elää ihmisten keskellä eettisesti.
Päihteiden itsekkyys tuli mieleen myös, kun luin viime vuonna ilmestyneen autofiktiivisen raitistumisromaanin Yksinäisen miehen poika. Siinä näyttelijä-kirjailija-pappi Johannes Lahtela käy läpi ylisukupolvista traumaa ja omia riippuvuuksiaan. Kirjailijan oma analyysi on, ettei hän ole ollut tarpeeksi avoin tai mennyt tarpeeksi syvälle omaan ytimeensä. Jos hän olisi sen paljastanut, niin sitten olisi ollut helpompaa.
Teoksessa kirjailijan ydintä perataan 230 sivun verran. Jossain vaiheessa lukijana tulee mieleen, että entäs muut ihmiset? Katse ei nimittäin käänny koskaan heihin. Lapsistaan kirjailija puhuu sitä kautta, millainen isä olisi halunnut olla.
Kirjassaan Vapaudesta Maggie Nelson määrittelee vapautumisen kahdeksi eri tyyppiseksi toiminnaksi. Hän erottelee hetkellisesti tapahtuvan vapautumisen ja vapauden harjoittamisen. Hetkelliset kokemukset ovat tilanteita, kuten karnevaalit, hyvät kännit ja vallankumoukset, joissa ihminen saa välähdyksen toisenlaisesta, vapaammasta olemisesta. Bileillä on kuitenkin tapana ennen pitkään päättyä. Siksi minusta on tarkoituksellisempaa harjoittaa vapautta jatkuvasti kuin ”odottaa lopullista vapautumisen juhlailtaa, apokalyptista välienselvittelyä, jota seuraa äkillinen ja ihmeenomainen täysin toisenlaisten inhimillisten ja sosiaalisten suhteiden purkaus”.
Vapaan tahdon taakka on kammottava, kuten Nelson kirjoittaa. Mutta odotan silti aikuisilta ihmisiltä taitavampaa ja perusteellisempaa vapauden harjoittamista kuin dokaamista viikonloppuisin.
”Minusta kun suomalainen keskiluokkainen nykyihminen näyttää poikkeuksellisen vapaalta olennolta.”
Ja kun nykyaika selvästi on pakkomielteisen kiinnostunut vapautumisesta, ihmisen velvollisuushan on vapautua myös seksuaalisesti nauttimaan, niin voitaisiinko välillä miettiä, mikä meitä niin kovin sortaa. Minusta kun suomalainen keskiluokkainen nykyihminen näyttää poikkeuksellisen vapaalta olennolta. Meitä eivät alista hirmuhallitsijat, perinteet, uskonnon tyrannia, nälkä tai virusten ylivalta.
Ja ehkä jossain tämän loputtoman vapautumispyristelyn takana on vielä aika, jolloin katse kääntyisi toisiin ja olisi kirkas.
